Auringonpalvoja

Kolmihuippuisella vuorella riittää rinteitä vaikka muille jakaa. Rinteiden jyrkkyys vaihtelee pystysuorasta seinämästä loivaan mäkeen, mutta mitä ylemmäksi kiivetään, sitä vaikeakulkuisemmaksi rinteet muuttuvat.

Valvoja: Crimson

Auringonpalvoja

ViestiKirjoittaja Sands » 01 Kesä 2012, 16:35

Aurinko paistoi korkealla sinisellä, miltei pilvettömällä taivaalla, aivan kuin se oli tehnyt jo viikkojen ajan. Lämpö ja valo kertoivat luonnolle ja eläimille talven väistymisestä, puiden puskiessa pieniä lehtiversojaan ilmoille ja pienten lintusten palatessa matkoiltaan takaisin Cryptin maille niiden lämmetessä. Maisemat ympärillä vihertyivät ja olivat täynnä elämää, lumen väistyessä kesän tieltä. Kuumaksi porotukseksi keskipäivän aurinko ei kuitenkaan ollut tänä päivänä yltynyt, ei niin merenpinnan tasolla ja vielä vähemmän korkeiden vuorten rinteillä. Vaikka ikilumi hohti edelleenkin kirkkaana Morin vuorten korkeimmilla huipuilla, matalammalla oli enää vain jokunen lumikasa näkyvillä ja ilma oli muutenkin vain hieman viileähkö eikä edes kovin tuulinen maanpintaan verrattuna. Se oli aivan erilaista hyytävään talveen verrattuna.

Ilman lämpeneminen sai luolastoissa uinuvia lohikäärmeitäkin liikkeelle, eikä Baldramallach ollut mitään poikkeus. Viime talvi oli käynyt vaihtolämpöiselle turhan kylmäksi, joten vuorien lämpimiin luoliin piiloutuminen oli järkevin vaihtoehto, mitä siinä tilanteessa voisi tehdä. Horrostaminen oli kovin luonnollista, kuten myös herääminen luolan suulta loistavaan aurinkoon ja hohkaavaan lämpöön. Kuukausien ajan nukkuminen kävi kyllä aivan voimille, kova nälkä piinasi herääjään vatsaa, kuten myös lihasten ja raajojen kankeus. Silti Bal oli pakottanut itsensä jaloille, muuttuen energianhukasta huolimatta pienempään, ihmismäisempään muotoonsa aivan vain sen takia, että se olisi pienemmän kokonsa ja tasalämpöisyytensä takia lämpimämpi vaihtoehto. Paljoa käärme ei ajatellut ollessaan niin kovin tokkurainen talviuniensa jälkeen, tehden vain tiensä ulos aurinkoon heti, kun jalat kannattelivat.

Pikku hiljaa ajatuksetkin alkoivat käydä hieman nopeammin auringon lämmittäessä kehoa. Hitaasti Baldramallach alkoi ymmärtää taas ympärillään tapahtuvaa, kirkasta aurinkoa ja alhaalla levittyvää vihreyttä, kuten myös omaa, äänekkäästi murisevaa mahaa. Tärkeintä oli vielä kuitenkin lämpeneminen ruoan sijasta, joten suurikokoinen mies löntysti luolan suuaukon lähettyvillä ollutta kiveä silmät vain puoliksi avoinna. Suuri kivi oli seissyt paikallaan auringon lämmössä aamusta asti, joten se oli saanut kerättyä itseensä lämpöä ja oli siten kovin mieluinen kankean lohikäärmeen mieleen, oli tuo kuinka ihmismäisessä muodossa tahansa. Bal kipusi sen päälle kovin kömpelösti kylmyyden takia, mutta pääsi kuitenkin vihdoin sen päälle istumaan ja nauttimaan auringosta. Se oli näky: suuri, kaappimainen mies istumassa kivellä auringossa silmät kiinni nautiskellen ja tummaan kaapuunsa verhoutuen. Kaapuun, joka oli kuin niitattu mieheen kiinni kolmella nuolella kauan aikaa sitten käydyn taistelun jäljiltä, yhden niistä lävistäen oikean olkapään ja kahden taas törröttäessä selästä. Veri kaavun kankaalla oli kuivunut ruskeaksi jo aikoja sitten, haavat parantuneet nuolien ympäriltä, mutta nuolethan eivät olleet vielä minnekään menneet. Ei niihin kuitenkaan sattunut, vaikka ehkä ne joskus hieman tiellä olikin, Baldramallach oli melkein onnistunut jo unohtamaan niiden olemassaolon, ellei käden liikauttaminen aina silloin tällöin kiristänyt kaapua ja nykäissyt nuolia ikävästi. Se ei pilannut nautiskelevaa oloa, eivätkä silmät auenneet noin pienestä ärsytyksestä, jättikokoinen käsi vetäisi vain hupun päähän paremmaksi suojaksi valonherkille silmille.




((Ylva voisi tulla tänne.))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 01 Kesä 2012, 20:44

Albine

Petollista ja joidenkin mielestä karua vuorenrinnetta alaspäin matkasi siniseen kaapumaiseen leninkiin pukeutunut nainen. Vaatekappale jätti vasemman käsivarren kokonaan paljaaksi paljastaen kalpeassa ihossa olevat pitkähköt arvet. Samanlaisia arpia näkyi tällä naisella olevan kasvoissa ja kaulantietämillä. Kauniiksi tuota olisi voinut sanoa ilman viistosti kasvoja halkovia kolmea arpea, jotka jäivät tällähetkellä huivista kyhätyn hupun varjoihin, eivätkä näkyneet niin selvästi. Viimeisen vajaan kolmenvuoden aikana Albinen fyysinen kunto oli kohonnut reippaasti siinä missä tuon henkisetkin kyvyt olivat koulittu. Atleettia tuosta ei vieläkään saanut, neito oli ehdottomasti laiha ja siro, mutta tätä nykyään tuolla oli myös lihaksia ruumiissaan, mitkä tosin näkyivät lähinnä kiinteytenä etenkin vatsan ja reisien tietämillä. Tästä seikasta huolimatta matka alas vuorenrinteitäpitkin tuntui rasittavalta, vaikka neidolla olikin käppyräinen kävelysauva turvanaan oli maasto silti vaikeakulkuista ja petollista. Näin ollen neidon huomio oli lähinnä kivikkoisessa maastossa ja siinä mihin laskisi seuraavaksi jalkansa. Ainakin kevätaurinko lämmitti juuri sopivasti ja tuntui antavan uudella tavalla energiaa pitkän talven jälkeen. Kantamuksia Albinella ei ollut paljoakaan, yksi nyytti, jota kantoi olallaan mikä sisälsi lähinnä kaikkein oleellisimmat asiat, joita matkaamisessa saattoi tarvita.

Silmäkulmastaan sinipukuinen nainen huomasi jotain, mikä sai tuon pysähtymään ja katsomaan tarkemmin. Kauempana isolla kivellä nökötti joku, joka oli verhoutunut kaapuun huppua myöten. Neitokainen joutui siristämään silmiään nähdäkseen paremmin. Tuon miehen, jos se nyt oli mies, eihän sitä varmaksi voinut täältäkäsin sanoa, mutta noin iso henkilö ei voinut olla nainen, eihän? Jokatapauksessa tuon henkilön selästä näytti törröttävän jotain asiaan kuulumatonta ja jos ei muuta niin olihan se outoa törmätä täällä yhtään kehenkään. Vaikkakin, neito pohti, olihan hänkin täällä. Moni muu olisi tässä tilanteesa kohauttanut olkiaan ja jatkanut matkaansa, mutta se ei kuulunut Albinen luonteeseen. Hänen luonnolleen sopi paremmin mennä juttelemaan tuiki tuntemattomien kanssa ja ottaa selville voisiko tuo auttaa jotenkin. Tiedonjano ei sekään ollut mihinkään koulutusvuosien aikana kadonnut. Näin ollen kalpeaihoinen neitokainen muutti hieman kulkunsa suuntaa ja lähti astelemaan tätä muukalaista kohden.

Mustat hiukset pursuivat huivin alta ja laskeutuivat alas selkään, muutama niistä oli livahtanut etukautta ulos ja valuivat neidon kasvojen tiellle häiritsevästi. Albine kiersi muukalaisen luokse niin, että saattoi nähdä tuon kasvot ja toistepäin. Nainen kuitenkin pysähtyi kohteliaan välimatkan päähään, jotta ei olisi epäkohtelias. Hihan peittämä oikea käsi nousi huivihupulle ja työnsi sitä hieman taaemmas, jotta saattoi nähdä toisen paremmin katsoessaan tuota pakosta yläviistoon. Juttu olisi toisaalta ollut sama, vaikka mies olisikin seissyt samalla tasolla kuin Albine. Näin lähempää neito saattoi todeta, että toinen oli kuin olikin mies, mutta ihmiseksi tuota ei oikein uskonut. Periaatteessa toinen olisi mennyt ihmisestä, mutta neidon aivot kiljuivat, ettei se voinut olla mahdollista. Sitäpaitsi jos jotain, niin Albine oli oppinut, että yleensä ulkonäkö petti, eikä sen perusteella kannattanut alkaa päättelemään mitään. Tämä, ainakin näennäisesti täysin aseeton, sinisilmäinen naispuoleinen ilmestyis seisoi nyt siinä ja hymyili sädehtivämmin kuin keväinen aurinko. "Anteeksi", tuo totesi hennolla, mutta heleällä äänellä, "en toki halua häiritä, mutta onkohan teillä kaikki kunnossa?" nainen kysyi ja näin lähempää tuo saattoi todeta, että ylimääräiset ulokkeet olivat toden totta nuolia, jotka miehestä ilkeän näköisesti törröttivät. Neito pohti mielessään, miten toinen saattoi istua noin rauhakseltaan, mutta toisaalta haavat eivät näyttäneet enää vuotavan verta mikä sekin tuntui Albinesta hämmentävältä. Toisaalta ei kukaan varmaan tahallaan lihassaan pitänyt nuolia törröttämässä, joten tässä oli ensimmäinen potentiaalinen henkilö, jota neito saattoi auttaa. Muukalaisen huonoksi onneksi, neito auttaisi tuota halusi toinen sitä tai ei.

