Albine
Mor-vuorilla sijaitsi pienen pieni kylä, ei mitenkään merkittävä. Sen väki oli tottunut karuihin olosuhteisiin ja tulemaan toimeen omillaan. Muutaman kerran vuodessa joitakin kauppiaita saapui paikalle ostamaan ja myymään. Eikä kylläkään kylässä kyselty muukalaisista, joita tuli ja meni aika ajoin. Olivat nämä sitten ihmisiä tahi ei. Tästä nimeisestä syystä eräs eriskummallinen parivaljakko oli sinne tiensä löytänyt ja kuten aina ennenkin, noiden annettiin olla rauhassa, kunhan eivät itse rikkoneet rauhaa ja olivat kunnolla. Olivathan toki noiden kolikotkin tervetulleita ja niitä olikin muutama jo kauppiaiden taskuun tipahdellut.
Albine, mustahiuksinen neitokainen, joka oli niin langanlaiha, että sitä kauhisteltiin jopa kylässäkin. Ei neitokainen aliravittu ollut, ei sinänsä, ei vain syönyt paljoa ja vaikka söikin enemmän ei lihonut. Siro ruumiinrakenne olisi voinut mennä haltiasta, mutta lähempänä ihmistä tuo silti oli. Korvat, jotka muistuttivat epämuodostuneita ihmiskorvia eli toisinsanoen olivat pikkiriikkisen suipot, kertoivat terävä-älyiselle että tuo ihmisnainen ei ollut ihan kokonaan ihmisnainen kuitenkaan. Nyt tuo neitokainen seisoi vähän matkaa kylästä yllään paksu talviviitta, jossa oli pehmeä turkisvuori ja turkista jopa koristeena viitan liepeissä ja kauluksessa. Sininen hame oli yhä käytössä, mutta sen alla oli lämpimämpää vaatetta kylmien ilmojen varalta. Ilma oli tietysti jo lämmennyt, mutta vuorilla tuntui olevan kylmempi, etenkin pistävä tuuli puri helposti luihin asti. Tämä ei kuitenkaan tätä neitokaista haitannut, jonka kalpeat posket hehkuivat vähän väliä uutta elämää samalla kun neitokaisen maailmankuva laajeni, turhankin kovaa vauhtia.
Moni olisi voinut ihmetellä mitä ihmettä nainen teki. Tuo seisoi rinteessä silmät suljettuna ja kädet nyrkissä kylkiään vasten. Eikä neitokaisen uutta henkivartijaa näkynyt missään, mikä sekin oli tätä nykyä erikoista. Albine veti syvään henkeä ja keskittyi uudemman kerran. Harmi kyllä tuli oli jostain syystä helpon elementti neidolle ainakin tällähetkellä. Se oli myös harvinaisen tuhoisa ja purkautuessaan miten sattuu pelon ja vihan noustessa turhan korkealle se oli todella vaarallinen. No ei Albinelle itsellee, sillä tuli ei tuntunut tarttuvan edes tuon vaatteisiin. Neitokainen avasi silmänsä ja nosti kätensä eteensä, avasi ne nyrkistä ja jäi tuijottamaan niitä. Yritti löytää sisältään samaa tunnetilaa, joka oli silloin kun suuttui tai pelkäsi kuollakseen. Neito keskittyi tiukasti suu pelkkänä viivana, kunnes lopulta tuo puuskahti turhautumisesta ja heilautti kätensä alas sivulleen. Albinen olisi tehnyt mieli polkea maata ja kiukutella, kuten pikkulapset tekivät. Kerta ketään ei ollut näkemässä ja neitokainen varmisti sen pariin kertaan tuo otti ja hyppi epämääräistä ympyrää heilutellen käsiään ja äristen ja puristen manasi jotain epämääräistä. Ikävä kyllä tämä turhautumisen tunteenpurkaus sai aikaan sen mitä oli yrittänyt. Silmänräpäyksen verran näytti että nainen oli kokonaan tulessa, kunne liekit sinkoutuivat eteenpäin. Kuului vain wush ja neitokainen kellahti selälleen maahan tuijotellen hämillään taivasta. Tuosta tuntui kuin joku olisi kiskonut osan tuon sielua ulos.
Tämä tunnetila ei ollut mitenkään uusi naiselle. Joka kerta kun käytti kykyjään, yleensä vahingossa, tunsi jälkeenpäin itsensä uupuneeksi. Holtittomasti purkautuva magia kulutti paljon voimaa, vaikka neito itse ei ollut perillä mistään tälläisestä. Palavan puun tuoksu leijui kalpean naisen sieraimiin ja sai tuon voihkaisemaan ääneen. Haluamatta kankesi itsensä istualleen samalla kun puun heleä rätinä täytti ilman. Neitokainen tuijotti puuta, joka oli syttynyt ilmiliekkeihin kauempana ja lähempänä ollutta puuta joka savusi ja näytti siltä että salama olisi iskenyt sen kahtia. "Voi Luoja sentään", nainen henkäisi ja nousi vikkelästi jaloilleen. Mitä kyläläisetkin ajattelisivat jos noiden harvat puut poltettaisiin poroksi? Onneksi tuli ei pääsisi pahemmin leviämään sillä puukasvustoa oli harvakseltaan. Neito juoksi lähemmäs palavaa puuta ja jäi avuttomana tuijottamaan tuota. Osaisikohan hän luoda vettä? Ehkä ei kannattanut alkaa kokeilemaan mitään uutta, saisi vielä aikaan jotain paljon pahempaa. "Voi...." neito mietti hetken ja jatkoi "himskatti", sen pahempaa manausta ei edes yksin kehdannut ääneen sanoa. Ainut asia minkä keksi tehtäväksi oli yrittää sammuttaa puuta lumella, joten neitokainen pani tuumasta toimeen. Ikävä kyllä liekit olivat jo nuolemassa puun runkoa korkealla ylhäällä ja matkasivat hyvää vauhtia kohti latvaa.
((Puh, innostusin. Tässä tää on. ))