Auringonpalvoja


Kolmihuippuisella vuorella riittää rinteitä vaikka muille jakaa. Rinteiden jyrkkyys vaihtelee pystysuorasta seinämästä loivaan mäkeen, mutta mitä ylemmäksi kiivetään, sitä vaikeakulkuisemmaksi rinteet muuttuvat.

Valvoja: Crimson

Viesti La Heinä 28, 2012 1:26

Albine

Neitokainen vilkaisi toista sinisillä silmillään kohottaen hieman kulmiaan toisen ilmoittaessa ettei tuo ollut menossa minnekään. "Ah, no sepä sattiu", tuo kommentoi. Hymy neidon kasvoilla leveni taas kun toinen myöntyi Albinen ehdotukseen. "Tokihan minä sen voin tehdä!" neitokainen hihkaisi innokkaasti ja hyvillään siitä, että saisi matkaseuraa, vaikkapa hiljaista sellaista. Albine hiljeni taas kiltisti ja päästyään veden ääreen neito polvistui pesemään käsiään huolellisesti niin, että veri lähti pois joka kohdasta sekä kynsien alta. Kätensä tuo kuivasi liinaan, jonka oli taas taikonut laukustaan esiin aivan kuin neidolla olisi loputon varasto liinoja mukanaan. Neito palautti liinan paikoilleen ja nousi seisaalleen katsellen seuralaisensa toimia. Tuossa köriläässä oli jotain outoa ja neidon mielenkiinto vaati tuota pääsemään selville siitä mikä se oli. Suoraan kysyminen ei oikein ollut kohteliasta, eikä se ollut oikein toiminutkaan rotukysymyksessäkään. Antoi toisen juoda rauhassa ja käänsi itse katseensa edessä avautumaan maisemaan nojaillen kävelysauvaansa pieni hymynpoikanen yhä kalpeilla huulilla. Ilma oli mukava ja tuulenvire viilensi sopivasti kevätauringon lämpöä. Albine antoi silmäluomiensa painua hetkeksi kiinni ja nautti mukavasta olostaan.

Hitaasti neitokainen avasi silmänsä ja siirsi katseensa takaisin seuralaiseensa. "Kai sinä johonkin olet menossa? Sitä vain, että mitä reittiä tässä ollaan menossa. Minulla ei sinänsä ole väliä kunhan pääsisin johonkin kylään näin alkuunsa", tuo selitti heleällä äänellään samalla kun kääntyi ja asteli miehen luokse kuikuillen tuon kasvoihin. Huulet käväisivät leveämmässä hymyssä naisen sanojen myötä "Alas nyt kuitenkin, käykö se sinulle?" tuo kysyi kallistaen päätään. Saatuaan mieltään askarruttavan asian selville reitistä lähti sinipukuinen neitokainen astelemaan alaspäin rinnettä jatkaen sivistyksen etsimistään. Miehen seura karkoitti tehokkaasti yksinäisyydentunnetta, vaikka tuo ei sanoisikaan mitään. Pelkkä läsnäolo riitti neitokaiselle, mikä sinänsä oli harvinaista. Oli kuitenkin omallakin mittapuulla yllättävän puhelias, mikä johtui siitä, että oli vuosion varrella puhunut niin vähän ja aina samalle henkilölle, joka jo tiesi mitä toinen oli sanomassa. Albine kuitenkin keskittyi nauttimaan lämpimästä ilmasta kävellessään ja salaa toivoi, että toinenkin sanoisi jotain oma-alotteisesti. Hento nainen kiinnitti huomiotaan jalkoihinsa, jotta ei liukastuisi kivikkoisessa maastossa ja käytti sauvaansa hyvänä tukena.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Heinä 28, 2012 3:53

Baldramallach sai olla moneen asiaan tyytyväinen. Aurinko paistoi ja lämmitti, ilmassa kuului vain veden rauhoittava liplatus, kuiva kurkku oli saanut virkistävän kostukkeensa ja nyt Albine oli vielä luvannut ateriankin. Olihan tuo ihminen kovin tungetteleva, mutta helpompi kai se oli oppia sellaisista, jotka eivät pelänneet... Vaikka ärsyttävämpiä olivatkin. Ehkä toisen seuraa pystyi kestämään ja läheisyyteen tottumaan, etenkin jos naaman edessä oli kasa herkullista, mehukasta lihaa... Vatsa murahti ajatukselle tyytyväisenä vaikkakin kovin kärsimättömänä, suu kostui kuolasta, kehon odottaessa innolla seuraavaa ateriaansa. Ja parempihan se oli, mitä vähemmän sen ruoan eteen piti tehdä itse töitä, Albine saisi hoitaa kaiken millä tahansa tavalla halusikaan, Balia kiinnosti vain se, että ruokaa oli tarpeeksi. Pieni vilkaisu kävi sivummalla seisovaan ihmistyttöseen. Olisikohan ruokaa tarpeeksi? Montaa peuraa noin kokemattomanoloinen metsästäjä ei kiinni saisi, tuskinpa kukkarokaan omaisi tarpeeksi kolikoita kovin suureen ateriaan. Ja suurella miehellä oli suuri nälkä. Katse palasi siristäen tuijottamaan veden kirkasta pintaa ja siitä heijastuvaa kuvajaista. Kulmat kurtistuivat hieman, vatsaa tuskin tultaisiin syömään täyteen, mutta pienikin ateria oli parempi kuin ei mitään, eikö...? Hän tekisi sen verran, mitä sillä aterialla maksettiin, jos Albine kaipasi enemmän, oli tuon myös ruokittava häntä enemmän. Säännöt oli hyvä käydä mielessä läpi, ettei niitä joutuisi tosipaikan tullen keksimään. Kuinka ikävää se olisikaan tulla käytetyksi...

Vettä valuva suu kuivattiin nopeasti hihaan, kaapinkokoisen Baldramallachin noustessa taas täyteen mittaansa, tumman kaavun huppu vedettiin takaisin päähän kauniista säästä huolimatta. Tai kenties juuri sen takia, olihan lohikäärme tottunut paremmin pimeyteen. Kasvot käännettiin kohti lähestyvää ihmisnaista, naama aina yhtä peruslukemilla. Päätä pudistettiin toisen kysymykseen määränpäästä.
"En. Sseuraan, mene minne haluat. Kylät ovat hyviä," vastaus oli lyhyt ja ytimekäs, mitään sen suurempaa keskustelua ei lohikäärmeestä saanut ainakaan tuolla aiheella irti. Kyseenalaistuksen arvoista taisi tuon välinpitämättömyys olla, olihan tuo jo istuskellut vuorella yksin haavoittuneena ilman sen parempaa syytä ainakaan mitään sen ihmeellisempää ei Albinelle oltu ilmoitettu ja nyt mies kertoi, ettei edes välittänyt vaikuttaa matkan suuntaan. Kenties alkoi käydä selväksi, ettei Bal liittynyt seuraan ensisijaisesti seuran takia, vaan lähti mukaan, koska maksettiin. Henkivartijan työ sopi tuon näköiselle ja kokoiselle miehelle kuin nokka naamaan ja sillä asenteella lohikäärmeuros lähtikin naista seuraamaan, nyökäten tietenkin ensiksi myöntävästi haluun kivuta alas vuorelta.

Matka alas ei kenties ollut niin helppo kuin loivalla ja paljonkuljetulla tiellä, mutta huonomminkin tilanne voisi olla. Jonkin verran vuorillakin kuljettiin ja etenkin lähempänä maanpintaa alkoi tulla esiin parempia ja helpompia reittejä. Se oli helpotus, pidemmät kävelymatkat muistuttivat ilkeästi niistä liian pienistä saappaista Baldramallachin ihmisten silmissä ainakin kovin suurille ja epämuodostuneille jaloille. Varpaille ei ollut saappaissa tilaa ja se tuntui ikävältä, mutta onneksi mies sentään oli paksunahkainen, etenkin jaloistaan. Kyllä se sattui, mutta olisi voinut sattua enemmänkin. Mitään merkkiä kivusta ei kuitenkaan Balin kasvoilla ollut ja vaikka tuon askellus hidasta ja kovin kömpelönoloista olikin, se taisi olla aivan miestä itseään...
"Makssun tahdon enssin," hän suhisi lopulta päästyään lähemmäs maantasoa, viitaten luvattuun ruokaan. Vatsa murahti äänekkäästi ja vaativasti, ikään kuin selitykseksi, jos Baldramallachin sanojen tarkoitus jäi auki.

Viesti Su Elo 05, 2012 10:13

Albine

Neitokaista kummastutti seuralaisensa sananvalinnat, mutta ohitti ne olankohautuksella ja säihkyvällä hymyllä. Sama se jos toinen olikin hieman kummallinen, parempi sekin kuin ei seuraa ollenkaan. Olihan toisesta turvaakin, mutta todellisuudessa ei enää henkivartijaa tarvinnut. Nykyään Albine osasi puollustaa itse itseään -tai vähintään puollustautua ja karata paikalta. Miehen kuriseva vatsa sai neidon suupielet nykimään leveämpään hymyyn ja tuo vilkasi toista huppunsa kätköistä toisen sanojen myötä. "Siltä se kuulostikin. Ikävä kyllä minulla ei ole paljoa mukanani, joten joko pitää löytää kylä tai mehevä jänis niin voin valmistaa siitä purtavaa", Albine totesi alkaen kuitenkin kaivelemaan nyssykkäänsä, jossa taisi olla enemmän tavaraa kuin sinne näytti mahtuvan. Neito onki esille liinamytyn, jonka sisällä oli varastoitu kuivattua lihaa, mikä oli kätevä matkalla, koska säilyi pidempään kuin valmistettu tai raaka liha. "Koostasi päätellen voisin veikata, että olet enemmän niitä miehiä jotka syövät mielellään lihaa", neitokainen totesi ja naurahti helähtäen sanojensa päätteeksi. Siro käsi ojensi liinanyyttiä lihoineen toiselle. "Tässä. Eihän se paljoa ole, sinulle varsinkaan, mutta jos se auttaisi ensinälkään", neito totesi ja toisen otettua kuivalihat kääntyi sinisten silmien katse tähyämään eteenpäin ja edessä kumpuilevaa maastoa. Vuorikauriita saattaisi löytyä piankin, mutta niin isosta eläimestä syöminen vaatisi useamman kuin kahden henkilön porukan. Eihän lihaa saanut hukkaan jättää. Ajatuksen pälkähdettyä Albinen päähän tuo alkoi jo epäillä väittämäänsä ja vilkaisi salaa matkakumppaniaan. Mies oli niin kookas, että söisi varmaan parinkin aikuisen miehen edestä ja vatsankurinasta päätellen tuolla oli kova nälkä. Huvittunut hymy leikki neidon kalpeilla huulilla tuon ajatellessa sitä mitä oli tullut luvattua.

Lempeä, mutta petollinen kevät tuuli takertui taas kerran neidon vaatteisiin ja hiuksiin lennättäen niitä mielensä mukaan. "Kuule, Bal", neito aloitti taas hetken hiljaisuuden jälkeen. "Kun joku kysyy rotuasi, voisit sanoa olevasi sekaverinen." neidon siniset silmät käväisivät ilkikurinen tuike pilkkuen naamioituneessa lohikäärmeessä. Albine ei mitenkäänpäin uskonut toisen olevan ihminen, tuon ulkomuoto ja käytös huusivat vastaan. "Ihan vaan, koska ihmisestä et menet sitten millään. Olet liian iso", neito tokaisi ja pieni puna lehahti tuon kalpeille poskipäille. "Ei siis millään pahalla muotoa. Tai siis kun olet niin pitkä", neito takertui omiin sanoihinsa ja puri lopulta kieltään muistuttaen hetken entistä Albinea, joka ei ollut ollut kuin maailmaan eksynyt tyttönen. Toisen kutsuminen isoksi kuulosti aina epäkohteliaalta, koska sen saattoi käsittää hyvin negatiivisella tavalla. Neidon seurassa tallusteleva kaappi nyt ei ollut muuta kuin lihasta. Neito karautti tuskin kuuluvasti kurkkuaan ennen kuin jatkoi rupatteluaan, joka oli aika yksipuolista ainakin tähän mennessä, mutta se ei toista haitannut. Mies kuitenkin selvästi kuunteli ja reagoi tuon sanomisiin omalla jäykällä ja varsin ilmeettömällä tavalla tosiaan, mutta kuitenkin. "Miksi sinä et halua puhua rodustasi? E-ei sillä että sillä olisi mitään väliä mihinkäänpäin, mutta minä... olen utelias", neidon kasvoille ilmestyi pahoitteleva hymynpoikanen tuon katsoessa nyt mieheen pidemmän aikaa. Albine ei voinut sille mitään että kaikki ei-ihmiset, niin kutsutut satuolennot, kiehtoivat yhä tuon mieltä. Ehkä nykyään enemmän kuitenkin oppimisen merkeissäkin, neito halusi tietää minkälaisia eri öttiäiset todellisuudessa olivat. Albine oli jäänyt tuijottelemaan toista kuin olisi halunnut porata sinisilmiensä katseen toisen ihonläpi ja nähdä mitä tuo piilotteli. Sekunneissa kalpea nainen oli kadonnut omiin maailmoihinsa ja sen saattoi selvästi nähdä tuon sumentuneesta katseesta ja poissaolevasta olemuksesta. Ja siitä että kompastui törröttävään kiveen ja läheltäpiti ettei ollut rähmällään. Pieni vinkasu pääsi naisen huulilta tuon horjahtaessa eteenpäin yllättäen, mutta tuo sai pelastettua tilanteen kävelykeppinsä ja kehitysvaiheessa olevan ketteryytensä avulla. Hetkeksi neito jähmettyi huvittavaan kenoasentoon kunnes tuo sai suoristettua itsensä. Albine tunsi kuinka tuon niskaa kuumotti noloudesta, että oli mennyt sillälailla räveltämään, ei olisi pitänyt nostaa katsetta maastosta.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Su Elo 05, 2012 4:06

Sanat "ikävä kyllä" saivat Baldramallachin ehkä ottavan astetta tummemman ilmeen, mutta sitä seuraavat, myöntyvämmät sanat saivat tuon taas hyvälle mielelle. Hän ei pitänyt siitä, jos jotain luvattiin ja se sitten vedettiin nenän edestä pois, Albinen myöntyväisyys oli parhaaksi heille molemmille. Pelkkä tieto siitä, että ruokaa oli luvassa sai miehen oikein hyvälle tuulelle vaikka ei sitä oikein tuon ulkoisessa olemuksessa näkynytkään.
"Nahor on lähimpänä," tuo murahti matalalla, karhealla äänellään, vaikka ei nainen tainnut edes kysyä koko asiaa. Silti hän koki tarpeen vastata, hänelle oli aivan sama minne ihminen seuraavaksi suuntaisi, kunhan hän itse ei kuolisi nälkään ruokaa odotellessa.
"Jäniss on ssitkeää," Bal jatkoi hieman hiljaisempana katsellessaan Albinen laukunkaivamista, enemmänkin ääneen ajatellen kuin toiselle puhuen. Sitkeäähän se oli jos lihalle ei antanut aikaa, mutta lohikäärmeellehän meni kyllä kaikki. Yhdestä jäniksestä ei kyllä riittäisi pitkäksi aikaa, eikä siitä varmasti riittäisi toiselle syöjälle, joten Albinen olisi turha uneksiakaan aterian jakamisesta ahneen ja nälkäisen, pohjattoman kuilun kanssa.

Naisen laukusta esiin kaivama liinanyytti sai ensiksi vain hämmennystä käärmeen sisällä, mutta sen avaamisen jälkeen sisältö paljastui ja Baldramallachinkin mieli kirkastui. Kuivattu liha ei ollut raa'an, vastatapetun eläimen vertaista, mutta tällä hetkellä mikä tahansa meni ja olisi herkullista. Punaruskeat silmät kiinnittyivät tiukasti lihoihin, tuijottaen niitä intensiivisesti ja silmääkään räpäyttämättä, vesi herahti kielelle makupalojen ollessa jo aivan siinä vieressä, kädenmatkan päässä suusta. Vaikka mieli olisi tehnyt vain riistää ne toiselta ja hotkia parempiin suihin, elettäkään mieheksi naamioitunut lohikäärme ei tehnyt haaveidensa toteuttamiseksi. Hän ei ollut varas. Myöntyvä murahdus tuli Balin kurkusta Albinen naurahtavalle kysymykselle mieltymyksestä lihaan, katse edelleenkin pysyessä hellittämättömänä nyytissä. Olihan tuo toki lohikäärme ja lihansyöjä, muuhun kuin lihaan tuolla ei sitten mieltymyksiä oikeastaan ollutkaan. Aika tuntui olevan pysähtynyt, mutta vihdoinkin pientä lihanyyttiä ojennettiin lähemmäs tarjoavana, miehen tietenkin heti tarttuessa tilanteeseen... Tosin kovin hitain ja varovaisin liikkein, suuren kouran lähestyessä täristen ja nykivästi tarjottua ruokaa, käden ollessa tottunut enemmänkin lyömiseen kuin pienen asian noukkimiseen. Käsi oli kovin suuri neidon pieneen ja siroon raajaan verrattuna, ja voimaa sen takana oli varmaan tarpeeksi toisen käden murtamiseksi, jos siitä liian kovasti tartuttiin kiinni. Varovaisuus oli siis tarpeen.

Koko muu maailma katosi käärmeen vihdoinkin saadessa lihan käsiinsä ja nälkäiseen kitaansa, ahmien kuivalihaa sillä eläimellisellä nautinnolla, minkä vain hyvin nälkäinen peto sai aikaiseksi. Ei ruokaa ollut paljon, mutta jokainen pala oli oikea nautinto. Ahmimisen hidastumista ja muun maailman huomioimista tapahtui vasta sitten, kun Albine kutsui tuota nimeltä. Baldramallach repäisi vielä yhden palan sitkaasta lihasta, pureskellen sitä samalla kuin katsoi sinisilmäistä neitosta, toinen käsi pidellen huppua reunasta ylhäällä, ettei tuuli siihen tarrautunut. "Bal" ilmeisesti oli hänen nimensä nyt. Pureskeltu kimpale lihaa nielaistiin, miehen heti muuttuessa kovin tympääntyneenoloiseksi, kuin pikkulapseksi, jonka valheiden läpi nähtiin, muttei silti tahtonut myöntää niitä.
"Ei ole mitään vikaa olla ssuuri," tuo aloitti hiljaa muristen, kääntäen katseensa pois naisesta. Hän oli lohikäärme, hän tahtoi olla suuri ja suuruus kertoi paljon voimasta ja iästä. Ihmisethän ne tässä pieniä olivat. Albine oli kovin röyhkeä ja sanoi mielensä suoraan, kovin moni ei uskaltanut käydä Balin kokoisen miehen kanssa inttämään tällaisesta asiasta, joten tämä oli aika uutta hänelle. Oli hankala ajatella, ettei hänestä uskottu ihmisyyttä, hänhän näytti aivan ihmiseltä! Se oli shokki, mutta kenties jokin pieni osa miehessä ymmärsi, että tämä oli se tilaisuus, mistä voisi oppia enemmän ja välttää tulevaisuudessa tällaisen keskustelun.

"...Mikssen muka?" lohikäärme suhisi hetken hiljaisuuden jälkeen kysymyksensä miksei hän ihmisestä menisi, ilmeisestikin leppyen aikaisemmasta ärtymyksestään saadessaan hieman enemmän aikaa omille ajatuksilleen. Mitään tuo ei kuitenkaan myöntänyt, omaa rotuaan tai ihmisyyden puutetta, mutta oli kiinnostunut kuulemaan muitakin syitä Albinen epäilyille. Kenties hän voisi väittää vastaan tai sitten ottaa opikseen. Harvoin hän teki näin, mutta harvoin tällainen tilanne tuli esille. Baldramallach tiesi, ettei tiennyt ihmisistä paljoa ja sellaista oli hankala esittää, kun ei edes tiennyt mitä teki väärin. Kukaan ei uskaltanut ilmoittaa niistä.
"Olen ihminen," tuo ärähti taas puolustelevasti epäsuoraan rotukysymykseen, mutta kenties se ei enää niin kauhean vakuuttava ollut, lohikäärmeen itsensäkään mielestä. Hän tahtoi elää ja olla ihmisten seurassa ihmisenä, eikä jonain muuna. Ihmiset pelkäsivät lohikäärmeitä varmaan enemmän kuin kaapinkokoista miestä, ja vaikka Bal ei Albinea minkäänlaisena uhkana nähnytkään eikä ihmisiä yleensäkään jotkut olivat vain niin pelottavan ovelia. Ne harvat poikkeukset. Ne jotka voisivat oikeastikin satuttaa, jos asia tulisi ilmi.

Hitaasti käärmeen katse palasi ympäristöstä naisen kasvoihin, pystyen taas katsomaan toista silmiin. Naisen katse pysyi hänessä, mutta enää hän ei ollut aivan varma, katsoiko toinen häntä vai ei... Aivan kuin toinen olisi aivan omissa maailmoissaan. Kulmat kurtistuivat lievästi, hieman kysyvästi, mutta vastaus Albinelta tuli vain kompuroinnin ja vinkaisun muodossa. Baldramallach pysähtyi, hiljaisena, kuin ei olisi aivan uskonut, mitä oli tapahtunut. Ainakaan toinen ei kaatunut tai satuttanut itseään, ilmeisesti. Sanaakaan ei tullut ihmisen suusta, eikä lohikäärmekään mitään siihen hetkeen sanonut.
"...Pitää katssoa eteen," tuo ilmoitti lopulta kovin tärkeän, vaikkakin itsestään selvän neuvon, joka oli kuitenkin naiselta unohtunut. Silti miehen olemus tai tapa sanoa se ei ollut ivallinen, eikä tuo tuntunut äärimäisen huvittuneelta toisen mokasta.

Viesti Ma Elo 06, 2012 12:50

Albine

Neidon sinisilmät tuijottivat hetken miestä tuon viimeisten sanojen tähden, räpsähtivät hyvin näkyvästi, jonka jälkeen hymy palasi neidon kasvoille ja tuo naurahti pienesti. "Niin pitäisi, minun ainakin", tuo vastasi nyökäten vielä päälle päätään. Huvittavaa kyllä, jos Bal olisi juuri siinä kohdassa missä nyt oli muuttunut yhtäkkiä lohikäärmemuotoonsa olisi Albine niitä ainoita maailmassa, joka olisi pakahtunut ihastuksesta eikä pelosta tai vihasta. Pieni hymähdys kuului taas siron neidon kurkusta ja tuo siirsi sirolla eleellä hippua hieman taaemmas pois kasvoiltaan johon se oli valahtanut. "Ja ei, ei suuruudessa ole mitään vikaa, jos et satu väittää olevasi ihminen. Ihmiset eivät kasva noin suuriksi", neitokainen selitti kuin kärsivällinen opettajatar lapsille. Pieni pilkahdus käväisi neidon silmissä tuon analysoidessaan miehen aikaisempaa reaktiota. "Sinä olet oikein komean kokoinen, enpä ole koskaan nähnyt yhtä suurta miestä kuin sinä", neito sanoi ja hymyili. Sanat olivat toisen testaamista varten, oliko neito ymmärtänyt oikein miehen aikaisemman pahastuneisuuden. Tuossa oli jotain tietynlaista... eläimellisyyttä, joka tuntui hieman hämmentävältä neidon mieleen. Siro käsi, joka oli tyhjillään toisen puristaessa kävelykeppiä nousi pystyyn ja heilautti etusormea ilmassa. "Ja kieltämättä voisit yrittää ilmaista jotain kasvolihaksillasi. Hymyileminen ei sinulle kyllä taida sopia", neito totesi ystävälliseen sävyyn jossa ei sanojen monitulkinnan mahdollisuuden huomioonottaen ollut yhtään ivaavaa tai pilkkaavaa sävyä. Se oli toteamus. Vähän kuin toisen kommentti eteenpäin katsomisesta.

Albine jatkoi liikkumista miettien Nathor-kylää mielessään toisen sanojen johdosta. Se kuulosti hyvältä, tiesi paikasta vähän, mutta mitä siitä oli kuullut kylä kuulosti varsin sopivalta paikalta ottaen huomioon että kulki kaapinkokoisen mukaihmisen seurassa. Ruokapolitiikka olisi kyllä parempi hoitaa ennen sitä pois alta, sillä naisesta alkoi tuntua, että tuon uusi kumppani söi paljon ja ei neidolla rahaa niin paljoa ollut mukanaan. "Miten olisi kauris?" tuo heläytti yhtäkkiä vilkaisten miehen suuntaan kuin pakonomaisena tapana nähdä tuon kasvot aina kun tuolle jotain sanoi. "Siis, onko se liikaa?" neito tarkensi ahdistuen koko ajatuksesta että joutuisi tappamaan olennon ja jättämään lihan sitten mätänemään. Taioillaan neitokainen saisi helposti isommankin eläimen kaadettua ja huvittavaa kyllä uhkaamaton olemus auttoi pääsemään tarpeeksi lähelle. Ainakin isompi eläin tarkoitti isompaa maalitaulua. Albine tunsi epämääräistä kihelmöintiä sormenpäissään miettiessään magiaa, aivan kuin se olisi herännyt neidon sisällä ja halusi päästä ulos jo pelkästä ajatuksesta.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Ma Elo 06, 2012 4:32

Baldramallach katseli ihmisnaista hiljaisena ja aina yhtä hurmaavan kivisillä, ilmeettömillä kasvoillaan, mutta ainakin miehen tila ja olemus oli kovin rauhallinen. Ei se huvittunut ollut, eihän lohikäärme omannut mitään kaikista parhainta huumorintajua, mutta eipä tuo myöskään näyttänyt löytävän virheitä hirveiksi, maailmankaataviksi asioiksi. Ehkä reaktio olisi voinut olla parempi, mutta neutraaliakin pahempia oli olemassa.
"Joku voissi," käärme suhisi hiljaa ja tympääntyneenä Albinen ilmoittaessa, etteivät ihmiset aivan hänen kokoonsa kasvaisi, kääntäen samalla katseensa kohti kivikkoista maata, silmäillen sitä pettyneenä ja kiinnijääneenä. Silti tuo ei halunnut luovuttaa liian helposti, vaikka ei toinen taitaisi enää uskoa hänestä ihmisyyttä. Pieni toivo kuitenkin oli sisällä, että jotenkin hän saisi toisen uskomaan... Tai kenties se oli vain yksinkertaisuutta ja kyky olla ymmärtämättä kaikkea sitä, mikä häntä vastaan oli. Bal ei ollut kaikista nopeaälyisin tai viisain otus maan päällä, mutta todella jääräpäinen sellainen.

Kokeilevat kehut koosta taas saivat lohikäärmeen paljon paremmalle tuulelle. Eihän tuo tietenkään hymyillyt tai muutenkaan näyttänyt erityisen tyytyväiseltä kasvoiltaan, mutta katse nostettiin maasta ja selkää suoristettiin, elekielen näyttäessä heti paljon varmemmalta. Baldramallach oli oikein tyytyväinen. Oli hyvä, että joku muukin arvosti kokoa. Sanat saivat arvostusta mieheltä, hiljaista sellaista, mutta arvostusta kuitenkin. Toinen suurista, siteisiin käärityistä käsistä nousi lähemmäs miehen kulmikkaita kasvoja, hieraisten poskeaan koukistetulla sormella, lievän hämmentyneisyyden paistaessa sivulle vilkuilevista silmistä. Ei hän... oikeastaan tehnyt kasvoillaan mitään. Ei hän oikein edes tiennyt miten. Mutta ihmiset kieltämättä ilmeilivät paljon, lohikäärmeen taas ei oikeastaan tarvitse tehdä paljoa, mitä nyt irvistää ja paljastaa hampaansa silloin tällöin... Albine ei kuitenkaan saanut vastaukseksi niitä kaipaamiansa kasvonliikkeitä, eikä yhtään sanaakaan tullut käärmeen suusta. Ainoastaan hiljaisuus ja hämmentyneisyys olivat ilmassa ja miehen mielessä, selvästikin tuo oli saanut enemmän tietoa ja ehdotuksia, kuin tuo kykeni niin lyhyessä ajassa sisäistämään. Se kaikki oli niin hankalaa, joten Bal päätti tehdä sen, mitä osasi: olla hiljaa ja kahmaista lisää kuivattua lihaa liinanyytistä suuhunsa pureskeltavaksi.

Hetken aikaa matkustaminen jatkui hiljaisena, suuren miehen ahmimisenkin loputtua lihanpuutteen jäljiltä. Kaikki se liha, mitä hänelle oli tarjottu oli nyt popsittu parempiin suihin, liinan vain roikkuessa yhteen puristetusta nyrkistä. Vatsakin oli rauhoittunut hetkeksi murinastaan saadessaan täytettä, mutta tuohan oli vasta alkupala ruokahalua kasvattava sellainen. Äkkiseltään nainen heläytti kysymyksen, minkä tarkoitusta Baldramallach ei aivan heti ymmärtänyt. Hetkisen mies katseli Albinen kasvoja hiljaisena, ymmärtäen sitten.
"Sse on hyvä," lohikäärme murahti karheasti kysymykseen, mutta ei hän kyllä yhtään kaurista nähnyt roikkuvan ihmisen olalta. Oliko toinen lupailemassa liikoja? Se ei olisi mukavaa, saada hänet haluamaan mehevää kaurista ja sitten huomata, ettei kyennyt sellaista saamaan ja Balin pitäisi nuolla näppejään. Liikaa kauris ei kyllä missään nimessä ollut, hän ei ollut syönyt kuukausiin ja kiljuva nälkä ilmoitti taas olemassaolostaan.
"Kauriss on... Ssssäikky," kömpelö kieli kompuroi hieman sanoissa,
"Olen äänekäss," tuo suhisi tarkoituksensa kovin yksinkertaisesti, mutta kenties siitä voisi ymmärtää, ettei tuo kovin paljoa apua olisi metsästysretkellä. Hän oli suuri ja kömpelö, pitäisi liikaa ääntä hiipiessään eikä mikään eläin tahtoisi olla kovin lähellä lohikäärmettä, oli ihmismuodossa tai ei. Ihmismuoto ei ollut mitä parhain ravinnonhankintaan, Bal ei ollut hiiviskelijä, vaan käytti hyväkseen suurempaa kokoaan ja nopeuttaan neliraajaisena, siivekkäänä liskona. Sitä etua hänellä ei nyt ollut. Albine taas... Albine ei näyttänyt minkään sortin metsästäjältä. Käärmeen oli hankala sanoa, mitä tästäkin tulisi.

Viesti La Elo 11, 2012 1:20

Albine

"En ajatellutkaan pyytää sinua mukaan", nainen huomautit miehen viimeiseen kommenttiin hieman huvittuneen oloisena. Oli selvää, että toinen oli äänekäs ja tuolla ei ollut edes kaukoasetta. "Eiköhän me törmätä ensin joihinkin jälkiin ennen kuin itse eläimiin. Sinä voit tehdä nuotion sillä aikaa", nainen puheli aivan kuin kauriin kaataminen ilman asetta oli jokapäiväistä hommaa. Tavallaan se olikin Albinelle olihan hän hankkinut vuorilla oman ruokansa jo pitkään. Tuon opettaja ei tosiaan ollut ollut sitä passaavaa sorttia. Neidon askeleet johdattivat tuota eteenpäin ja sinisten silmien katse pysyi maastossa. Yhtäkkiä sekaverinen neitokainen alkoi hyräillä itsekseen kun toisesta ei pahemmin juttuseuraa saanut. Eikä se edes haitannut maagia sen enempää. Lopulta liskon toive täyttyi ja Albine pysähtyi tampatun, ohuen polun viereen, jossa näkyi tuoreita kauriinjätöksiä. Kauriit olivat kulkeneet tästä useamminkin, mutta edellisestä ohituksesta ei voinut olla kovin kauaa. Voitonriemuinen ilme kalpeilla kasvoillaan Albine kääntyi seuralaisensa suuntaan. "Sanoinhan. Onni on myötä", nainen hymähti ja katseli molempiin suuntiin miettien kumpaan suuntaan otukset olivat talsineet. Sitä ei voinut millään tietää, ei näin tavallisin keinoin ainakaan. Neitokainen kyykistyi maahan laskien kätensä maankamaralle ja sulki silmänsä mumisten jotain epämääräistä. Maagi pyysi apua itse maalta, se ei aina toiminut, mutta nyt oli hyvä päivä ja pian neitokainen sai tietää missä pieni kaurislauma sijaitsi. Se ei edes ollut kovin kaukana ja hymy nousi taas neidon huulille ja tuo nausi ylös pudistellen kättään liasta. "Nonniin, ne eivät ole kaukana. Tarvitsen kyllä apuasi kun olen elukan kaatanut. En millään jaksa sitä kantaa ja turha minun voimiani siihen käyttää kun minulla on sinut", nainen sanoi pientä leikkisyyttä äänessään mäjäyttäen miehen käsivartta kädellään leikkisästi. "Minä kutsun kun on aika", neito sanoi jo lähdettyään kävelemään polkua pitkin oikealle noiden tulosuunnasta katsottuna.

Albinella meni aikaa tallustaa sinne missä lauma oli ja saatuaan sen näkyviin neito hiljensi askeliaan haluamatta säikyttää noita liian aikaisin. Kauriit eivät olleet niitä rohkeimpia eläimiä, vaikka urokset omistivatkin upeat sarvet. Tämä lauma, jos sitä siksi voi kutsua koostui vain kolmesta uroksesta ja yksi niistä päätyisi nälkäisen miehen vatsaan. Päästyään tarpeeksi lähelle nainen keskittyi ja muovasi jäisen vasaman magiallaan, tähtäsi isoimpaan otukseen ja ampui tarkasti suoraan elikon sydämeen. Hyytävä ammus upposi lihaan ja kylmetti sitä ympäriltään ja sitten se katosi jättäen jälkeensä vertavuotavan haavan. Kauris rojahti kuolleena maahan ja sen toverit pakenivat kauhuissaan. Albine asteli kuolleen eläimen luokse ja kyykistyi sen viereen. "Kiitos", nainen sanoi hiljaa kuolleelle eläimelle ennen kuin nappasi veitsensä ja leikkasi sen vatsan auki poistaen sisäelimet jättäen ne raadonsyöjien herkuksi. Sen enempää ei saaliilleen pystynyt tekemään, joten putsasi puukkonsa ja nousi ylös. Albine totesi, että sanoistaan huolimatta olisi helpompi kuljettaa kaurista edes vähän lähemmäs. Se vaati uuden loitsun, ykrinkertaisesti levitoi otuksen ylös maasta leijumaan juuri maanpinnan yläpuolelle ja lähti kävelemään takaisin kumppaninsa luoksen leijuttaen saalista edellään. Loitsun ylläpitäminen vei naisen voimia kokoajan, mutta aikaisemmista sanoistaan huolimatta kuskasi raadon aina miehen luokse asti jossa laski sen maahan. Hymyili miehelle voitonriemuisena ja kädet verisenä. Neito viittasi otukseen jalkojensa juuressa. "Miten herra haluaa ruokansa?" tuo kysyi aavistellen, että ei välttämättä perinteiseen tapaan eli paistettuna.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Elo 11, 2012 6:10

Baldramallach tuhahti. Vai ettei toinen edes ollut ajatellutkaan ottavansa häntä mukaan metsästysretkelle... Kuinka... Töykeää. Kuin häntä ei tarvittaisi lainkaan. Oli hän oikeastaan hyväkin metsästäjä, ruokki ainakin itsensä ja oman suuren, liskomaisen kehonsa, tässä tilanteessa hän vain... Käärme oli kovin tympääntynyt, vakuutellen ainakin itselleen omassa mielessään pystyneensä moiseen tekoon, jos olisi voinut tässä tilanteessa lohikäärmemuotonsa ottaa. Varmasti. Kyllä tuo ymmärsi omat heikkoutensa, mutta muiden suusta kuultuna ne kuulostivat paljon pahemmilta, kuin toinen olisi huomannut virheet ja heikkoudet jo ennen kuin Bal sanat päästi suustansa. Ajatus tuntui mahdottomalta.
"Yleenssä," tympääntynyt lisko suhisi naisen kommenttiin heidän luultavasti löytäen jälkiä saaliista ennen itse saaliin näkemistä. Ainakin tässä koossa, pienten yksityiskohtien ollessa helposti näkyvillä niille, jotka niitä etsivät. Toista se oli ilmasta käsin. Mitään Baldramallach ei kommentoinut kykyynsä kasata ja sytyttää nuotiota. Se ei todellakaan ollut jotain, mitä hän teki usein. Ei oikeastaan itse koskaan ollut ulkona nuotiota tehnyt. Oli hän katsellut vierestä, kyllä, sytyttänytkin jopa tulen aivan itse, omilla käsillään. Mutta tämä tulisi olemaan aikamoinen koetus. Kiviä löytyisi vuorelta ja lähistöstä yllin kyllin, kuivaa sytykettä taas olisi hankalempi löytää, kenties metsistä...

Albine keskittyi kovasti maaston tutkimiseen, sen kookas mies näki, vilkuillen tuon suuntaan aina vähän väliä. Vaikkakin toisen yhtäkkinen hyräily sai Balin kohottamaan kulmaansa kysyvästi, ihmetellen, jos ihminen otti koko asiaa tosissaan... Vatsa murahti arvostelevasti, valitellen nälkäänsä. Nainen kuitenkin pian pysähtyi ja kääntyi hänen puoleensa voitokkaana, kiitellen onnea. Polun vieressä oli selviä merkkejä jonkin eläimen käynnistä, nälkäisen pedon niskaharjan noustessa hupun alla piilossa pystyyn, innostuneena paikantaessaan mahdollisen saaliin läsnäolosta. Eläimet olivat kuitenkin jo kauempana, niitä Baldramallach ei pystynyt näkemään eikä edes haistamaan jätöskasaa lukuun ottamatta. Niiden löytäminen tulisi olemaan hankalaa, mutta Albinella näytti olevan idea, tuon kyykistyessä maahan, painaen kämmenensä vasten maaperää. Toisesta oli hankala uskoa tuon olevan minkään sortin noita, ennen kuin tuo kykyjänsä esitteli...
"Olen metssän lähellä... Tarvitssen... Materiaalia," Baldramallach murahti kun oli nyökännyt myöntyvästi auttavansa toista kantamaan saaliin takaisin, kertoen toki oman suunnitelmansa ja mahdollisen paikkansa toiselle nyt kun tiet erkanivat. Oli paljon, mitä hänen piti löytää ennen kuin pystyi tulta edes yrittämään, toivottavasti aikaa oli tarpeeksi.

Hän tarvitsisi kiviä. Suuren kiven alustaksi, pienempiä, teräviä tulen sytyttämiseksi. Sen hän oli oppinut, siitä hänelle oltiin kerrottu. Nyt kun sitä oltiin vielä näin lähellä kivistä maastoa, oli hyvä idea ottaa ne mukaan ensin, ennen kuin lähti etsimään jostain kuivaa ja palavaa ainesta. Kiveä kyllä löytyi, vuoren sulava lumi sai maaston kyllä kosteammaksi, mutta kunhan ne eivät valuneet vettä... Kyllä ne ehtisivät kuivahtaa auringossa mukavan lämpimiksi, kunhan ne nostettaisiin jonnekin hieman kuivempaan. Nyökäten Baldramallach lähti hitaalla, varmalla tahdillaan etsimään haluamaansa, katse tarkasti maassa. Pari suurempaa, vaaleahkoa ja rosoista kiveä voitaisiin särkeä pienemmiksi tulensytyttäjiksi, teräviä kulmia tarvittiin ja ne kuluivat nopeasti. Sen hän oli oppinut katsellessaan tulentekoa vierestä, kuullen kaikki ne kiroilut, kun tuli ei ottanut. Menneisyyden muistot olivat kovin lämpimät, omalla oudolla tavallaan. Kivet painettiin vasten rintaa, toisen käsistä nykäisten suuremman, hieman litteän kiven irti maasta yhdellä kädellään, mikä varmasti olisi ottanut pienemmältä ja heikommalta mieheltä kaksi kättä. Tai kenties enemmänkin. Bal oli tyytyväinen näihin kiviin. Ne vietiin lähemmäs polkua, missä hänen ja Albinen tiet olivat eronneet, tosin kauemmas siitä kasasta... Kivet laskettiin maahan aurinkoon, odottamaan kunnes niitä tarvittiin.

Korkealla vuorilla oli vielä lunta, sulaen kevätauringossa ja kastellen maan, täyttäen jokiuomat vedellä. Lähempänä maanpintaa aurinko oli sulattanut lumen jo aikoja sitten, päivän muutenkin ollen kovin aurinkoinen ja kuiva. Kenties sitä pystyttäisiinkin löytämään jotain, mikä syttyisi helposti. Sitä lohikäärme tarvitsi ja kivuliaasti. Maasta etsittiin kaikki kuiva ruoho ja lehdet, puista raastettiin irti kaarnaa, pieniä ja suuria palasia, kunhan se oli kuivaa. Maassa maanneet, lahonneet puut olivat toki paikoitellen märkiä, mutta kuiviakin kohtia löytyi, voimakkaiden käsien rikkoessa palasia irti helposti. Oli Baldramallach toki ennenkin kerännyt tarpeita nuotioihin. Mutta tämä ei ollut vielä mitään verrattuna siihen, kuinka hankalaa itse tulen tekeminen tulisi olemaan... Puu- ja kasviaines vietiin takaisin kivien luokse lähelle polkua, miehen laskiessa ne alas kuivalle maaperälle odottamaan oikeaa hetkeä. Ne aikaisemmin hankitut vaaleat kivet särjettiin moniksi pieniksi palasiksi vasten suurempaa kiveä, käärmeen kasatessa pienen läjän kaikista palavimmista ja helpoiten syttyvistä aineksista kivialustalle. Nyt piti vain saada aikaan kipinä ja pitää tuli elossa...

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Bal oli kömpelö ja kädet suuret. Kyllähän tuo jaksoi kiviä hakata yhteen vaikka koko päivän, saaden kipinöitä aikaiseksi, ei tekniikka ollut aivan hallussa. Paljon tuli pettymyksiä ja haavoja käsiin tuon lyödessä vahingossa ohi kiven ja sormilleen, monta kiveä kulutettiin tylsiksi, ennen kuin kunnon alku saatiin kytevälle liekille. Ja senhän hän ei aikonut antaa sammua, kaiken sen vaivan jälkeen! Hän matki parhaiten näkemänsä liikkeet, puhalteli liekille hellästi, sydämen hypätessä kurkkuun aina kun se näytti sammuvan, suojasi sitä tuulelta, syötti lisää ruohoa ja kaarnaa heti kun liekki näytti tarpeeksi vahvalta. Hyvin hitaasti tuli kasvoi ja pystyi tarttumaan suurempiin puihin, sen näyttäessä jo oikealta nuotiolta. Baldramallach oli oikein ylpeä itsestään. Hän oli tehnyt sen aivan itse. Puu alkoi loppua, mutta lähestyvä hahmo sai ihmismuotoisen lohikäärmeen huomion. Albine oli tullut takaisin kauriinsa kanssa, päättäen kantaa sen itse tänne loitsuillaan. Mies murahti, kääntäen katseensa liekkiin, odottaen että toinen tulisi lähemmäs. Ilmassa tuoksuva veri sai hänet kovin nälkäiseksi, mutta hän ei voinut vain hyökätä kimppuun, ei niin helposti.

"Et tarvinnut apua," hän murahti lopulta. Oliko se hyvä vai huono asia, sitä lisko ei tiennyt eikä osannut ajatella. Katse kääntyi kohti naisen jalkoja ja niiden juuressa makaavaa kuollutta eläintä, oksettava ruumis jollekin, mutta ei nälkäiselle miehelle. Ei etenkään sellaiselle, joka normaalisti hotkisi ne alas kurkusta tuollaisenaan, ilman kypsennystä. Siitä Albine kysyikin, eikä Bal oikein osannut vastata. Ihmiset... Eivät koskaan näyttäneet syövän niitä raakoina, niin kuin hän rakasti tehdä. Paistettu liha ei ollut yhtä hyvää, mutta sitä hän aina sai ihmisten keskuudessa. Ei hän voinut noin vain alkaa syödä sitä raakana ihmisen edessä, voisiko hän? Eihän ihmiset niin tehneet? Hänenhän piti itsekin esittää ihmistä...
"...Tuli tarvitssee puuta. Haen," järkäle murahti lopulta vastauksensa, joka ei vastaus ollut lainkaan, nousten sitten jaloilleen ja kohoten täyteen mittaansa. Kysymyksen vastausta hän vältteli, tehkööt nainen miten itse näki asian parhaaksi. Hitaasti tuo lönkytteli kauemmas, etsimään sitä haluamaansa puuainesta.

Viesti Pe Elo 24, 2012 7:38

Albine kurtisti kulmiaan toisen outoon vastaukseen, mutta miehen lähdettyä kohautti vain olkiaan. No, kerta toinen ei vastannut mitään alkaisi hän paistamaan ainakin osan lihasta, nyt kun nuotiokin näytti palavan ihan mukavasti. Aivan kuin nainen olisi kuiskannut jotain liekkien suuntaan ja samassa ne roihahtivat isommiksi ahmien tehokkaasti puuta. Hiillos, se olisi paras paistamiseen, tasaisempi kuin valtoimenaan riehuva tuli. Nuori neitokainen keskittyi seuraavaksi peuran ruhoon leikellen siitä sopivankokoisia palasia. "Tuohan joku pidempi keppi!" nainen hihkaisi miehen perään, voisi tikun avulla paistaa lihat kun ei ollut paistinpannua mukana. Kokkausvälineiden raahaaminen mukana oli lähes mahdotonta, ne veivät tilaa ja painoivat rutosti. Ainakin Albinen näkökulmasta, Balin kaltainen köriläs ei varmaan edes huomaisi jos kantaisi paria kattilaa ja pannua mukanaan. Ajatus sai naisen hymyilemään itsekseen, mikä toi katsojalle ristiriitaisia tunteita Albinen käsien ollessa taas kerran veressä leikatessaan lihaa irti kuolleesta elukasta.

Albine alkoi taas hyräilemään itsekseen puuhaillessaan noiden pienellä leiripaikalla. Hyräily muuttui hiljaiseksi lauluksi ja aivan kuin nainen ei edes olisi itse huomannut tekevänsä niin. Nainen asetteli leikkaamansa lihanpalat nuotiota ympäröiville kiville, jossa ne jo saivat lämpöä itseensä ja istahti itse tuijottelemaan nuotiota siksi aikaa kun tuon seuralainen etsiskelisi puita. Voisi sanoa tuolle kunhan mies pääsisi takaisin, että paistaisi lihoja, mutta kaikkea kerrallaan ei tietenkään voinut. Toisaalta, jos mies söikin raakaa lihaa, kerta lajiaan ei ollut kertonut, kävisi se niinkin, mutta kerta tuo ei asiaa ollut ilmaissut edettiin näin.

Tuli vaikutti lumoavalta kun sitä katseli oikein katselemalla. Liekkien värinä ja vaihtelevat sävyt, huomaamattaan Albine sai ne vielä keinumaan laulun tahtiin, aivan kuin liekit olisivat tanssineet nuotiolla kuin elävät olennot.

((sori että on kestänyt))
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti La Elo 25, 2012 12:05

Baldramallach jatkoi hidasta tallustamistaan kohti metsän reunaa, katse maassa, ilme aina yhtä tympääntynyt. Tuon olemus peitti hyvin sisäiset tuntemukset, sen herkullisen, raa'an ja vastakaadetun kauriin verisen tuoksun leijuessa ilmassa, löytäen tiensä nälkäisen lohikäärmeen sieraimiin. Tuoksu oli vastustamaton, se sai vatsan huutamaan nälkäänsä ja suun kostumaan malttamattomana. Käärmeen oli hyvä poistua paikalta niinkin nopeasti, tuskin olisi näin nälkäisessä tilassa kestänyt olla ruoan lähellä pitkiä aikoja ilman, että hotki sen parempiin suihin silmänräpäyksessä. Albine ilmoitti hihkaisten kepintarpeesta miehen perään, tuon murahtaessa myöntyvän vastauksensa niin hiljaa, ettei toinen sitä edes pystyisi kuulemaan, mutta ei se edes ollut tarpeen. Bal oli kuullut ja aikoi toiselle tarvitsemansa kepin etsiä, ei hän ollut aivan varma mihin toinen sitä käyttäisi, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Nainen tekisi sillä, mitä halusi, se ei ollut hänen murheensa. Hän vain toisi sen toiselle.

Ilma tuntui viileämmältä oksien ja puhjenneiden lehtinuppujen varjossa metsän siimeksessä. Käärme toki oli aivan vasta ollut iloisesti roihuavan tulen lämmössä, joten se oli ymmärrettävää, mutta ilma oli kyllä viilenemässä ja se tuntui varjossa parhaiten. Päivänvaloa ei tulisi olemaan kovin pitkiä aikoja enää lämmittämässä, mutta aikaa olisi vielä paistatella jonkin aikaa. Baldramallach piti katseensa edelleenkin maassa, etsien käsiinsä kaiken sen kuivan puutavaran, mitä lähettyviltä helposti löytyi. Olihan tämä koko retki suurimmaksi osaksi tekosyytä, mutta kyllä nuotio tulisi tarvitsemaan puuta ennen pitkään. Oli hyvä pitää sitä lähettyvillä kuin joutua etsimään kiireellä lisää puuta, ennen kuin liekki sammuisi kokonaan. Kainalollinen puuta oli lohikäärmeelle tarpeeksi, tuon jo kääntyessä kohti metsän reunaa valmiina, ottaen askeleen sitä kohti. Albinen pyyntö muistui tosin mieleen, se keppi... Balin pitäisi löytää sopiva. Sen tarkoitus oli hänelle vielä auki, mutta nainen kaipasi pitkää keppiä, varmaankin tukevaa sellaista. Katkenneita oksia löytyi maasta kyllä, mutta sopivan etsimisessä meni hetkinen. Vähän yli metrin pituinen, paksuhko keppi sai kunnian tulla valituksi, punaruskeiden silmien tarkastellessa sitä kädessään hupun alta. Se saisi luvan kelvata, se ei ainakaan näyttänyt sellaiselta kepiltä, joka katkeaisi liian helposti...

Hitaasti ja harvinaisen hiljaisesti jollekin niin isokokoiselle, Baldramallach lähestyi Albinea ja nuotiota, joka oli onnistunut kutistumaan tämän kaiken aikana... Mutta nainen piti sitä tarkasti silmällä, vaikka hyräili ja lauloikin kuin maailmassa ei olisi huoltakaan. Kenties se oli epäilyttävää, mutta käärme aikoi luottaa toiseen ainakin sen verran, että toinen edes tiesi mitä teki. Mies itse ei tiennyt mitään tulesta, sen katsomisesta ja ruoanlaitosta. Puut tiputettiin maahan nuotion viereen äänekkäästi, Albinen pyytämää keppiä taas ojennettiin kohti naista, käsi liikkumattomana, mutta valmiina irrottamaan otteensa heti kun nainen oli siihen tarrautunut. Miehen silmät olivat kuitenkin eksyneet naisen kasvoista, katsellen kaikkea sitä määrää lihaa ympärillään ja nuotion vieressä odottamassa niin kovin nälkäisenä. Katse oli nälkäinen, kaipaava. Balilla oli niin kovin nälkä, kuinka paljon tuo tahtoikaan vain ahmia kaiken, minkä näki... Itsehillintä oli hankalaa, pelkästään kuolan pitäminen suussa tuntui miltei mahdottomalta tehtävältä. Silti tuo vain seistä tökötti paikoillaan liikkumatta, silmät tiukasti lihakimpaleissa.

Viesti Pe Syys 14, 2012 12:57

Nainen otti tikun ja törkkäsi siihen muutaman lihapalan, joita alkoi hetken kuluttua paistaa liekkien hiipuessa pienemmiksi ja hiillokseksi muuttuneiden puiden lämmittäessä tasaisemmin. Sammumaan ei kuitenkaan nuotiota aikonut päästää, lihaa oli paistettavaksi runsaasti. Sinisten silmien katse seurasi hetken miestä, mutta keskittyi sitten taas askareisiinsa jatkaen hiljaista hyräilyä. Albine jäi taas miettimään outoa seuralaistaan jaksamatta kuitenkaan paneutua siihen sen enempää. Lopulta toinen palasi takaisin ja jäi nököttämään paikalleen nälkäisen oloisena ja nainen loi tuohon huvittuneen katseen. "Sinulla taitaa tosiaan olla nälkä", nainen sanoi ennemmin todeten kuin kysyen. Hymyili miehelle ja käänsi lihoja, jotta ne paistuisivat tasaisesti. "Istu alas, ei tässä kauaa mene", nainen käskytti, mutta hyväntahtoisesti ollen tovin hiljaa tuijotellen lihoja kuin ne paistuisivat sillä tavalla nopeammin. "Mitä sinä sitten teet?" nainen kysyi yhtäkkiä nostaen katseensa mieheen yhä tuo sädehtivä hymy huulillaan. "Muuta kuin olet maalitauluna?" tuo lisäsi hymähtäen pienesti viitaten nuoliin, jotka oli tuosta poistanut.

Albine kaipasi kerrankin puhetta, vuosien hiljaisolo oli saanut jopa hiljaisen naisen kaipaamaan juttuseuraa ja vaikka Bal ei vaikkuttanut puheliaammalta sortilta, saattoi aina yrittää. Ainakin tuo kuunteli kiltisti, joten Albine saattoi vaihteeksi olla se puheliaampi osapuoli. "Et ole menossa minnekään, tulossa mistään ja tekemässä mitään, se on aika harvinaista. Ainakin ihmiseltä", neito näpäytti silmät välkähtäen ennen kuin laski katseensa paistuviin lihoihin käännellen niitä uudemman kerran. "Kuinka kypsänä sinä nämä haluat?" tuo tiedusteli lähes samaan hengenvetoon yhä lihoja tuijotellen. Tässä menisi tosiaankin aikaa, jos kaikki liha paistettaisiin ja vielä näin pienissä osissa. Olisikohan pitänyt törkätä koko elikko tuleen ja katsoa mitä siitä sai aikaiseksi? Ajatus huvitti naista sisäisesti, mutta ei tuonut ajatuksiaan julki sen enempää kuin suupielen pienellä nykäisyllä vielä ylöspäin.

((Sori että taas kesti, ollut jaksaminen edelleen hakusessa. Yritän nyt ryhdistäytyä :) ))
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Syys 14, 2012 5:53

Baldramallach murahti toiselle myöntyvästi toteamukseen nälkäisyydestä. Kenties se ei oikeastaan kysymys, johon vastausta haettiin, mutta ei käärme koskaan piinannut päätään pienillä, turhilla yksityiskohdilla kovin pitkään. Etenkään niin nälkäisenä kuin tuo nyt oli, tuskin tuo edes huomasi mitään muuta ympärillään kuin kaikkein selvimmän. Silmät tuijottivat lihaa intensiivisesti, lihakset olivat jännittyneet. Tuo pysyi liikkumattomana ja jännittyneenä ainakin siihen asti, kunnes Albine käski toista istumaan, minkä lohikäärme toteutti heti ja miltei ajattelematta, kovin kuuliaisena ja tottelevaisena. Olihan Bal toki ylpeä lisko, eikä tahtonut olla käskytettävänä, mutta kovin nätistihän tuo totteli jos oikeanlaisessa tilassa oli, etenkin jos käskyttäjällä oli ruokaa käsissään....

Mies jatkoi ruoan tuijottamista, vaikka maassa jököttikin, kovin hiljaisena, vaikka vatsa aina vähän väliä ilmoittikin kovin äänekkäästi haluistaan. Baldramallach oli kuin transsissa, eikä mikä tahansa kysymys saisi luultavasti edes murahdusta vastaukseksi. Kuitenkin naisen kommentti maalitauluna olemisesta sai lohikäärmeen kääntämään katseensa lihoista hymyilevään naiseen, omilla, kivisillä kasvoillaan hieman tympääntynyt ilme. Kuten aina, mutta kenties kasvot kerrankin näyttivät tuon senhetkisen tunnetilan aivan oikein. Hetken tuijotuksen jälkeen Bal kuitenkin käänsi katseensa sivulle, pois niin Albinesta kuin lihoistakin, enemmänkin puolustelevana, kuin vihaisena.
"Sse aloitti, mies murahti hiljaa, kuin yrittäen puolustaa itseään toisen pilkalta.

Muuta ääntä ei ihminen lohikäärmeestä saanut hetkiseen, järkälemäisen miehen vain istuessa murjottaen kovin neutraalein ilmein nuotion vieressä, katse maassa. Albine vitsaili asioista, mistä ei tiennyt; eihän hän mikään maalitaulu ollut! Hänhän oli ollut voittaja siinä kamppailussa haavoista huolimatta, ei sen kuuluisi olla jotain, mistä piti olla häpeissään! Mutta silti se ei tuntunut hyvältä, se tuntui nöyryyttävältä, kun nainen sanoi sen noin. Eikä toinen antanut ollenkaan armoa, jatkoi vain piikittelyään ja uteluaan nyt, kun Baldramallach oli heikoimmillaan.
"Minä... vaellan, hän antoi yksinkertaisen vastauksensa karhealla äänellään toisen uteluihin ja epäilyihin, sen parempaa syytä hän ei toiselle pystynyt antamaan. Kenties Albine sai samalla vihdoinkin vastauksen aikaisempaan kysymykseen käärmeen tekemisistä, mitä tuo ei aiemmin ollut saanut mökötyksen takia. Selvästikin miehellä oli salaisuuksia, mutta helpolla tuo ei ollut niitä kertomassa.

"En välitä, kunhan ne ovat ssyötäviä," Bal sihisi vielä tärkeään kysymykseen lihoista, kääntäen katseensa takaisin nuotiolla paistuvaan, ihanaan lihaan. Hän oli niin kovin nälkäinen, hän tahtoisi syödä jo... Silmät tuijottivat ruokaa taas niin kovin kaipaavina.

Viesti Pe Syys 14, 2012 6:44

Pieni huokaus pääsi naisen suusta toisen alkaessa murjottamaan. "En minä sitä pahalla tarkoittanut, ihme että olet edes hengissä. Heikompi yksilö ei olisi", nainen sanoi hymyn muuttuen hetkeksi vinoksi. Oli alkanut hoksaamaan miten toisen sai paremmalle mielelle, mitä asioita tämä outo mies arvosti ja mitä taasen ei. Tuota oli hankala lukea, lähinnä koska miehellä ei ollut kasvonilmeitä, eikä tuo edes pahemmin sanonut mitään. Kuitenkin, pikkuhiljaa tuosta tuntui saavan jotain irti. "Se kuulostaa mukavalta, sitä minäkin taidan nyt tehdä", nainen kommentoi samalla kun törkkäsi kepin pään maahan niin, että se pysyi hetken itsekseen pystyssä ja kaivoi vierellään olevasta laukustaan pienehkön lautasen, laski sen maahan ja laittoi valmiit lihan siihen. Ne tuntuivat kuumilta, joten kauaa ei nainen niistä kiinni voinut paljain sormin pitää ja jokaisen palan päätteeksi heilutteli sormiaan kuin viilentäen niitä. Ojensi lopulta lautasen miehelle "varo se on kuumaa", varoitti vielä ja haki lisää lihaa paistumaan.

Pian nuotion yllä tirisi uudet lihat, joita nainen näytti vahtivan silmä kovana. Mietti kuitenkin taas miestä ja sitä mitä tuo oli miehiään. Sillä ei sinänsä ollut väliä, mutta uteliaisuudelleen nainen ei voinut mitään. "Ihan yksiksesikö sinä liikut? Eikö sinun tule yksinäistä?" nainen uteli taas hymyssäsuin katsellen miehen syömistä sivusilmällä. "Niin iso mies kuin sinä tuskin tarvitsee apua puollustautumisessa, mutta eikö sinua kiinnosta edes seura?" nainen lisäsi kehuskellen toista miettien jos sillä saisi toisen puheliaammaksi.
Avatar

Kreivi
Kreivi

Viestit: 1551

Liittynyt: Pe Elo 27, 2010 1:40

Paikkakunta: Vattavaivane lehemä

Viesti Pe Syys 14, 2012 8:24

Baldramallach murahti. Kyllähän hän tietenkin oli samaa mieltä siitä, että vahvahan se oli, joka otti nuolia itseensä ja eli. Ei se oikeastaan ollut edes sattunut kovasti, eivätkä ne olleet niin kauheasti haitanneet millään lailla ennen tätä päivää. Oli typerää ehdottaa käärmeen ollen vain passiivinen maalitaulu, häviäjä! Pahemmassa kunnossahan se omituinen ihmisolento oli, kovin säikähtänytkin, elossa vain, koska Bal ei nauttinut turhasta murhaamisesta. Tärkeää oli, että hän vain sai olla rauhassa kun sitä kaipasi. Onneksi Albine näytti sen ymmärtävän loppujen lopuksi, eikä ajatellut miehen olevan jotenkin huonompi haavoistaan huolimatta. Ehkäpä se sai tuon tuntemaan olonsa vähän paremmaksi, mutta mikä nostatti tuon tunteet kunnolla ei suinkaan olleet naisen sanat, vain tuon teot. Ja liha. Äänet naisen laukusta toisen käydessä sen sisältöä lävitse saivat Baldramallachin kääntämään katseensa takaisin naiseen, seuraten tarkkaavaisina toisen liikkeitä. Lihat napattiin kepistä ja laitettiin lautaselle, mitä sitten ojennettiin lohikäärmettä kohti. Miehen silmät suorastaan suurenivat ja kirkastuivat sen hetken ollessa vihdoin edessä, mitä tuo oli niin kauan aikaa odottanut. Suuret kädet nappasivat lautasen lihoineen päivineen, vetäen sen lähemmäksi ja asettaen sen maahan eteensä.

Sormet kävivät tarrautumaan lihoihin Albinen varoituksista huolimatta, Balin kuitenkin irrottaessa otteensa kovin nopeasti kuumuudesta johtuen, vaikka pientäkään älähdystä ei suusta tullut. Hänellä oli kuitenkin kauhea nälkä, eikä pieni kipu saisi häntä pysäytettyä. Uudella yrityksellä lihankimpaleeseen tarrauduttiin tukevasti, eikä siitä päästetty irti. Hampaat upotettiin kuumaan lihaan, siitä repäistiin oikein aimo palanen irti poltteesta välittämättä. Käärme ahmi lihaa ahneesti, suurimmaksi osaksi niellen sen vain alas kurkustaan, ei välittänyt edes pureskella sitä paljoa pienemmäksi, kunhan palanen vain mahtui suuhun. Hotkiminen oli äänekästä ja nopeaa, mutta silti tarkkaavaista; kaikki, mihin hampaat kykenivät tai mikä mahtui kurkusta alas syötiin parempiin suihin, mitään syötävää ei jätetty jälkeen. Kuinka hyvältä se tuntuikaan syödä! Herkullista lihaa, vaikka se paistettua olikin. Nyt se oli parasta maan päällä.

"Yleenssä olen ykssin," Baldramallach sai murahdettua syöntinsä lomasta, ennen kuin täytti taas suunsa toisella suupalalla, hotkien sen parempiin suihin,
"En aina. Sse on mukavaa, mutta josskusss... on joku muu. Pidän olla ykssin," käärme jatkoi suhinaansa suupalojen välissä, keskittyen enimmäkseen syömiseen eikä puhumiseen.

Viesti Pe Syys 14, 2012 11:50

Albine mietti toisen sanoja. Niin, yksinolossa oli omat hyvät puolensa, mutta pidemmän päälle jokainen tarvitsi jonkun seuraansa. Vai tarvitsiko? Albine oli ainakin aina olettanut niin ja vaikka nautti yksinäisyydestä oli huomannut, että liika oli liikaa. "Eikö se ole... yksinäistä?" tuo kysyi tuijotellen tuleen lihanpalojen sijasta, se tuntui saavan puhtia jo pelkästä naisen katseesta ja liekit huojuivat kuin lumottu käärme. "Jos on yksin, ei voi jakaa ajatuksia, tunteita, olotiloja ja tapahtumia. Silloin ei ole ketään josta saisi turvaa tai läheisyyttä", nainen puhui ja kuulosti siltä, että ennemminkin pohti asiaa ääneen kuin varsinaisesti oletti että toinen vastaisi tuon sanoihin. Lihat käännettiin nyt nopeammin kuin viimeksi, kalpeaihoinen ihminen ajatteli testailla kuinka raakaa lihaa toinen kurkustaan alas ahtaisi.

Pieni, unelmoiva huokaus kantautui naisesta tuon tuijotettua liekkejä tarpeeksi. Nosti katseensa ruokaansa hotkivaan mieheen mietteliäänä ja hieman utuisena. Ehkä hänen polkunsa olikin sittenkin yksin, pääasiallisesti. Ajatteli auttaa ketä pystyi, mutta jos oli kokoajan liikkeessä... no eipä moni sellaista jaksanut. "Sinulla ei ole aseita", nainen huomautti yhtäkkiä miehelle ja hymyili vinosti. "Matkaaminen kun on vaarallista, etkö sinä tarvitse aseita?" tuo uteli kallistaen päätään ja kiepauttaen lihoja taas toisinpäin. Naisen käsiin oli kuivunut eläimen verta, mutta ei näyttänyt pahemmin välittävän siitä. Kyllä sen ehtisi myöhemminkin puhdistaa. "Mitä sinä... haluat elämältäsi?" nainen kysyi.
EdellinenSeuraava

Paluu Rinteet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö