((Lotdowia odotellen, siis.))
Kukaties mies oli eläessään ollut seudun asukki, tai sitten vain matkalainen. Kukaties hyvä kiipeilijä, tai sitten surkea. Vahinkoja sattui parhaillekin, eikä tämän nykyisestä tilasta voinut päätellä mitään. Mies itse ei ollut ainakaan kertomassa enää yhtikäs mitään kenellekään, ei nyt eikä koskaan. Tuskinpa kukaan saisi ikinä siis tietää, mikä tämän oli ajanut vaarallisille kallioille yön pimeydessä, ilman köyttä taikka mitään kiipeilyvarusteita. Vain sen kaiken lopputulos oli jokaisen yöllisen kulkijan nähtävillä.
Kivikossa, kallioilla, makasi kuolleen miehen ruumis oman verensä tahrimilla kivillä. Tämä oli selvästikin kuollut heti tai hyvin pian, ei ollut edes yrittänyt liikkua mihinkään suuntaan, katkenneet ja vääntyneet raajat sojottivat mikä minnekin. Keskiyön kuutamo heijasteli tämän sameista, aukinaisista silmistä. Ja silti, jonkin ihmeen kautta, mies puristi toisessa kädessään, kalman jäykistämissä sormissa, jotakin pussia, jota edes putoaminen, iskeytyminen kiviin ja kuolema eivät olleet voineet tältä kirvoittaa. Ja siinä, missä korpit, nuo putoamista pelkäämättömät, vaanivat jo tämän silmiä, havitteli joku muu juurikin tuota pientä arvoitusta.
Naappa oli joutunut jättämään melkeinpä kaikki kantamuksensa sivummalle, puun juurelle, äkättyään kivikossa raadon. Tämä oli kukaties tyhmä, muttei sentään niin tyhmä että olisi uskonut voivansa kiipiä kiperiä kallioita pitkin raahaten taakkaa, josta uhkasi välillä kaatua jo aivan vain tukevasti maan pinnallakin. Oli siis jätettävä turha pois.
Mutta olipa miten oli, kiipesi lyhyenpuoleinen, tukeva rottiainen nyt vain muutaman vyöpussinsa kanssa alaspäin, etsiskellen reittiä joka ei paiskaisi tätä samaan kohtaloon, kuin hölmöä ihmistä. Naappa toki teki sitä aivan yhtä varusteetta kuin vainajakin, mutta rotille oltiin suotu jo syntymässä melkoiset edut. Pitkät kynnet, vahvat ja taipuisat varpaat ja häntä avittivat kaikki rialia tämän kiipiessä lähemmäs varsin kutsuvannäköistä, kuolleiden sormien puristamaa pussukkaa.
"Jotain on, nyt on jotain. Jotain hyvää o..." Naappa vikisi itsekseen etsiskellessään seuraavaa käpälänsijaa hämärässä, kuun valaisemassa yössä. Ei ollut enää pitkä matka...