((tadaa!))
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 01 Kesä 2012, 22:29

Kuka tahansa lisko varmasti olisi Baldramallachin kanssa samaa mieltä siitä, että auringon lämmössä oli oikein mukava löhöillä tai miehen tapauksessa istuskella kylmyyden jälkeen. Vuoriston viileä ilma ei tuntunut laisinkaan pahalta ilman purevaa tuulta, suorat auringonsäteet kylvettivät lohikäärmeen tyytyväistä ihmismuotoa. Tumma kaapu imi itseensä nopeasti lämpöä ja sai hahmon sen sisällä tuntemaan nopeasti kovankin kuumuuden, juuri täydellistä kangistuneille raajoille. Pikku hiljaa Bal tunsi itsensä sulavan ja heräilevän kunnolla horroksestaan ei pelkästään fyysisesti, mutta henkisestikin, muidenkin aistien silmien lisäksi alkaessa taas käsittää kokemaansa. Se olikin hyvä silmien pysyessä tiukasti suljettuina ja vielä hupun varjossa piilossa, joten hänen piti pystyä paikallistamaan vaarat muillakin tavoilla. Päivää paistattelevan lohikäärmeen kimppuun kuka tahansa ei hyökkäisikään, mutta nyt moni ei uskoisi hänen sellainen otus olevan. Iso ja pelottava kyllä, mutta että niin iso ja pelottava kuin lohikäärme? Vaaratilanteita voisi tulla, etenkin toisilta käärmeiltä, jotka näitä vuoria asuttivat. Tämä lisko oli tällä hetkellä kuitenkin kovin tyytyväinen oloonsa, mutta hupun alta näkyvien leukaperien tympääntynyt ilme ei kertoisi sitä katsojalle. Hymyähän hän ei ymmärtänyt.

Ääniä, askelia kaukaisuudesta. Ne häiritsivät Baldramallachin rentoa olotilaa, pakottaen lihakset jännittymään ja korvat kuuntelemaan entistä tarkemmin lähestyviä askelia. Silti tuo kaappi ei vaivautunut liikahtamaan paikaltaan, jonka oli hyväksi kokenut, ei edes silmiään vaivautunut avaamaan. Askeleet kuuluivat jollekin pienelle kaksijalkaiselle, hennolle sellaiselle, eikä sellainen mikään uhka ollut. Mitään sen suurempia voimiakaan käärme ei pystynyt siitä suunnasta aistimaan, mitkä olisivat nostattaneet tuon niskakarvat pystyyn, niin kuin joidenkin todella voimakkaiden olentojen kyseessä voisi käydä. Askelten annettiin tulla lähemmäs, eikä Bal reagoinut niihin enää mitenkään niiden tullessa aivan lähelle. Mutta niiden pysähtyminen eteen kyllä ärsytti hieman, eihän hän ollut häirinnyt toista, joten miksipä tunkeilija teki sen hänelle, pakkohan toisen oli nähdä miten hän piti rauhastaan? Silti mitään näkyviä merkkejä ärtymyksestä mies ei tehnyt, ei minkäänlaista reaktiota tullut nytkään, kasvot olivat ilmeettömät ja silmät suljetut.

Naisen ääni rikkoi vuoren hiljaisuuden ja vihdoinkin kivellä nököttävä ihmismuotoinen lisko vaivautui avaamaan punertavanruskeita silmiään, mutta vain puolitiehen, katsellen tunkeilijan päästä varpaisiin nopeasti ja arvostellen. Hento ja pieni otushan tuo oli, kalpea ja arpien peitossa, mikä tuntui kovin omituiselta. Eivät arvet näyttäneet Baldramallachista rumilta, päinvastoin ne olivat kunniakas merkki taisteluista, mistä tuo niin kovasti piti, mutta... Ihmistyttö ei näyttänyt lainkaan taistelijalta, joten tuskinpa arvet olivat mitenkään ansaitut? Uhkarohkeana siro hahmo kuitenkin uskalsi tiedustella hänenlaisensa vointia. Mikä siinä oli, että nykyään kaikki sitä häneltä kysyivät? Mitä hän oikein teki, mikä sai naisväen huolestumaan hänestä? Lohikäärme ei ymmärtänyt laisinkaan. Silmät painuivat takaisin umpeen pienen murahduksen säestämänä, josta oli hankala sanoa tarkoittiko se kyllä vai ei. Vai pelkästään sitä, että mies tahtoi toisen kauas kivensä lähettyviltä, jättäisi vain hänet rauhaan.

Tungetteleva otus ei kuitenkaan lähtenyt minnekään tarpeeksi ripeästi, vaikka Bal yritti kuinka odottaa ja olla huomioimatta toisen siinä toivossa, että lähtisi matkoihinsa. Ei hän tainnut ymmärtää muiden vain huolestuvan hänestä enemmän, jos yksin jossakin kökötti niin masentuneenoloisena, etenkin nyt kun oli vielä haavoittunut. Kehosta tulevat nuolet taisivat kiinnittivät liikaa huomiota ihmisten keskuudessa, vaikka ei niihin edes sattunut... Oli onni, että Baldramallach oli melkein heti haavoittumisensa jälkeen pysytellyt kaukana asutuksesta ja käynyt talvilevolle vuoriston ylhäiseen yksinäisyyteen, muuten kysymyksiä olisi tullut liikaa ja liiat kysymykset johtaisivat häirintään. Ja pahassa tapauksessa hän jäisi kiinni valeasustaan. Pieni ajatus kävi kuitenkin miehen päässä, pitäisikö tuosta naisesta ottaa hyöty irti jotenkin? Ehkäpä ihminen pystyisi irrottamaan nuolet hänestä toivon mukaan mahdollisimman kivuttomasti, mutta ylpeys ei ikinä antaisi periksi. Ei hän voisi kysyä eikä edes myöntyä toisen apuun, jos tuo olisi sitä tarjoamassa. Ei, lohikäärmeellä oli asiat hyvin näin ja hän pärjäisi. Omin neuvoin, ilman toista. Baldramallach lopetti typerät ajatuksensa lyhyeen ja jatkoi ihmisen lähdön odottelua hiljaisena, istuessaan kivellään yhtä tympääntyneenä kuin ennenkin.
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 01 Kesä 2012, 23:20

Albine

Nainen ei saanut oikeastaan mitään kunnon vastausta tältä laiskasti silmiään raottaneelta henkilöltä. Tämä seikka sai neidon kurtistamaan kulmiaan ärtyneen oloisena. Ihmismuotoisen lohikäärmeen käytös tuntui todella epäkohteliaalta. Näistä mietteistä huolimatta neito ei sanonut mitään ääneen vaikkakin sinisissä silmissä välkkyi moittiva katse toisen suuntaan. Ei tuosta todellakaan uskoisi, että arpiaa oli ansainnut, kuten lohikäärme asian näki. Kukapa nyt olettaisi langanlaihan tyttösen, joka näyttää juuri siltä, että voisi kaatua tuulenpuuskasta, pystyisi mitenkään selviämään hengissä omin nouvoin siitä mihin lukuisat arvet viittaavat? Joten eipä liskoa ollut moittiminen tästä olettamuksestaan. Neitokainen, liskon toiveista huolimatta, avasi jääräpäisesti suunsa puhuen yhä rauhaisalla ja kohteliaalla äänensävyllä. "Nuo nuolet ovat varmastikin haitaksi?", nainen totesi kysyvän lauseen, jossa oikeastaan vain totesi yhden yksinkertaisen tosiseikan. "Ne olisi varmaankin mukava saada pois, eikö? Uskoakseni pystyisin avustamaan tässä, jos sallitte", neitokainen olisi voinut olla potilaalleen puhuva hoitaja tai jos halusi niin lapselle puhuva aikuinen. Se ei silti kuulostanut loukkavalta, vain ja ainoastaan kohteliaalta. Neidon huulet olivat kaartuneet taas hymyyn ja silmät tuikkivat sen jatkeena. Ikävä kyllä Albinen kohdalla tälläinen puhuttelutapa ja käytös olivat varsin normaalia. Oli tullut paljon puheliaammaksi mitä aikaisemmin oli ollut, mutta ei vieläkään puhunut niin sanotusti mitään turhaa. Tässä tilanteessa päästäkseen määränpäähänsä oli naisen puhuttava.

Albine tarkkaili tätä huonostikäyttäytyvää miekkosta mahdollisimman ystävällisen oloisena ja pohti mitä tuo edes täällä teki. Missään välittömässä läheydessä ei edes näkynyt verta, eivätkä haavat näyttäneet vuotavan. Nämä seikat hämmensivät neitokaista, jonka aivotoiminnassa ei ollut mitään vikaa. Joku tuntui olevan niin sanotusti pielessä, mutta se ei olisi neitokaisen asia sellaista kysellä. Eihän hän edes tuntenut tätä miestä, mutta halusi kuitenkin auttaa tuota ongelmansa kanssa. Ja jos tuo alkaisi inttämällä inttää etteiolisi mitään ongelmaa, Albine päätti vakaasti käydä nykimässä yhdestä nuolesta. Nuolet piti luultavasti leikata ulos toisen ihosta, tai mistä ikinä, näin ollen neitokainen tuumasi, että terävä veitsi repussa kävisi siihen tarkoitukseen kun ensin polttaisi sen terän tulella. Jos se olisi kuuma, verta ei välttämättä edes vuotaisi niin paljoa. Nuori nainen kävi päässään läpi käytännössä kokonaan mitä toisesta törröttäville nuolille olisi paras tehdä, vaikka toinen oli selvästikin vastahakoinen tähän apuun, jota nainen tarjosi. Albine vain onnistui ignooraamaan tämän seikan, kuten onnistui useimmat pahat tavatkin ihmisissä, haltioissa, kenessä tahansa ignooraamaan. Se taisi olla synnynnäinen kyky. Toisaalta oli viimeiset kolmisen vuotta elellyt vanhuksen kanssa, joka ei voinut sanoa mitään asiaa suoraan. Toisinsanoen opettajansa kanssa neitokainen oli oppinut käyttämään enemmän omia aivojaan, joten tietäminen ja ignooraaminen olivat kaksi eri asiaa. 'Halu uskoa hyvää' käsittää varsin hyvin tämän kalpeanaamaan suhautumisen toisiin. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 02 Kesä 2012, 00:20

Baldramallachin käytös ei onnistunut karkottamaan tunkeilevaa naista luotaan, päinvastoin taisi tuo ihminen koetella onneaan ja ärsyttää rauhaa kaipaavaa entistä enemmän olemassaolollaan. Ja siinähän tuo onnistuikin. Normaalisti käärme oli kuitenkin aika rauhallinen ja kärsivällinen etenkin nuorien ihmisotusten kanssa, mutta nyt vastaheränneenä pinna oli kireällä ja hänen oma, täydellinen hetkensä oli keskeytetty ja pilattu. Eikä hän vielä tuntenut olevansa aivan täysissä voimissaan, joten olo oli kokoajan uhattu nyt kun häntä ei rauhaan jätetty, vaikka tunkeilija niin hentoinen olikin. Tyttöhän napsahtaisi poikki, jos käden nostaisi tuota vastaan. Silti jokin pieni ääni Balin pään sisällä käski vain olemaan hiljaa ja pysyttelemään paikoillaan. Tarpeeksi kauan kun sitä jatkaisi, olisi toisen pakko lähteä tiehensä. Lohikäärme ei kiveltä kulumallakaan lähtisi, jos ihminen tahtoi kisata siitä, kumpi kestää tätä pidempään, oli Baldramallach enemmän kuin valmis siihen. Itsehillintä oli miehellä suunnaton tuon pysyessä aivan liikkumatta istumassa, kasvojenkaan ilme ei värähtänyt ärtymyksestä.

Ainakin niin kauan, kunnes nainen taas avasi suunsa ja ilmoitti halunsa auttaa, vihjaillen myös käärmeen itsensä tuntevan olonsa varmasti paljon mukavammaksi jos saisi nuolet irti nahastaan. Sellainen puhetapa kyllä toimi parhaiten hitaammantapaiselle ajattelijalle; itsehän tuo ei oikeastaan miettinyt seurauksia sen suuremmin, jonkun muun oli parempi pukea ne sanoiksi ja saada Bal oikeasti miettimään asian laitaa. Silti ajatus avun hyväksymisestä toiselta oli mahdoton, olisi lopputulos kuinka hyvä tahansa. Reaktion ihminen kyllä sai tällä kertaa, miehen avatessa silmänsä taas pitkästä aikaa. Kovin aukinaisiksi tuo ei silmiään uskaltanut avata kirkkaan auringon takia hupun luomasta varjoisasta suojasta huolimatta, mutta aivan tarpeeksi hän silmänsä avasi toisen kunnolla nähdäkseen. Hetken aikaa nuo silmät katselivat tuimina neidon sinisiä silmiä, räpäyttämättä kertaakaan. Kasvot olivat edelleenkin kiviset ja ilmeettömät, mutta suupielten roikkuminen ei kielinyt kauhean tyytyväisestä olotilasta kenellekään, joka yleensä kasvoja tulkitsee mielialan selvittämiseksi. Baldramallachin kasvot eivät tuntuneet koskaan muuttuvan, mutta tällä kertaa tuo ei oikeastikaan tuntenut oloaan kovin mukavaksi. Syytä sai miettiä.

"Ei," käärme murahti vihdoinkin hiljaisuuden jälkeen matalalla, kuivuudesta korahtavalla äänellä yhä ihmisnaisen silmiä tuijottaessaan vailla silmäräpäyksiä. Ainakin nyt tuli varma tieto siitä, että mies ymmärsi puhetta ja osasi puhua itsekin. Kuukausia kestänyt pitkä uni verotti myös tuon ääntä tämä ollessa ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pienikään pihahdus lähti Balin kurkusta ulos. Puhuminen ei ollut sen helpompaa kurkun ja suun ollessa rutikuivia, eihän niitä juomataukoja oikein voinut pitää nukkuessa. Nainen oli saanut vastauksensa, jonka lohikäärme toivoi riittävän. Vielä tarkoituksensa selväksi tehden aivan varmuuden varalta, jos ihminen ei noinkaan yksinkertaista käskyä vihjausta ymmärtänyt, kääntyi Baldramallach kivellään selkä tunkeilijaan päin. Sen jos minkä pitäisi kertoa toiselle, ettei seuraa kaivattu, pystyisipä lisko itsekin jättämään naisen vähemmälle huomiolle, kun helppoa katsekontaktia ei ollut. Aurinko paistoi mukavasti kaavun selkämykseenkin, joten asento ei ollut lainkaan huonompi hänelle itsellekään. Tässähän sitä voisi mukavasti odotella toisen lähtemistä ja oman rauhan palautumista.
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 02 Kesä 2012, 15:03

Albine

Pieni toivonkipinä käväisi naisen mielessä toisen avatessa silmiään taas hiukan, mutta vastaus joka tuo murahti oli kielteinen. Tälle neitokainen ei voinut muuta kuin kurtistaa kulmiaan. Mitä hyötyä toiselle oli olla jästipää ja kieltäytyä avusta kun sitä tuolle tyrkytettiin? Miehet tuntuivat tosin aina olevan sitä mieltä, että he kyllä pystyisivät hoitamaan kaiken itse. Toisen käännettyä selkänsäkin alkoi neito pohtia pitäisikö vain antaa olla ja jatkaa matkaansa. Sitä pohdiskellessaan osuivat siniset silmät taas miehen selästä törröttäviin nuoliin ja se sai naisen vatsan muljahtamaan inhottavasti tuon mielen kuvitellessa miltä tuollaiset lihassa saattoivat tuntua. Ei, neito päätti vakaasti mielessään, toinen tarvitsisi apua, myönsi sitä tahi ei. Siro leuka kohoti hieman päättäväiseen sävyyn ja neito laski kävelysayvansa nojaamaan kivenlohkaretta vasten. Tämän tehtyään neito asteli kiven ympäri muukalaisen eteen uudemman kerran. Naisen silmät tutkailivat tätä jääräpäistä miestä ja lähinnä tuon olemusta. Albine oli aina osannut panna pikkuasioita merkille, lähinnä koska yleensä käytti aikansa ihmisten joukossa muiden tarkasteluun sen sijaan, että itse osallistuisi keskusteluihin tai muuhun toimintaan. Jo se, että tätä muukalaista oli hankala lukea, kertoi yhtä sun toista.

"Anteeksi nyt vaan," nainen alotti uudemman kerran mietitettyään hetken sanavalintaansa, "en ymmärrä miksi kieltäydytte palveluksistani, varsinkin kun näin ilmaisiksi niitä tarjoan", neitokainen ilmoitti pientä jämäkkyyttä äänessään tällä kertaa. "Tyhmäkin tajuaa, enkä tarkoita että te olisitte tyhmä, en tietenkään, mutta kuitenkin tyhmäkin tajuaa, että nuolet on parempi saada pois ja vaikka te olisitte kuinka taitava, ette te pysty sitä itse tekemään ja älykkäänä henkilönä varmasti tiedätte sen itsekin", sanojensa päätteeksi neito veti syvään henkeä. Oikeastaan pieni kutina tuon vatsanpohjassa kertoi jännityksestä, mies oli jo kooltaan sen kokoinen, ettei tuon olisi tavinnut kuin huitaista neitoa ja siitä olisi tullut pahaa jälkeä. Toisaalta Albinella oli ässä hihassa ja muistutti siitä nyt itseään. Oli hyvin kykenevä puollustamaan itseään, jos siihen olisi tarve. Oli todistanut sen käytännössä muutamaankin kertaan, eikä tämä tilanne olisi erilainen. Sitäpaitsi, ei muukalaisella ollut mitään syytä käydä neidon kimppuun, joka yritti tuota auttaa.

"Kuulkaas nyt", nainen avasi uudemman kerran suunsa samalla kun laski kätensä kivenmurikalle ja näytti siltä että aikoi alkaa kipuamaan ylös, missä mies istuskeli. Tilaa oli helposti kahdelle, ainakin näin käytännössä. "Antakaa minun poistaa ne, ei siinä mene kauaa. Pystyn parantamaan haavat täysin." Nainen höpisi samalla kun tosiaan otti ja kiipesi kivenlohjareelle jääden kyykkyyn miehen eteen, turhankin lähekke varmastikin, jos tuolta kysyttiin. Neito hymyili toiselle sädehtivää hymyään. "Sanotaan vaikka, että jäätte palveluksen velkaa, jos se teitä helpottaa?" tuo ehdotti kallistaen hieman päätään saaden muutamat hiussuortuvat valumaan kasvoille.

(( <3 ehana lisko ;) ))
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 02 Kesä 2012, 16:43

Baldramallach oli kovin ylpeä itsestään kääntäessään selkänsä toiselle. Sen täytyi olla nenäkkäälle tunkeilijalle aikamoinen näpäytys, mutta ihminen ei voinut missään nimessä enää olla ymmärtämättä, mitä mieltä tuo jättikokoinen mies hänestä ja avustaan oli. Apua ei kaivattu ja seuraa vielä vähemmän. Ennen talvea tapahtuneessa, miltei samanlaisessa tilanteessa tätä enempää ei pitänyt tehdä, ennen kuin se omituinen apuaan tarjoava otus lähti tiehensä viestin ymmärtäneenä. Ainakin nainen oli hiljaa, vaikka vielä paikallaan käärmeen selän takana seisoskelikin, varmasti aivan shokissa tapahtuneesta. Ei Bal niin julma ollut, että rakastaisi toisten kiusaamista yli kaiken, mutta tällä hetkellä tämä tuntui kovin hyvältä. Jos tuo ymmärtäisi hymyn tai ilmeiden päälle mitään, voisi tuon kasvoilta löytää aika tyytyväisen virneen. Mutta koska ei, kasvot pysyivät aivan yhtä ilmeettöminä kuin ennenkin, ajatukset olivat vain muuttaneet suuntaansa. Olihan hän utelias lohikäärme ja ihmiset kiinnostivat, mutta mieluummin hän hankkiutui ihmisten läheisyyteen, joita tarkkaili hyvän välimatkan päästä eikä päinvastoin. Liika huomio vain ahdisti.

Tyytyväinen olotila loppui äkillisesti ihmisen askelien lähestyessä kaikkoamisen sijaan, astellen miehen etupuolelle kuin omistaisi koko vuoren. Mutta miksi? Tyhmänkin ihmisen pitäisi ymmärtää edellisestä viestistä, ettei tuon olemassaoloa kaivattu tällä hetkellä, eikä varmaan tulevaisuudessakaan. Silti tuo otus jatkoi uhkarohkeaa kokeiluaan kaiken järjen äänen vastaisesti ja tökötti rauhaa kaipaavan lohikäärmeen nenän edessä, kuin verta nenästään kerjäten. Baldramallach avasi taas kerran silmänsä, tällä kertaa kunnolla kasvojen ollessa varjossa, mulkoillen naisen arpisia kasvoja ja silmiä sillä samalla tympääntyneellä ilmeellään. Silmäluomet eivät liikahtaneet kertaakaan miehen kuunnellessa ihmisen sanoja kovin tuimana. Ihminen ilmoitti, ettei ymmärtänyt, mikä ei miksikään yllätykseksi jäänyt. Oli tuolla naisella monta muutakin asiaa, mitä ei ymmärtänyt avusta kieltäytymisen lisäksi, jos Balilta kysyttäisiin. Hieman kehuvat sanat olivat kuitenkin liskon mieleen, vaikka kivisiltä kasvoilta moista mieltymystä oli hankala lukea. Olisihan hänen itsensä hankala nuolet repiä irti, se sattuisi kovasti... mutta jos hän tahtoi lähiaikoina käydä ihmisten ilmoilla ilman kysyviä katseita, nuolet oli pakko saada pois. Ihminen ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastausta tuijotuksen lisäksi, vaikka kenties Baldramallach miettikin toisen tarjousta mielessään hetken ajan.

Pienen muutoksen sai nähdä Balin silmissä naisen laskiessa kätensä kivelle, niiden avautuessa normaalia suuremmiksi kuin ei olisi uskonut, mitä toinen juuri teki. Niin tarkka reviiristään tämä nuori uroslohikäärme ei ollut kuin monet muut ikäisensä, mutta tämä lämmin kivenlohkare oli hänen, ollut jo ennen kuin ihminen astui jalallaan sen läheisyyteen. Mies päästi huuliltaan varoittavan murahduksen lihasten jännittyessä ärtymyksestä, hupun alla piileskelevän pienen niskaharjaksen noustessa pystyyn vaistomaisesti. Kasvot vääntyivät pieneen kulmakurttuun, joka ei kyllä mikään kauhean vihainen tai uhkaava näky ollut, mutta kaapinkokoisen kivikasvon pieninkin ilmeenmuutos oli aikamoinen näky. Punaruskeat silmät tapittivat pisteliäinä kiven päälle kipuavaa ihmisnaista, varoittaen kivuliaista seurauksista, jos toinen jatkaisi tekemisiään, vaikka ei Baldramallach mitään tehnyt tunkeilijaa satuttaakseen. Ainakaan vielä. Eikä vaikka tyttö istuutui aivan miehen eteen, aivan liian lähelle.

Mitään lisko ei sanonut, vaikka tuijotus jatkuikin. Tympääntyneen tuhahduksen tuo vihdoinkin päästi ilmoille naisen edelleen inttäessä avustaan. Kuinka ystävällistä, aluksi tarjoutua tekemään se ilmaiseksi ja sitten sanoa, että voisi kyllä toinen jäädä velkaakin, jos halusi. Bal ei suostuisi missään tapauksessa, käänsi vain kasvonsa poispäin naisesta tympääntyneenä. Silti mies ei hyväksynyt toisen apua, muttei kieltänytkään.




((Änkyrä lisko. :<))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 02 Kesä 2012, 17:36

Albine

Albine tuijotti liskoa, jonka ei siis tiennyt olevan lisko, ja rapytteli hetken aikaa silmiään. Ota tuosta nyt selvää, tuo mietti, mutta ei sanonut mitään ääneen, eikä tuosta pahemmin sitä voinut lukeakaan. Neito keskittyi taas hyvän tovin sanojensa pohtimiseen ennen kuin avaisi suunsa. Ihmisellä, tai sekaverisellä jos tarkkoja oltiin, oli sellainen tunne, että yritti saada pikkupoikaa antamaan katsoa tikkua, joka oli mennyt sormeen. Neito puri hieman huultaan tuntiessaan vastustamatonta halua huokaista. Ei kuitenkaan tehnyt niin, se olisi luultavasti vain pahentanut tämän hieman itsekeskeisen tapauksen kanssa asioimista. Yhtäkkiä neidon toinen suupieli nyki hieman, kun tuo sai päähänsä omasta mielestään hyvän lähestymistavan tähän tapaukseen. "Kuule, mitä nopeammin annat minun auttaa, sitä nopeammin pääset minusta eroon, jos niin tahdot", neito huomautti vaikkakin ei ymmärtänyt miksi toinen halusi yksin nököttää kivellä aika kirjaimellisesti ei-missään. Albinen kärsivällisyys asioiden suhteen oli huippuluokkaa, mitä yleiseen populaatioon tuli tai ainakin se siltä kovasti vaikutti. Neito kohautti hieman olkiaan, "minulle on ihan sama miten haluat tämän asian nähdä, mutta minä en ajatellut lähteä ennen kuin hoidan sinut. Se olisi väärin. Saat vielä tulehduksen ja jäät tänne yksin virumaan. Mitä se minusta sitten tekisi?" neito jutusteli ja taisi olla ihan sama tuolle kuunteliko toinen edes puoliakaan mitä neito sanoi. Jokatapauksessa kaksijalkainen kiusankappale oli selvästi päättänyt jäädä paikoilleen kuin liimattu, ellei toinen nöyrtyisi ottamaan tarjottua apua vastaan.

Kivi tuntui neidostakin mukavan lämpimältä pitkän ja kylmän talven jäljiltä. Tuo istahti kunnolla kivelle odotellessaan toisen päätöstä ja teki myös eleellään harvinaisen selväksi, että aikoi istua siinä vaikka hamaan loppuun saakka. Istuessaan alas sinipukuinen neito käänsi toiselle selkänsä istuskellen kiven reunalla nauttien auringon lämmöstä selässään. Jos tämä ei tepsisi, neito pohti itsekseen katsellen karua maisemaa, joka oli käynyt varsin kotoisaksi viimevuosien aikana, täytyisi hänen miettiä tätä koko juttua uudestaan pidemmän kaavan kautta. Ei, ei hän aikonut luovuttaa, ottaisi hieman välimatkaa ja ajattelisi asiaa. Ongelmiin löytyi aina vastaukset, kunhan niitä mietti tarpeeksi kauan. Tällä hetkellä ongelma oli yksi kaapinkokoinen yrmy, jolla törrötti nuolenpäitä selästä. Neitokainen eksyi taas pohtimaan sitä, miten mies saattoi istua tuskattoman oloisena ottamassa aurinkoa. Eivätkö nuolet tehneet kipeää? Veri toisen kaavussa oli kuivunut, joten tapahtuneesta piti olla aikaa. Kuinka kauan nuolet tuossa olivat olleet kiinni? Miten tuo saattoi toimia tuollaisten ulokkeiden kanssa? Albine käänsi mietteissään hieman päätään niin että näki toisen sivusilmällä. Se pieni kiljuva ääni naisen sisällä, joka ilmoitti muukalaisen olevan paljon muuta miltä näytti, oli palannut kuuluviin. Ihminen, kuinka iso tahansa, oli liian heikko ruumiillisesti voidakseen koikkaroida ympäri maita ja mantuja kolmen nuolen kera. Lähinnä aikansa kuluksi neito alkoi käymään päässään läpi listaa kaikista tietämistään taruolennoista ja yritti sovittaa oikeaa tähän muukalaiseen. Olihan tämäkin sitten vaihtelua Vanhuksen seuraan, mutta ei se järin paljoa ollut erilaisemmaksi muuttunut, seura siis. Oikeastaan Marduk tuntui harvinaisen puheliaalta tämän herran rinnalla.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 02 Kesä 2012, 19:24

Baldramallach ei ymmärtänyt lainkaan. Oli hän kuinka uhkaava tahansa, ei varoittavat äännähdykset tai mulkaisut saaneet tunkeilijaa hyppäämään alas kiveltä saati sitten lähtemään tiehensä koko vuorelta... Tai ainakin pois käärmeen lähettyviltä, jos ei enempää. Sanat kuvailemaan tätä ihmistä alkoivat käydä vähiin, mutta tyhmä ja uhkarohkea taisivat sopia naiselle kuin nokka naamaan. Tai nyrkki silmään, jos toinen aikoi tuolla tavalla käyttäytyä tulevaisuudessa sellaisten kanssa, jotka hyökkäisivät helpommin kuin tämä lohikäärmeuros. Kuinka tuo ihmisotus kehtasikaan noin vain tulla häiritsemään ja hypätä noin vain hänen kivelleen! Liskon silmät kapenivat tuon tuijottaessa sääntöjään latelevaa neitoa, kuka antoi ihmiselle luvan tehdä päätöksensä siitä, milloin lähtee? Toiselta ei kysyttäisi tahtoisiko tuo, jos Bal tahtoi heittää naisen alas kiveltään niin sehän tapahtuisi! Varmasti tuo kurja pieni takiainen lähtisi ennen aikojaan, jos mies pitäisi pintansa.

"En tarvitss-" käärmeen kieli suhahti kuivasti, mutta alkanut lause loppui lyhyeen ihmisen istahtaessa alas ja kääntäessä selkänsä aivan yhtä töykeästi, kuin Baldramallach itsekin aivan hetki sitten. Miehen silmät suurenivat hetkeksi sisällä virratessa täyttä raivoa ja hämmentyneisyyttä. Kuinka... tuo kehtasikaan! Kääntää selkänsä hänelle, lohikäärmeelle, noin vain sen jälkeen kun oli töykeästi häntä häirinnyt ja vähätellyt käytöksellään! Lisko tärisi vihaansa ja kiemurteli ahdistuneena paikoillaan, päästäen ääniä, jotka voisi hyvinkin tulkita kovin vihaiseksi ärinäksi ja puhinaksi.
"Nakkaan ssinut kallionkielekkeeltä, kurja," Bal suhisi menemään kovin hiljaisella äänellä mielentilaansa nähden, raivotessaan siinä yksinään selkä naiseen edelleenkin käännettynä. Ainakin tuo ihminen oli saanut miehestä edes yhden kokonaisen lauseen aikaiseksi, vaikka sen sisältö ei tainnut olla aivan sitä, mitä yleensä haluttiin kuulla. Taisi uhkaus kuitenkin jäädä toteuttamatta käärmeen pysyessä edelleenkin paikoillaan eväänsäkään liikauttamatta hyökkäystä varten, tuon mieluummin purkaessa aggressionsa ärtyneeseen suhinaan omassa rauhassaan... Tässäkin tilanteessa. Sai tuo hintelä ilmestys olla onnellinen, ettei Baldramallach ollut se, joka ensimmäisenä hyökkäisi.

Rauhassa istuminen tekemättä mitään teki kuitenkin ihmeitä ololle. Pikku hiljaa ne kaikki vihaiset äänet alkoivat hiljentyä, kunnes katosivat kokonaan ilmasta. Halu satuttaa toista hillittiin jotenkuten, vaikka ärsyttävä tuo nainen edelleenkin oli. Siitähän ei minnekään päästy. Jääräpäinen tämä uros ja ihminen luultavasti uskoi voittavansa lohikäärmeen jääräpäisyydessä. Ikävä kyllä oli pakko myöntää, että sitä tuo neito oli juuri tekemässä. Harvoin joku onnistui olemaan noin ärsyttävä ja koskematon, toinen lohikäärme olisi saanut huutia aikapäiviä sitten, mutta ihminen ei kestäisi sellaista rääkkäystä. Ei Bal tahtonut kuitenkaan tehdä toista veristä mössöä, vaikka houkutus olikin olemassa. Ehdot lähtemiselle oli jo tehty, eikä nainen sitä aikaisemmin ollut lähtemässä, niin kovin ärsyttävää... Kyllähän hän voittaisi toisen jos tässä maailman tappiin aiottaisiin istua, mutta ei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Hermot olivat jo menneet kerran.
"Nopeassti," käärme murahti lopulta luovuttaessaan, eikä voinut vilkaistakaan voittajaa kohtaan. Ei voinut edes myöntää mitä teki itselleen, vielä vähemmän toiselle. Ehkä ihminen ei ymmärtäisi mitä hän oikeastaan pyysi tuota tekemään nopeasti, mutta siitä kysyminen olisi kovin nöyryyttävää. Tehkööt toinen mitä halusi, kunhan hän sitten vihdoinkin voisi nauttia taas rauhasta, auringosta ja vuoren hiljaisuudesta. Vastaan Baldramallach ei enää ollut hangoittelemassa, ainakaan paljoa. Kivusta hän ei pitänyt lainkaan ja tämä tulisi sattumaan, ellei naisella jotain ihmeellisiä kykyjä ollut. Ei hän voisi luvata, ettei olisi hankala potilas, mutta ainakin hän yrittäisi olla satuttamatta toista.
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 03 Kesä 2012, 11:21

Albine

Neito tiesi olevansa uhkarohkea, ei siitä ollut epäilyksen häivääkään. Piti kuitenkin tiukasti kiinni päätöksestään ja uskomuksestaan ettei toisella ollut syytä satuttaa häntä. Toisen sihisten ensimmäisen lauseensa neidon kuullen pieni voitonriemu käväisi maagikon sisällä. "Älä ole hupsu, mitä se nyt hyödyttäisi", neito kommentoi toisen lauseesen liikahtamatta paikaltaan sen enempää kuin vilkaisi toista silmäkulmastaan. Mies jatkoi kiukussaan kihisemistä ja neitokainen istui kivellä ja antoi silmiensä sulkeutua auringon lämmössä. Albinella ei edes ollut kiire minnekään ja lepo tarpomisen jälkeen tuntui mukavalta. Antaisi toisen sulatella asioita kaikessa rauhassa, nainen kyllä jaksaisi odottaa. Lopulta kuului murahtava sana neidon seläntakaa, joka sai tuon huulille kohoamaan tyytyväisen hymyn. Neidon kääntyessä liskoon päin oli tuo hymy kuitenkin laimentunut vain ystävälliseksi, eihän hän halunnut toista varsinaisesti loukata. "Yritän kyllä", neito sanoi nyt varsin nöyrän oloisena ja kampesi itsensa mahdollisimman vikkelään ylös. Siirtyi hieman epävarmin askelein kivellä liskon taakse, lähinnä koska pelkäsi tipahtavansa alas jos liikkuisi huolettomasti. Neito kyykistyi miehen seläntaakse ja kumartui lähemmäs tarkastelemaan nuolia koskematta niihin kuitenkaan.

"Hmmm-m, joudun ikävä kyllä rikkomaan kaapuannekin, mutta älkää huoliko voin korjata senkin", neito totesi ja laski nyytin olaltaan vierelleen alkaen kaivelemaan sitä. "Minun nimeni on muuten Albine, hauska tutustua", nainen höpötteli samalla kun kaivoi nyyttinsä pohjalta veitsen. Nosti sen silmiensä tasaan ja katsei sen terää hetken arvioivasti ennen kuin tuli siihen tulokseen, että se kävisi vallan mainiosti tähänkin tarkoitukseen. "Mitäs te muuten teette täällä ylipäätään?" neito tiedusteli samalla kun käänsi vasemman kätensä kämmenpuoli ylöspäin ja siihen syttyi kohtuullisen kokoinen liekki. Se paloi neidon kämmenellä ilmestyttyään siihen tyhjästä, eikä se näyttänyt vauriottavan naista itseään. Aitoa tulta se kuitenkin oli ja neitokainen asetti veitsen terän toviksi sen kuumiin liekkeihin pyöritellen sitä siinä. Nyrkki sulkeutui ja liekit katosivat tuhka tuuleen. Albinea hieman jännitti, sillä ei ollut käytännössä tehnyt mitään tälläistä ennen. "Hmm haluattekos te jotain purtavaa? Tämä tulee sattumaan, minun on saatava nuolet irti ja ikävä kyllä minun on leikattava ne irti, jotta se ei sattuisi ihan niin paljoa", neitokainen selitti tiiraillen nuolenpäitä kuin vihollisia yrittäen arvioida kuinka syvällä nuo oikeastaan olivat.

Huvittavaa kyllä, Albine huomasi oikeastaan pitävän vähäsanaisesta miehestä. Mitä sitä sinänsä turhia lörpöttelemään, nyt neito yritti harhauttaa toisen ajatuksia muuhun kuin tulevaan kipuun. Neito oli varma, että juron ulkokuoren alla sykki lämmin sydän ja kyllä se sieltä esille tulisi kun vähän tökki. Joku voisi kertoa naiselle, että yhtä hyvin tökkimisellä sinetöisi oman kuolemansa, jos huono tuuri kävisi. Eihän tuo tuntenut tätä kookasta miestä ollenkaan, ei tiennyt tästä mitään. Eikä neito näyttänyt ainakaan tällähetkellä sen enempää utelevan, vaikka muutamia kysymyksiä leijailikin tajunnassa. Nainen leikkasi varovasti kangasta nuolien ympäriltä saadakseen ihon näkyviin. Tuo hämmästyi hieman siitä miltä haavat näyttivät, jos niitä nyt edes haavoiksi enään pystyi kutsumaan. Iho näytti parantuneen nuolenvarsien ympäriltä vallan mainiosti, mikä sai naisen kurtistamaan hieman kulmiaan hämmennyksen tähden. Joko nuolet olivat olleet toisen selässä kauan tai tuo oli itsessään nopea parantumaan. "Näistä taitaa olla vähän aikaa... siitä kun sait nämä siis", neito mutisi hieman hajamielisesti.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 03 Kesä 2012, 13:21

Baldramallach ei ollut tilanteeseen lainkaan tyytyväinen. Alistua nyt ihmisen tahtoon tällä tavalla, hävitä jääräpäisyydessä pienelle tytölle. Kovin ärsyttävälle pienelle tytölle, mutta silti. Yritti käärme miten tahansa häviötään päässään saada kuulostamaan pieneltä pahalta, ei hän onnistunut pitämään siitä. Tämä oli noloa ja nöyryyttävää, eikä mies viitsinyt edes vilkaista selän takana istuskelevaan neitoseen, ei vaikka toinen teki tiensä hänen selkänsä taakse nuolia katselemaan. Ei hän kehtaisi, vaikka kovin uhkaavaa se oli jättää kyykistynyt ja jotain esille kaiveleva muukalainen vartioimatta selän taakse. Ihminen pahoitteli kaavun rikkomista, mutta se oli nyt Balin huolista se kaikista pienin. Niin mieli kuin keho oli haavoittunut, mutta kenties nainen yritti puheellaan lievittää jommankumman kipua, edes saada miehen ajatukset hetkeksi pois kaikesta siitä. Toinen esitteli itsensä Albineksi, mutta heti lohikäärme ei siihen reagoinut mitenkään. Mietti vain, pitäisikö tuon kanssa edes puhua, helpompaa olisi vain antaa toisen tehdä tehtävänsä nopeasti, niin rauha palaisi nopeammin. Mutta jos ihminen ei saisi vastauksia, aikoisiko tuo kysellä niitä uudemman kerran niin kauan, kunnes siihenkin murruttaisiin?

"Baldramallach," hän murahti lopulta esittelynsä matalalla äänellään, vaikka pitikin yhä katseensa visusti eteenpäin. Jotkut ihmiset vain olivat ärsyttäviä ja päättäväisiä, oli lisko sellaiseen törmännyt aikaisemminkin vähän nuorempana... Kenties tämä Albine oli juuri sellainen. Ainakin oli saanut henkisen voiton toisen ihmisen fyysisen voiton sijaan, mutta voittohan sekin. Sai nainen kiittää onneaan, ettei tullut Baliin törmäämään jokunen vuosisata sitten. Tuo olisi jo ollut pidemmän aikaa mahassa sulamassa siinä tapauksessa.
"...Olen?" Baldramallach tuhahti Albinen uteluista syihin, miksi mies täällä kökötteli. Ihminen yleensäkin vaati jonkinlaisen syyn, miksi ihmeessä näiden vuorten vaaroja koetteli ja olihan lohikäärmeelläkin aivan hyvä syy täällä oleskeluun. Se ei kuitenkaan kuulunut naiselle, keksikööt itse omassa mielikuvitusrikkaassa päässään jonkin eeppisen tarinan tuon kaapinkokoisen kaksijalkaisen syylle istua kivellä keskellä ei mitään aurinkoa ottamassa nuolien lävistämänä. Omien sanojensa mukaan hän vain oli, mikä ei valekaan ollut.

Bal nytkähti tuntiessaan tulen lämmön lähellä selkäänsä ja koetti kääntää päätään taaksepäin katsoakseen. Hän ei vain koskaan ollut mistään notkeimmasta päästä, eikä pitkien unien jälkeinen kankeus auttanut yhtään. Se mihin asti tuo sai päänsä käännettyä ei ollut tarpeeksi, etenkin kun päähän vedetty huppu oli näköesteenä sivulle. Mies käänsi kasvonsa takaisin eteensä tietämättömänä siitä, mitä selän takana tällä hetkellä tapahtui. Pakko oli luottaa Albinen tekemisiin, mutta jos tuo yhtään yritti pelleillä, lentäisi tyttönen nopeasti vuorelta alas eikä hän edes pilaillut sitä miettiessään. Hetki kovaan kipuun läheni kuitenkin kovaa vauhtia halusi hän sitä tai ei. Ei Baldramallach oikeastaan ymmärtänyt mitään nuolten irrottamisen päälle, mutta uskoi ja sitä oli inhottava edes miettiä, saati sitten sanoa ääneen ihmisen tietävän, mitä teki. Tuo pudisti päätään kieltäväksi vastaukseksi Albinen kysellessä jos tuo tahtoisi purra jotain nuolten irti leikkaamisen aikana. Eiköhän hänen pitäisi ottaa edes se kipu vastaan kuin mies... Tai no, kuin lohikäärme.

Kuuma terä niin lähellä selkää ja tuntemattoman kädessä oli ahdistavaa. Veitsi leikkasi kuitenkin vielä kangasta lihan sijaan. Vaikka nainen häntä selkään nyt päättäisikin puukottaa, ei pieni terä kovin vakavia vammoja saisi aikaan siinä ajassa, minkä Baldramallach toiselle antaisi. Kipuun taistelunhimoinen mies vastasi aina kivulla, mutta nyt oli hankala sanoa olisiko kipu "auttamista" vai tahallista haavoittamista... Olisi pakko hillitä itsensä sen verran, että sen saisi selville. Kysymyksiin haavojen tuoreudesta vastattiin myöntävällä murhaduksella.
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 10 Kesä 2012, 13:24

"Hmm... ainakin on mukava ilma... olla. Ilo tutustua Baldramallach", neito vastasi hieman hajamielisen oloisena miehen yksinkertaiselle vastaukselle keskittyen nyt työhönsä kaikin siemauksin. Albine veti syvään henkeä tuntiessaan käsiensä lievän tärinän. "Yritän olla nopea", neito vakuutteli ja sen enempiä varoittamatta painoi yhä lämpimän terän miehen selässä olevan nuolenvarren juureen leikaten tuon ihoa. Albinen oli pakko purra hammastaan, niin jännittynyt oli ja tunsi suurta empatiaa "potilastaan" kohtaan terän leikatessa tuon lihaa. Saatuaan haavan tarpeeksi suureksi neito uskalsi vetää itsekin henkeä ja tarrasi kiinni nuolenvarresta alkaen hivuttamaan sitä pois toisen lihasta niin nopeasti kuin vain pystyi. Lopulta nuoli irtosi varsin siististi jopa toisen lihasta ja neitokainen tipautti sen kivelle viereensä. Äskeinen operaatio toistettiin reippaasti kahden muun nuolen kohdalla. Neidon ilme, jota toinen ei tietenkään voinut nähdä oli äärimmäisen keskittynyt ja vakava, pieni ryppy otsalla ja silmät kylmän keskittyneet. Albine joutui vetämään muutamia kertoja syvään henkeä aina välillä unohtaessaan hengittää itsekin kunnolla. Nyt kun kaikki nuolet lepäsivät verentahrimina kivellä Albine laski kätensä miehen selälle haavojen tietämille, vaikka tahrikin kätensä yhä enemmän toisen lämpimään vereen. Tuore maagikko veti vielä kerran syvään henkeä ja keskittyi sitten sisäiseen voimaansa. Mitään hohdokasta valoa tai muuta näyttävää efektiä ei tapahtunut, mutta mies saattoi tuntea epämääräisen lämmöntunteen selässään ja kivun häviävän nopeasti. Albine keskittyi siirtämään elinvoimaa potilaaseensa, jotta tuon ruumis regeneroituisi nopeasti korjaten näin toisen selässä olevat haavat. Haavat umpeutuivat hetkessä ja neito laski kätensä alas huokaisten pienesti. Tuo otti kankaisen liinan, jonka oli kalastanut laukustaan ja pyyhki verta miehen selästä. Haavat olivat tosiaan umpeutuneet, mutta arvet tuolle oli jäänyt kohtiin, jossa nuolet olivat olleet. Tyytyväinen hymy ilmestyi neidon huulille tuon puhdistaessa miehen selkää verestä. "Noniin," tuo sanoi lopulta "eikös ole parempi? Haluatko että korjaan kaapusi?" Albine tiedusteli samalla kun yritti pyyhkiä jo veren tahrimalla liinalla omia käsiään, joista veri ei näyttänyt enää ilman vettä haluavan lähteä yhtään minnekään.

Albine hivutti itsensä Balin etupuolelle nähdäkseen toisen kasvot. Hymyili tuolle taas ylitsevuotavasti istahtaessaan alas uuteen paikkaan yrittäen nyt yhtä huonoin tuloksin puhdistaa käyttämäänsä veistä. Neidon otsalla kävi pieni kurttu, kun veri ei ottanut lähteäkseen. Neidon siniset silmät nousivat veitsestä takaisin kookkaaseen mieheen. "Taidan tuntea seudun paremmin kuin minä?" neito arvaili kallistaen hieman päätään kysyvästi jatkaen kuitenkin melkein samaan hengenvetoon. "Sattuisiko täällä olemaan puroa tai lähdettä? Voisin pestä veren pois..." neito lisäsi selittäen miksi tälläistä kysyisi. Lumi tietysti olisi ajanut saman asian, mutta sitä ei enää täällä näkynyt, vain vuorten huipuilla, mutta sinne ei lähtisi tarpomaan, suunta olisi täysin väärä. Siniset silmät tutkailivat toista jonkun tovin kunnes kalpeat huulet alkoivat taas liikkua. "Et taida olla ihan ihminen, vai mitä?" neito kysäisi lopulta ajatuksen kierrellessä takaisin tuon mieleen. Ei sillä, että sillä varsinaisesti olisi mitään väliä ollut, mutta neidon uteliaisuus taikaolentoja kohtaan ei ollut kadonnut mihinkään vuosien varrella. Jos mahdollista se oli vain kasvanut ja etenkin lohikäärmeet moninaisuudessaan kiehtoivat Albinen mieltä suunnattomasti.
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 10 Kesä 2012, 16:20

Kommenttiin mukavasta ilmasta Baldramallach suostui antamaan myöntyvän murahduksen, omaksikin ihmeekseen ottaen osaa turhanpäiväiseen rupatteluun tuon ihmisotuksen kanssa... Vaikka ei se tainnut paljoa olla ihmisten mielestä. Vähäsanaisen miehen mielestä taas se oli todella paljon. Ilma oli todellakin mukava, siihen oli ollut mukava herätä hyytävän talven jälkeen. Mahdotonta oli väittää vastaan. Mutta häiritsevä seura pilaa kauneimmankin ilman, eikä Albine ollut mikään poikkeus. Aurinko ja sen lämpö pysyivät, mutta niistä ei nyt pystytty nauttimaan, ei niin kauan kuin tyhmänrohkea nainen nökötti selän takana veitsi kädessä. Albine vakuutteli yrittävänsä olla nopea, mutta paljoa lohdutusta se ei tuonut polttavan, metallisen terän leikkautuessa läpi nahan syvälle lihaan asti. Älähdys karkasi Balin huulilta ennen kuin tuo sai suunsa tiukasti kiinni, purren hampaitaan yhteen kivusta. Kädet pusertuivat nyrkkiin samasta syystä, myöskin antaen niille jotain tekemistä, etteivät vahingossakaan kävisi mottaamaan selkää leikkaavaa ihmistä aiheuttamansa tuskan takia. Hullua repiä parantunut haava auki, hullua tehdä kaikki tämä nuolten takia! Lohikäärme oli vankasti sitä mieltä, että nuolet olisivat varmasti irronneet joskus omalla ajallansa, ilman kaikkea tätä. Pienen viillon kuka tahansa olisi kestänyt, mutta veitsen terä tungettiin syvälle ja sillä kaiverrettiin oikein kunnollinen kolo nuolen ympärille, jokaisen tuskaisen sekunnin tuntuessa niin paljon pidemmältä ajalta, kuin se oikeastaan olikaan. Sen olisi pitänyt olla helpotus, kun veitsi vihdoinkin poistettiin selästä, mutta naisen käsien tarrautuessa nuolen puisesta varresta kiinni oli kivulias todellisuus se, että kaikki tämä oli vasta alussa. Liian hitaasti nuolta alettiin hivuttaa irti lihasta, terävän nuolenpään liikkeen saadessa Baldramallachin suhahtamaan yhteen painettujen hampaidensa välistä. Vihdoin nuoli irtosi, lämpimän, punaisen veren pulputessa aukinaisesta haavasta, vaatteiden kankaiden imiessä sitä itseensä ja värjäytyen taas kerran punaisiksi haavojen ympäriltä. Yksi irrotettu, kaksi jäljellä. Lohikäärme valmisteli itseään henkisesti tulevaa varten, mutta aivan hiljaa tuo ei voinut pysyä. Tukahdutettuja älähdyksiä, kenties jopa paikoitellen huutojakin, tyytymätöntä murinaa, ehkä suusta kuului joskus pienen pieniä, liiankin säälittäviä vaikerruksia... Mutta silti mies pysyi niin hiljaa, kuin vain tässä tilanteessa pystyi. Keho nytkähteli paikoitellen kivusta, mutta vankkumattomana tuo pysytteli paikoillaan kivellään istumassa.

Kolmas nuoli irtosi, ja vihdoinkin sitä olisi voinut päästää helpottuneen huokaisun epämiellyttävän operaation päättymisen kunniaksi. Kuitenkaan Bal ei voinut aivan vielä antaa itsensä tehdä moista, aukinaisten haavojen kirvellessä ikävästi ja selän auki repimisen tuska tuntui yhä. Myös henkinen tuska tuolle nuorelle ihmisnaiselle häviämisestä oli yhä mielessä, kuinka hän olikaan voinut suostua tällaiseen? Suuri mies ei voinut kuin antaa päänsä roikkua merkkinä omasta häpeällisestä häviöstään. Kasvot eivät kenties näyttäneet aivan niin surkealta kuin tuon olemus olisi voinut antaa ilmi, mutta iloinen hän ei ollut vaikka nuolet irtosivatkin. Yhtäkkiä Albinen pieni käsi tuntui painautuvan hennosti vasten selkää ja haavoja, voiman ja lämmön huokuessa siitä... Kauaa ei Baldramallachin tarvinnut miettiä sitä, mitä oli juuri tapahtumassa. Kipu kaikkosi selästä, reiät umpeutuivat ja verenvuoto lakkasi. Taikuutta. Ihminen oli toki ilmoittanut pystyvänsä hoitamaan haavat, mutta ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan tätä odottanut toiselta? Nainen oli siis noita... Puhdas kangas hieroutui ihoa vasten, puhdistaen vielä märkää verta selältä. Albinen kysymyksiin ei vastattu kuin jollain epämääräisellä, vielä hieman kivusta johtuvalla vikinällä, mutta siitä oli hankala sanoa kumpaan se vastasi ja oliko vastaus myöntyvä vai kielteinen.

Kivikasvo näytti kenties hieman myrtyneeltä Albinen taas kerran tehden tiensä miehen etupuolelle. Bal vilkaisi vain kerran naisen kasvoja, antaen sitten taas katseensa valahtaa jonnekin lähemmäs maan pintaa. Enää lohikäärme ei edes vaivautunut ärtyä toisen seurasta, vaikka ihminen olikin liian lähellä ja ollut kivellä ja aivan liian kauan. Tuonhan olisi pitänyt lähteä heti tämän jälkeen, mutta ei Baldramallach jaksanut nyt siitä huomauttaa. Istukoot missä lystäsi, tehkööt mitä lystäsi, hän ei välittänyt enää. Hupun varjoista punaruskeat silmät etsivät taas naisen katseen Albinen kysyessä vedestä. Tämä ei ollut miehen koti, mutta hän oli nähnyt vuorta tarpeeksi, ilmastakin käsin. Oli hän nähnyt vettä, oli hän juonut vettä. Muisti kyllä pelasi. Hitaasti niin kuin tuon kokoiselle varmaan oli aivan tyypillistä hän valui kiveltään alas, asettaen jalkansa pitkän istumistuokion jälkeen maata vasten. Mitään lohikäärme ei sanonut, mutta piti katseensa naisessa, joten ilmeisesti tuo oli valmis johdattamaan Albinen veden ääreen. Pieni kulmakurttu ilmestyi kuitenkin kasvoille toisen epäillessä hänen ihmisyyttään. Miksi kaikki aina kysyivät tuota? Ei hän mitään niin helposti paljastaisi.
"Olen ihminen," Bal murahti tympääntyneenä. Sellaista äänensävyä voisi kyllä varmaan odottaakin, jos mies oikeasti ihminen olisi ollutkin. Varmasti samaa olisi kuullut koko elämänsä ajan kokonsa puolesta.
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

ViestiKirjoittaja Ylva » 30 Kesä 2012, 16:45

Albine

Miehen siirtyessä kiveltä maahan ja jääden siihen murahtelemaan rodustaan, Albine itsekin alkoi liikkua vieno hymy huulillaan. Neito nappasi verentuhrimilla käsillään laukkunsa mukaan ja hypähti alas kiveltä kalastaen sauvansa käteensä. Kerta toinen ei halunnut rodustaan kertoa sen enempää, ei Albine siitä kysellytkään. Olihan se jokaisen oma asia, eikä tieto toisen rodusta muuttaisi mitään. "Aha, no näyttäisitkö mihin suuntaan mennään?", neitokainen kommentoi samalla kun noukki sauvaansa ja kääntyi sitten miehen puoleen astellen tuon eteen. Hymy pysyi yhä ruhjotuilla kasvoilla ja vuorella käyvä tuuli viskeli kaikkea irtonaista naisen ruumiissa, hiuksia, huivin irrallisia osia, mihin vain sai näppinsä upotettua. Huvittavaa kyllä Albinea ei haitannut toisen vähäpuheisuus tai kivikasvoisuus. Olihan hän itsekin ollut lähes mykkä pienenä ja nuorenakin vielä. Miksi sitä pakottaa toinen puhumaan, jos tuo ei halunnut? Albine kuitenkin kohteli hiljaista tuttavuutta kuten puheliaampaakin tapausta, tietysti sillä erolla että kerrankin Albine oli se osapuoli, joka puhui enemmän.

Albine odotti kärsivällisesti, että toinen lähtisi liikkeelle ja kun niin kävi lähti neitokainen miehen perään kirien kävelemään tuon rinnalle. Siniset silmät eksyivät aina välillä kurkkimaan hupun varjoihin kiinnostuneena, mutta neito ei kuitenkaan sanonut mitään. Kului jopa varsin pitkä aika hiljaisuudessa, kunnes neidon heleä ääni rikkoi sen. "Et ole sattumoisin menossa jonnekin, Bal?" neito kysyi ja lisäsi perään pikaisesti "jos saan sanoa Bal?" tuo tiedusteli hieman pahoittelevaan sävyyn ettei ollut kysynyt lupaa toisen nimen lyhentämiseen. Hiljaisen ja verkkaisasti toimivan miehen vastaus ei ehtinyt tulla ilmoille ennen kuin neito jatkoi puhettaan katsellen maastoa edessään, jotta ei kaatuisi. "Ajattelin vain, että yhdessä on mukavampi matkustaa, eikö? Jos olemme menossa samaan suuntaan, siis", neitokainen ehdotti, vaikka arvaili toisen kieltäytyvän seurasta. Albine halusi kuitenkin juttuseuraa tai lähinnä jonkun toisen läsnäoloa. Oli ollut monta vuotta yksinään ja nähnyt vain tiettyjä henkilöitä. Oli aina ajatellut viihtyvänsä yksin, mutta rajansa kaikella oli, kuten sanottiin.

((jäi vähän lyhyeksi sori)
Ylva
 

ViestiKirjoittaja Sands » 30 Kesä 2012, 19:04

Baldramallach katseli naisen ketterää hypähdystä alas kiveltä kasvoillaan aina se sama, tympääntyneen yrmeä ilme. Ainakaan Albine ei käynyt liian nenäkkääksi rotuasian suhteen, mikä oli vähäsanaiselle miehelle helpotus. Mitään hän ei omin sanoin paljastaisi etenkään jollekin tuntemattomalle, onneaan koettelevalle ihmiselle, noidalle vieläpä joten kysymykset olisivat vain turhaa, ärsyttävää ininää korvissa. Reaktiothan naisen sanoihin voisivat vieläpä paljastaa hänet niinkin, kyllä Bal tiesi, ettei kenties ollut aivan niin ihmismäinen, kuin olisi voinut tai pitänyt olla... Mutta hän teki sen, minkä omien tietojensa mukaan pystyi. Hankala oli kuitenkin sanoa, mitä Albinen päässä tällä hetkellä liikkui. Asia sysättiin sivuun kovin välinpitämättömästi. Kenties se oli hyvä merkki, kenties huono. Neito asteli varmoin askelin ihmismuotoisen lohikäärmeen eteen sauva kädessään, valmiina seuraamaan tuota veden äärelle, nyt jo turhankin innokkaana. Punaruskeat silmät katselivat edessään seisovaa naista hupun varjosta hetken aikaa, aivan hiljaa, koko miehen pysyessä paikoillaan. Omituista nähdä jonkun olevan noinkin varmana, Baldramallach oli suorastaan jättikokoinen tuohon verrattuna. Kaappi ei ollut mitenkään harhaanjohtava kuvaus, isotkin ihmismiehet jäivät päänmitan tai pari päähän pituudeltaan, leveydestä puhumattakaan. Albine... Ei saisi silmiäänkään miehen rinnan tasolle, vatsan korkeudellehan ne jäisivät.

Vihdoinkin käärme alkoi laittaa jalkaa toisensa eteen, hitaasti ja varmasti, kuten aina, mutta pitkät jalat saivat yhdestäkin askeleesta harppauksen. Hitaasta tahdista huolimatta, ihminen harvemmin pysyi perässä verkkaisella kävelyvauhdilla. Matka kävi kohti alarinnettä, Balin kuitenkin nauttiessa vielä hetken raikkaasta, vaikkakin hieman ohuesta vuoristoilmasta, vetäen sieraimensa täyteen. Ympärillä oli hiljaista, Albinekin oli harvinaisen hiljainen tällä matkalla. Lohikäärme taisi tällä kertaa olla se äänekkäämpi yksilö, muttei suunkaan puheen avulla. Nälkäinen vatsa murisi, luut natisivat pitkän levon jäljiltä, pienet venytykset saivat jäsenet poksahtelemaan paikoilleen. Ihminen kuitenkin oli taas se, joka senkin hiljaisuuden rikkoi puheellaan, kysymyksillään. Baldramallach käänsi kasvonsa Albinea kohti ja voi mikä näky naista olisi odottanutkaan, jos miehen kasvoilla olisi näkynyt puoletkaan siitä hämmentyneisyydestä, mitä tuo pään sisällään koki. Bal? Mutta hänhän oli Baldramallach, eikö? Miksi häntä kutsuttaisiin Baliksi, miksi siihen kysytään lupa? Hän ei ymmärtänyt. Ei ymmärtänyt lainkaan. Mutta kysyä ei voitu, se olisi epäilyttävää. Hänen olisi varmaan pitänyt tietää, kun Albine kohteli häntä niin kuin hän olisi tiennyt? Oli vielä paljon, mitä käärme ei ymmärtänyt, mutta niistä asioista oli hankala kysyä suoraan ilman, että epäilyt heräisivät. Paljoa aikaa neito ei hänelle antanut vastata, ennen kuin kysymykset jatkuivat ja vihjailut matkan jatkamisesta yhdessä tulivat esille. Omituinen tuo pieni otus kyllä oli, moni ei uskaltanut edes olla tuon yrmeän jätin lähettyvillä ja vielä vähemmän halusi viettää aikaansa tuon seurassa, vaikka kyllä niitäkin löytyi rohkeille. Hyvä suojahan hänenlaisensa matkakumppani oli, kenties sitä Albine tahtoikin? Noidalla olisi varmasti monia vihollisia.

"Ei ole määränpäätä," Bal korahti toiselle, kääntäen katseensa takaisin eteensä, jatkaen rauhallisia askeliaan. Hän piti yksinäisyydestä, kyllä. Yksin matkustaminen oli mukavaa myös. Mutta utelias nuori lohikäärmeuros oli. Harvoin tuli tilaisuuksia, missä ihminen tahtoi lyöttäytyä hänen seuraansa tutkittavaksi, pitäisihän siitä yrittää ottaa kaikki hyöty irti, vaikka jokin osa hänen sisällään huusikin ja kaipasi rauhaa?
"Joss ruokit minut, sseuraan," miehen puhe oli hieman kömpelöä ja suhisevaa, kenties merkki siitä, ettei tuo yleensäkään paljoa puhunut. Tai sitten juuri se syy sille, miksei puhunut. Kenties Baldramallach oli saanut moisia ehdotuksia ennenkin ja hitaudestaan huolimatta osasi laatia sellaiset ehdot, mistä itse piti. Ja nälkähän hänellä oli, miltei aina. Olihan toinen tietenkin hoitanut häntä ja jättänyt hänet ikävään kiitollisuudenvelkaan. Minnekään ei sattunut enää. Kovin helpolla käärme ei kuitenkaan aikonut alentua näyttämään kiitollisuuttaan, ei hän mikään orja tai palvelija aikoisi olla. Jos Albine ei suostuisi maksamaan edes ravinnon merkeissä... No, mies varmaankin.... Pitäisi kai hänen jotenkin maksaa velkansa, vaikka hän ei tahtoisi? Ei hän kuitenkaan halunnut, että tilanne menisi siihen suuntaan.

Vuorien sulava lumi sai aikaan moniakin pieniä puroja, jotka virtasivat kivistä maastoa pitkin hohtaen kirkkaana auringosta. Pienet veden kaivertavat uomat liittyivät tosin yhteen isommiksi matkan edetessä, täydellisiksi Albinen ja Balinkin tahtomiin tarkoituksiin. Lohikäärme johdatti seuralaisensa lähimmän ja helpoiten lähestyttävimmän pienen puron luokse, joka sulaneen lumen aiheuttamien virtojen seurauksesta oli tulvinut yli äyräidensä... Mutta vieläkin virta oli säyseä ja käyttäytyi, vaikka nopeutta lisää oli tullutkin. Se ei ollut syvä ja kivinen pohja näkyi helposti kristallinkirkkaan veden läpi, jota virtasi aina korkealta vuoren huippujen läheisyydestä asti. Tässä vaiheessa Baldramallachia ei enää kauheasti kiinnostanut seuraavan ihmisen tekemiset, tehden itse tiensä veden vierelle ja polvistuen maahan. Huppu vedettiin alas, paljastaen vaaleat hiukset, likaiset niin värinsä kuin oikeasti liankin aiheuttamina. Valonherkät silmät sulkeutuivat kasvojen laskeutuessa lähemmäs veden kirkasta pintaa, suun painautuessa aivan pinnan alle. Vesi tuntui kylmältä jo läheltä, se oli suorastaan jäätävää koskettaessaan ihoa. Lohikäärme ei välittänyt, ahmi ja joi vain vettä ahnaasti purosta, tyydyttäen janoaan ja nälkäänsä. Kuiva kurkku oli kaivannut kostuketta jo pidemmän aikaa.



((On se hyvä, ettei Balia haittaa lyhyys. Muuten elämä liian pitkänä miehenä olisi surullista. :<))
Avatar
Sands
Kreivi
 
Viestit: 1628
Liittynyt: 27 Elo 2010, 13:40
Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Seuraava

Paluu Rinteet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron