excaecati fata || Crim

Kolmihuippuisella vuorella riittää rinteitä vaikka muille jakaa. Rinteiden jyrkkyys vaihtelee pystysuorasta seinämästä loivaan mäkeen, mutta mitä ylemmäksi kiivetään, sitä vaikeakulkuisemmaksi rinteet muuttuvat.

Valvoja: Crimson

excaecati fata || Crim

ViestiKirjoittaja Aksutar » 02 Kesä 2012, 13:34

Darius

Keli oli mitä masentavin liikkua ulkona. Kesä oli tullut ja sen mukana myös sadekelit. Taivas oli harmaa ja vasta tunti sitten oli alkanut satamaan, eikä sateelle näykynyt loppua. Muuten sade ei olisi haitannut sinisen kuiskauksen toimia, mutta nyt liikuttiin Mor vuorilla. Vuorilla, jotka osasivat olla pirullisen liukkaat sateella. Muutenkin vaaralliseksi käyneet vuoret eivät houkutelleet edes uhkarohkeita seikkailijoita puoleensa enää.

Muutama kymmenen miestä oli ottanut osaa tähän operaatioon, jossa tarkoituksena oli löytää ja päästää päiviltä yksi lohikäärme. Lohikäärme, joka oli kuninkaalta karannut. Matka oltiin taitettu arojen halki, nyt he seisoivat Mor vuoren rinteellä. Nousu vuorelle oli loivaa tältä puolen, mahdollista taittaa ratsain. Moni olikin vielä ratsunsa selässä, muutamat päättivät jättää koninsa suosiolla vuoren juurelle odottamaan. Kaikki olivat jo kastuneet sateen takia. Märät vaatteet ja hiukset eivät kohottaneet yhtään tunnelmaa, mutta ei kukaan käynyt ääneen valittamaan. Kaikki tiesivät, että Darius tekisi tästä tilanteesta vielä epämieluisempaa, mikäli joku uskalsi kitistä kuinka sukat olivat märkänä. Haukansilmä näyttikin harvinaisen kärttyisältä. Lisäsikö märät, vapaana roikkuvat mustat hiukset tunnelmaa, ehkäpä, mutta siltikin Darius näytti normaalia närkästyneemmältä. Kyllä hän oikeastaan olikin. Tällainen tehtävä ei periaatteessa kuulunut kuiskauksen vastuualueeseen. Mutta kuninkaan käskyä ei käynyt kieltäminen. Siltikin, kenraali ajatteli tämän jonkinlaisena henkilökohtaisena kostona, jostakin syystä.
Kenraali jakoi miehet neljään ryhmään. Viisi miestä per ryhmä. Tehtävän anto oli yksinkertainen: Etsiä ja tappaa valkea serpentiini. Lohikäärme, jota he etsivät. Vakoojien ja jäljittäjien mukaan se lymyili jossain lähistön luolissa. Ryhmältä vaadittiin kuitenkin varovaisuutta. Kyseinen lohikäärme oli helppo vastus, mutta mikäli sattui astumaan väärän lohikäärmeen luolaan, saattoi vastassa olla jotain paljon vaarallisempaa.
Kun ohjeet oli annettu, oli aika hajaantua. Kukin ryhmä omaan suuntaansa. Toiset ratsain, toiset kävellen...

// Crim oh Crim //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Kesä 2012, 18:05

Iriador

Herättyään tänä samaisena aamuna pehmeästä vuoteestaan lämpimien vällyjen välistä, ei Iriador osannut arvatakaan millaiseen hanttihommaan joutuisi ottamaan osaa Sinisen kuiskauksen matkassa. Lohikäärmeen metsästystä. Vuorilla. Vieläpä sateella, joka sai heti vesikammoisen Iriador tavallistakin nyrtyneemmälle tuulelle. Eihän tiedossa ollut varsinaisesti kylpy, mutta nuorukaista yleisesti pelkkä kastuminen jaksoi masentaa ja risoa niin suuressa mittakaavassa, ettei mokomalle mielentilalle tulisi loppua kuin vasta sitten, kun märät vaatteet saataisiin pois päältä ja hiukset taas kuivattua.
Siinä punapää nyt kuitenkin seisoi tai oikeammin istui Poldoran selässä - muitten jahtiin osaa ottaneiden kanssa, yhdellä Mor vuorten loivalla rinteellä, odottamassa käskyjä selvästi närkästyneeltä kenraalin kuvatukselta, Dariukselta.

Litimärät verenpunaiset hiukset valuivat suorina pitkin hartioita ja Iriadorille oli pelkkä työ jo saada pysymään ne pois kasvoiltaan. Samalla nuorukainen seurasi ryhmiin jakautumista ja lopulta oman nimensä kuullessaan siirtyi neljän muun yhä ratsailla olevan miehen kanssa syrjemmälle odottamaan jatkoa. Kun loputkin ryhmät sitten oltiin saatu lopulta kasaan ja tehtävänanto kajautettu kertauksena ilmoille, hajaantuivat jokainen ryhmä omaan suuntaansa etsimään valkeaa käärmettä.
Vanhimman ja kokeneimman annettiin ratsastaa ensimmäisenä ja liukkaalla vuoren rinteellä kokemattomammat liikkujat tulivat sitten tämän perässä, aina Iriadoria myöten. Oli tärkeää saada eläimet liikuteltua rinnettä pitkin turvallisesti eteenpäin. Pienikin lipsahdus voisi johtaa vaaratilanteeseen ja niitä tässä jo valmiiksi epäsuotuisassa tilanteessa ei kaivattu enempää. Kaikki olisivat epäilemättä tahtoneet palata jo takaisin kaupunkiin, kiirehtiä rinnettä pitkin ylös ja samalla vauhdilla vilkaista luolat läpi hutaisten oikean lohikäärmeen varalta mutta hitaus ja varovaisuus olivat nyt valttia. Ja kaikki tiesivät sen. Oli parempi hoitaa tehtävä rauhassa ja huolellisesti nyt, niin takaisin kivikkoiselle vuorelle ei välttämättä ollut syytä enää palata myöhemmin uudestaan.

Viisi henkinen ratsukko saavutti lopulta pienen, mutta kaikkeen aikaisempaan pienuuteen verrattuna astetta suuremman tasaisemman alueen, jota myötäili korkeampi kivinen seinämä, täynnä niin suuria kuin pieniäkin luolia. Ensimmäinen etsinnän etappi siis olisi tässä. Ryhmä nousi alas ratsailta ja ratsut talutettiin kaiken varalta syrjempään, jotta ne eivät vaarallisen konfliktin sattuessa pillastuisi ja poikkoilisi sitten vuoren rinnettä alas kohti kuolemaansa. Kun jokainen oli valmis, alettiin seinämällä olevia luolia käymään läpi. Ryhmä liikkui hieman hajanaisesti kololta kololle, tiiraillen sisään useimmiten syystä taikka toisesta täysin tyhjillään oleviin luoliin, kunnes yksi miehistä kävi viittoilemaan muita äänettömästi tulemaan lähemmäs. Työtä tehtiin käskemättä ja varovasti loput ryhmästä astelivat lähemmäs yhteistuumin pian hämärästä kantautuvista äänistä pääteltiin, että tässä matalassa luolastossa todella vielä pitäisi majaansa joku. Oliko se sitten valkea serpentiini vai ei, sitä ei saanut selville kuin käymällä vilkaisemassa asiaa lähempää.

Epäonnisena lyhyimmän tikun veti tietenkin Iriador, sillä tuo oli ketterin koivistaan ja pääsisi teleporttaamallakin reilusti kauemmas, jos suomukas päättäisi yrittää korventaa luolaansa tunkeutujan niille sijoilleen. Muu ryhmä jäi odottamaan luolan suun reunalle valmiuteen, kun punapää lähti hitain, varovaisin askelin luolan seinämää myöten astellen selvittämään mikä syvennyksessä mahtoi luurata eikä lopulta tiennyt pitäisikö löytämästään olla iloinen vai ennemminkin kauhistunut..
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Kesä 2012, 19:12

Darius, Lounatuuli

Käskyt jaettiin ja ryhmät jakautuivat erilleen. Ohje kävi kutsua muut paikalle, mikäli etsitty lohikäärme löytyisi. Viisi näin pätevää miestä kyllä pystyi pistämään hanttiin sen kokoiselle ja rotuiselle lohikäärmeelle, mutta suuremmalla joukolla myös mahdollisuudet olivat suuremmat. Ja sitä kaikki halusivat.
Etsintä alkoi. Darius suuntasi täysin erisuuntaan ryhmänsä kanssa, mitä Iriador. Kenraali ei kuitenkaan pelännyt nuoren puolesta, osasihan tuo pitää itsestään huolen. Lisäksi tuolla oli kokeneita joukkuetovereita mukana. Ei Iriadorilla olisi hätää. Sikäli mikäli ei ruvennut uhkarohkeaksi

Valkea käärme hengitti rauhallisesti syvän, melko kapean luolansa perällä. Se nukkui. Ollen täysin tietämätön siitä, mitä pihalla tapahtui. Sade huuhtoi suurimman osan äänistä ja hajuista tiehensä. Sade, joka myös piti lohikäärmeet luolissaan suojassa. Serpentiini nukkui koiranunta. Pienikin ääni saattoi herättää sen. Ääni, joka saattoi kuulua sateen yli.
Oli kuitenkin yksi asia, jonka lohikäärme saattoi aistia täydellisesti sateesta huolimatta. Elävänolennon ruumiinlämpö. Kun luolaan saapui joku toinen jolla sykki sydän, aisti Lounatuuli tuon läsnäolon. Säkkipimeässä luolassa ei voinut nähdä mitään kunnolla. Vain siluetteja. Käärmeen siluetti näkyi luolan perällä, rullalla. Pian tuota pimeyttä alkoi sävyttämään kaksi sinisenä hohtavaa silmää, jotka rävähtivät auki tuijottamaan suoraan kohti tuota olentoa, joka uskalsi astua sisään hänen luolaansa. Haltia. nuori, sotilas. Sininen kuiskaus. Kyllä lohikäärme vielä tunnisti eliittijoukon edustajat jos niitä näki. Sen sileän tien avautui lohikäärmeen sinisenkuumana hohkaava kita. Viisi sekuntia. Viisi vaivaista sekuntia, jonka jälkeen Valtava liekkimeri puski läpi kapean luolan, puskien aina ulos luolansuusta. Kaikki jotka sattuivat seisomaan luolan edessä, olisivat kärventyneet. Onneksi, kukaan ei niin tyhmä ollut.

Siltä samalta seisomalta oli serpentti ryöminyt ulos luolastaan ja kohottautui ilmaan, tarkistelemaan tilannetta. Vain viisi? Vain viisi kuiskauksen edustajaa hänen perässään? Laskivatko nuo leikkiä?! Lohikäärme avasi kitansa ja päästi ilmoille karjaisun, joka riipi korvia. Hetken näytti siltä, kuin käärme olisi aikonut pakoon. Kuitenkin se lähti syöksymään kohden kuiskauksen jäseniä, avaten jälleen kitansa. Tulta vyöryi vasten kalliota. Liekit jäivät hetkeksi palamaan kalliolla, kunnes sammuivat.
Lohikäärme ei vielä laskeutunut alas vaan päätti eliminoida sen, millä nuo saattaisivat paeta: Ratsut. Hevoset eivät olleet lähteneet pakoon, mikä oli niiden suurin virhe. Alta aikayksikön, oli lohikäärme lentänyt niiden ylle ja avannut kitansa.

Ne kiljuivat. Kirjaimellisesti. Eivät hirnuneet, vaan kiljuivat. Ratsut säntäilivät sinne tänne, kunnes kaatuivat maahan palaen karrelle. Edes sade ei sammuttanut liekkejä ajoissa. Viimeisenä pystyssä seisonut tamma, löysi tiensä suoraan lohikäärmeen kitaan. Lounatuuli laskeutui alas napatessaan kärventyvän hevosen suuhunsa, ravisti sitä kuin koira joka ravisteli tappamaansa saalista, kunnes hevonen heitettiin pitkin tasannetta kauemmas.
Valkean lohikäärmeen kita oli verestä punainen. Veri valui sen suupielistä, samalla kun silmät paloivat taistelutahdosta kirkkaina.
Antakaa tulla, Sininen kuiskaus. Minä näytän mitä virkaa teidän eliitti tittelillänne on täällä Lohikäärme sähisi äänen kantautuessa tuon suusta.
Sen pahemmin odottelematta, kävi lohikäärme uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa maata pitkin, aikeena käyttää musteravia leukojaan ja teräviä kynsiään aseena
Kuiskauksen jäsenille oltiin kerrottu, miten lohikäärmeen kanssa piti taistella. Ensimmäisenä piti saada rautaketju sen kidan ympärille, jottei se enää voisi syöstä tulta. Jokaisella ryhmällä oli muutama ketju mukana. Sen ujuttaminen käärmeen kidan ympärille, oli sitten täysin toinen asia
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Kesä 2012, 20:18

Sinisenä palavat silmät tuijottivat luolan perältä paikalleen jähmettynyttä Iriadoria. Nuori sotilas tuskin hengitti. Tuo kykeni vain tuijottamaan eteensä, kunnes jokin sisällä huusi pakenemaan ja lujaa, kun käärmeen kuumuutta ympärilleen hohkaava kita avautui. Punapää lähti vauhdilla perääntymään häiritystä matelijasta, joutuen teleporttaamaan luolasta ulos ja hyppäämään syrjään vain sekunnin pakenemisen jälkeen syvänteen suuaukosta tulvivan liekkimeren tieltä, joka korvensi kaiken tielleen osuvan. Kukaan kuiskauksen jäsenistä ei ollut loukkaantunut Iriadorin muutamia naarmuja lukuunottamatta, jotka kivikkoiselle, kovalle maalle heittäytyminen oli tuon käsiin raapinut.

Serpentti kaivautui ulos kolostaan, liihottaen sitten taivaalle lähitaisteluun varattujen aseitten kantamattomiin. Peto sai viisi kuiskauksen jäsentä nostamaan kätensä korviensa suojaksi päästäessään kuulohermoja raastavan karjahduksen ilmoille, joka tuskin jäi keneltäkään vuorilla olijalta kuulematta. Ryhmä pysyi tiiviisti tovereidensa vierellä, kunnes jokainen kiirehti parhaaksi katsomakseen suuntaan valkean käärmeen käydessä liitämään heitä kohden, kallioita jälleen lieskoillaan lämmittäen. Peto ei käynyt vielä laskeutumaan, mikä antoi ryhmälle tilaisuuden koota puolustuksensa uudelleen.
Hieman kauemmas jätettyjen hevosten levoton hirnuminen kiinnitti kuitenkin jokaisen huomion. Eläimet eivät joko isännilleen liiankin uskollisina tai sitten vain tyhminä tajunneet lähteä kiitämään karkuun niitä varjostavan käärmeen tieltä eikä aikaakaan, kun viisihenkisestä ratsukokoonpanosta muuttui elävien soihtujen lauma. Kukaan ei voinut tehdä mitään. Ei edes sade riittänyt tukahduttamaan hevosten nahkaa polttavia liekkejä ajoissa. Kukin uljaan ratsunsa menettänyt saattoi vain seurata vierestä, kun vanhat ystävät kaatuivat korventuneina maahan, lakaten lopulta kiljumasta ja jäivät sitten elottomina makaamaan sijoillensa liekkien vielä nuollessa pienesti noiden nahkaa. Erityisen katkeran lopun serpentiini onnistui tekemään Poldoralle, jonka tuo nappasi kitaansa ja retuutti kuin mitäkin purulelua, nakaten sitten säälimättä kauemmas.

Iriadorin sisällä syttyi tuli. Silmistä paistava viha ja kostonhimo ei jäänyt keneltäkään huomaamatta, jonka takia nuorta sotilasta tartuttiin käsivarresta ja estettiin tuon suoraapäätä valkean käärmeen veren tahrimaan kitaan astelu. Menetys, ei Poldoran tai kenenkään muun, saanut nyt ottaa suurempaa roolia tässä taistelussa. Jokaisen piti pysyä valppaana ja huolehtia itsestään parhaansa mukaan.
Käärme heitti uhkauksensa ilmoille ja lähti jälleen hyökkäykseen. Yksi kuiskauksen jäsenistä jätettiin taaemmas ottamaan telepaattisesti yhteyttä muihin ryhmiin ja ohjaamaan paikalle samalla kun muu nelikko härnäsi matelijaa aseineen ja jokainen vuorotellen yritti teljetä tuon valtavia leukoja rautakettingillä yhteen.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Kesä 2012, 20:46

Lohikäärme ei ollut luonteeltaan tappaja. Ratsujen murhaaminen ei tuottanut otukselle minkäänlaista mielihyvää, mutta ei se myöskään katunut tekoaan. Nyt oltiin sodassa, keinoja ei kaihdettu. Lounatuuli tappoi vain ruuakseen. Jos hän tästä selviäisi, voisi hän hyvinkin pistellä konien raadot suuhunsa.

Telepaattinen viesti saavutti kuiskauksen jäseniä pitkin vuorta. Käärme oli löytynyt ja varmistunut oikeaksi. Vahingoistakin kerrottiin. Sotilasvahingoilta oltiin säästytty, mutta kaikki viisi ratsua olivat kärventyneet elävältä. Sydäntä kouraisi. Kaikki päättivät jättää omat ratsunsa kauemmaksi, kerta siitä varoitettiin. Sen pidemmin empimättä, kävivät kaikki ryhmät suuntaamaan kohti vuorenrinnettä, josta taistelun äänet saattoikin jo kuulla

Ryhmä ei selvästikään ollut erikoistunut lohikäärmeen kaatamiseen. Eihän sininen kuiskaus ollutkaan tunnettu noiden olentojen kaatamisesta. Mutta silti, eliitit pärjäsivät yllättävän hyvin lohikäärmeelle. Käärmeelle, joka rodultaan oli tunnetusti nopealiikkeinen ja tappava liekkien, jopa magian saralla. Vaan tuo ei ollut fyysisesti kestävä. Jo tavallinen nuoli saattoi lävistää lohikäärmeen suomupeitteen, jos ampuja oli hyvä.
Lounatuuli liikkui nopeasti. Nopeammin, mitä kukaan oli osannut odottaa. Siltikään lohikäärme ei tuntunut saavan ketään leukoihinsa. Jokainen jonka lohikäärme yritti napata suuhunsa, ehti hypätä pois tieltä. Tämän seurauksena lisko löi kuononsa vasten kalliota. Iskuja lohikäärmettä vastaan tehtiin niin etä- kuin lähiaseillakin. Pahiten vahinkoa ottikin serpenttin kaula, tuon hyökätessä sotilaita kohden jotka ehtivät väistää ja viiltää lohikäärmettä, ennen kuin Lounatuuli oli ehtinyt kauemmaksi.
Pian lohikäärme sai tarpeekseen tästä kissa-hiiri leikistä ja vetäytyi taas kauemmaksi, avaten jälleen kitansa. Liekit kävivät taas nielemään kalliota, sotilaiden hankkiutuessa äkkiä suojaan sinisiltä liekeiltä. Tällä kertaa yksi sotilaista otti osumaa, polttaen toisen jalkansa hyökkäyksessä. Vammat eivät kuitenkaan olleet suuret, mutta sitäkin kivuliaammat.

Ennen kuin kukaan ehti tehdä seuraavaa liikettä, oli lohikäärme jälleen hyökkäämässä. Tällä kertaa käyttäen käärmemäistä kehoaan kuin ruoskaa. Tämän seurauksena kaksi sotilaista mukaan lukien sen, joka jalkansa oli polttanut lensivät kauemmaksi.
Sinisenä palavat silmät kohdistuivat punahiuksiseen sotilaaseen. Kita avautui, tällä kertaa karjaisuun, jota seurasi nopea syöksähdys kohden sotilasta, aikeina napata tuo leukojen väliin
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Kesä 2012, 21:49

Useista hyvistä yrityksistä huolimatta, käärme ei antanut köyttää kitaansa yhteen. Tehtävä osoittautui hankalammaksi, kuin oltiin osattu odottaa, mutta se ei estänyt ketään jatkamasta yrittämistä. Lohikäärme liikkui nopeasti, jonka takia kaikkien oli vaikea seurata sen siirtoja. Ei kuitenkaan liian vaikeaa, sillä jokainen ehti väistää kauemmas kun siniharjainen käärme yritti milloin ketäkin noukkia leukojensa väliin. Nopeudestaan huolimatta valkea serpentiini otti vahinkoa. Kukin paikalla olijoista pisti merkille, etteivät sen suomut kestäneet oikein suunnattua hyökkäystä juurikaan, jonka takia selvästi harkitut iskut saivat viillettyä valtavan pedon nahkaa enemmän ja vähemmän helposti.
Lohikäärmeen kidan avautuessa jokainen tiesi hankkiutua nopeasti suojaan. Lieskoilta suojaavia piilopaikkoja ei ollut paljoa, eikä niitten taakse mahtunut huonossa lykyssä edes kahta. Iriador pyörähti läheisen kallion taakse, katsoen sivusilmällä kun siniset lieskat pyyhkäisivät suojaisan paikkansa ohitse, muuttaen kallion pinnan hiiltyneen mustaksi sen märkyydestään huolimatta.

Tuskasta kielivä karjaisu sai kuitenkin kaikkien huomion puoleensa, jolloin jalkaansa polttanutta toveria kiirehdittiin puolustamaan, jotta tuo saataisiin kauemmas taistelun lomasta. Iriador kauemmas jääneenä ei ehtinyt ottaa edes muutamaa askelta eteenpäin, kun valkea käärme pamautti kaikki muut kolme miestä kauemmas terävällä piiskamaisella liikkeellä. Pystyssä seisoivat enää Iriadorin lisäksi toinen kuiskauksen miehistä, joka yhä vaikutti olevan keskittynyt telepatioimaan toisten ryhmien kanssa. Muut kolme toipuivat iskusta hieman kauempana, yrittäen kammeta itseään pystyyn päästäkseen jälleen punapään avuksi.

Iriadorin epäonneksi, liskon sinisenä palava katse kohdistui jälleen häneen. Nuorukaisella ei ollut minkäänlaista kokemusta näistä olennoista. Hän oli lukenut kyllä kirjoja, jotka kertoivat lohikäärmeistä, mutta niistä kertomuksista ei nyt tässä konkreettisessa tilanteessa ollut juurikaan hyötyä. Punapään oli pakko tyytyä vain kekseliäisyyteensä ja yrittää kahlita serpentiinin kita yhteen sievään nippuun juuri mitään muuta ei ollut tehtävissä ennen kuin muut ryhmät saapuisivat paikalle avuksi, sillä yksin Iriador ei valtavaa petoa saisi kaadettua näissä olosuhteissa.
Valkea käärme karjaisi ja lähti syöksymään päin punatukkaa. Iriador veti yhden ketjuista tiukemmin käteensä ja otti muutaman nopean askeleen kohden lohikäärmettä. Koska nuorukainen nyt oli yksin käärmeen kohteena, tuolta olisi myös vaikeampi päästä karkuun. Pakoyritys oletettavasti palkittaisiin pedon kitaan päätymisellä, ja sitähän Iriador ei tahtonut missään nimessä. Menipä syteen tai saveen, päätti punapää toteuttaa astetta hasardimman suunnitelmansa. Hänellä olisi yksi yritys - se joko onnistuisi tai koituisi kuolemaksi. Punatukka loi itsestään muutaman kopion ympärilleen hämätäkseen toivonmukaan käärmettä luulemaan näennäisesti, että kohteita olisikin useampia, jonka jälkeen tuo itse teleporttasi ilmaan vain hieman serpentiinin yläpuolelle. Jos huonosti kävisi, Iriador seivästyisi pedon sarviin, mutta onnekseen kuitenkin onnistui mätkähtämään vasten Lounatuulen päätä. Todettuaan ensin olevansa yhä elossa, kävi Iriador nopeasti sillä samalla sekunnilla sitten kiertämään rautaketjua lohikäärmeen kuonon ympärille.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Kesä 2012, 22:26

Suorahyökkäys kohden punapäistä sotilasta hidastui, kun ympärille ilmaantui katras samannäköisiä miekkosia. Tuo osasi luoda kopioita itsestään? Lounatuuli tiesi haltioiden taitavan magiaa paremmin, mitä ihmisten, mutta lisko ei osannut odottaa moista taitoa löytyvän tästä erikoisryhmästä. Se hetken hämmennys kävi koitumaan pahaksi virheeksi lohikäärmeelle. Ennen kuin peto ehti reagoida odottamattomaan tilanteeseen, oli punahiuksinen sotilas tai no, yksi niistä mätkähtänyt vasten lohikäärmeen päätä. Tömähdys hämmensi ja ennen kuin lohikäärme ehti reagoimaan, oli rautaketju kiertynyt kuonon ympärille. Sillä samalla sekunnilla lähti lohikäärme heittelemään päätään vimmatusti edestakaisin, koettaen samalla aukaista kitaansa. Turhaan. Ketju oli ja pysyi, eikä lähtenyt irti. Ei mennyt rikki. Lienikö lumottua kettinkiä, siitä lohikäärme ei mennyt takuuseen.
Hetken päätään heiteltyään edestakaisin laski käärme päätään alemmaksi ja yritti napata kasvoillaan majailleen haltian etujaloillaan. Haltia ehti kuitenkin alta pois, tämän seurauksena lohikäärme kävi raapaisemaan itse itseään otsaan. Se karjui. Karjunta oli huomattavasti tukahtuneempaa mitä aikaisemmin. Syystäkin. Voisihan lounatuuli muuttaa muotonsa humanoidiksi, jolloin ketju olisi tippunut pois. Mutta silloin hän olisi kuollut alta aikayksikön. Joten se ei ollut vaihtoehto.

Sillä samalla hetkellä oli loputkin kuiskauksen jäsenet saapuneet paikalle, mukaan lukien Darius. Nopea tilanne katsaus ja kaikki olivat kartalla. Käärme oltiin jo mykistetty, liekkejä ei tarvinnut varoa. Nyt vain piti varmistaa, ettei se lähtenyt lentoon. Se hoitui nopeasti jousiampujien osalta. Nuolet tähdättiin kohden petoa ja lähetettiin lentoon. Nuolet, joihin oli sidottu erittäin kestävää narua. Nuolet itse olivat myös kestävämpiä mitä tavalliset, toimien näin harppuunan tavoin tässä tilanteessa. Köysien toisista päistä jäätiin joko pitämään kiinni tahi ne iskettiin toisella, samanlaisella nuolella kallioon. Nyt peto oltiin kahlittu.
Lounatuuli murisi, ärjyi, karjui. Yritti syöstä suustaan liekkejä, joista vain muutama pieni pääsi tunkeutumaan kidasta ulos. Niin pieniä, etteivät ne edes yltäneet metrin päähän. Nuolien upotessa lohikäärmeen lihaan päästi tuo astetta tuskaisempia äännähdyksiä. Petoa kävi lähes sääli. Mutta säälille ei ollut tässä operaatiossa tilaa. Tapa tai tule tapetuksi.

Lohikäärme ei pystynyt enää syöksemään tulta tahi lentämään pakoon. Sen leuat oltiin tehty hyödyttömäksi, enää piti vain varoa sen teräviä kynsiä ja kiemurtelua. Vaikka tuo oltiinkin kahlittu maahan, pystyi pitkä käärme silti käyttämään kehoaan aseena. Tuo onnistuikin aina vähän väliä liian lähelle uskaltautuneet heittämään kauemmas hännän huitaisulla tahi lyömään vasten kalliota.
etäaseet olivatkin nyt tarpeen. Käärmeen annettiin väsyttää itsensä uuvuksiin, samalla kun nuoli jos toinenkin ammuttiin kohden liskoa.
Darius loi nopean vilauksen Iriadoriin, todetakseen että tuo oli ainakin kunnossa
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 05 Kesä 2012, 23:01

Ketju kiristyi kuin kiristyikin pysyvästi lohikäärmeen kuonon ympärille, jonka jälkeen Iriador rohkeni laskea siitä irti. Kädet tarrasivat kiinni siitä mistä kiinni saattoikaan pitää käärmeen heitellessä vimmatusti päätään puolelta toiselle. Ilmalento voisi olla turhankin kohtalokas, joten oli parempi pysytellä vielä toistaiseksi käärmeen päällä turvassa. Toinen käsistä kuitenkin menetti otteensa, jolloin Iriador paiskautui vasten käärmeen otsaa, tuijottaen petoa nyt silmästä silmään. Valkea lohikäärme kävi laskemaan päätään ja sivusilmällä punapää pisti merkille häntä tavoittelevan käpälän. Toisenkin käden ote kävi nyt irtoamaan sinisestä harjasta ja Iriador livuttautui nopeasti pois terävien kynsien tieltä, loikaten toisen naamalta alas ja kiiruhtaen kauemmas.

Sydän tykytti rinnassa aivan liian lujaa, eikä käärmeen karjunta selän takana saanut oloa yhtään huojentuneemmaksi punatukan perääntyessä kauemmas kynsien ja käärmeen pitkän kehon ulottumattomiin muiden paikalle saapuneiden luokse, samalla kun pisti kopioharhakuvansa katoamaan matelijan luota. Niitä ei enää tarvittu. Toistaiseksi. Toivottavasti.
Nuolet lähtivät lentämään kohden valkeaa serpentiiniä, kahliten tuon paikoilleen. Peto ei syöksisi enää tulta ja aiheuttaisi lisää palovammoja kenellekään tai pääsisi lentämään tiehensä minkä se varmasti olisi tässä tapauksessa mielellään tehnyt, jos vain olisi pystynyt. Iriador seurasi tätä toimitusta vierestä, tyynnytellen ajatuksiaan siitä, kuinka olisi saattanut saattaa itsensä hautaan juuri hetki sitten ellei käärme olisi nähnyt nuorukaisen tempun lävitse ja ehtinyt ensin. Harmaa katse tapitti kahlittua käärmettä, joka päästi karjahduksia yhä kurkustaan ja puhalsi pieniä lieskoja ilmoille, vaikka sen leuat oltiin teljetty ja vääntelehti paikoillaan paiskoen liian lähelle uskaltaneita kauemmas itsestään. Katse käväisi myös nopeasti Dariuksessa, mutta suurempaa huomiota nuorempi ei miehelle tällä kertaa käynyt suomaan.

Tähän taisteluun Iriador ei aikonut enää ottaa osaa hän oli mielestään tehnyt jo oman osansa, ja jätti mieluusti loput toisille. Lisko väsyttäisi itse itsensä, eikä tuohon tehtävään montaa muuta vaadittu ennen kuin tuo olisi aika päästää päiviltä. Niinpä punatukka kiiruhti käärmeen aikaisemmin paiskaamien ryhmäläistensä luokse, jääden auttamaan näitä parhaansa mukaan, välillä vilkaisten kuinka muut pärjäsivät.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 05 Kesä 2012, 23:21

Darius, Lounatuuli, Marduk


Kului tovi, ennen kuin käärme uuvahti. Se hengitti raskaasti ja sihisi, ennen kuin lässähti maahan. Enää eläin ei jaksanut pistää vastaan. Kenraali hymähti itsekseen, samalla hetkellä kun ukkonen jyrähti synkkien pilvien välistä.
hoidetaan homma loppuun ja pääsemme kaikki kotiin, lämpimän takkatulen ääreen itse valitseman seuran kanssa Kenraali totesi miehille jotka olivat jääneet paikoilleen odottamaan käskyä päästää tuo otus päivältä.
Lounatuuli kirosi päässään. Jälleen kerran hän oli langennut samaan temppuun. Jälleen kerran hän oli rodun armoilla, jonka toimintaperiaatteiden takia hän itse oli halunnut eroon näistä suippokorvista. Tällä kertaa pakoon ei kuitenkaan päässyt. Lounatuuli kirosi myös muut lohikäärmeet. Raukat pysyivät piiloissaan vaikka lajitoveri oltiin raaasti murhaamassa heidän kotivuorellaan. Mutta eivätpä nuo eläimentasolla olevat pedot tajunneet mitään oikeudesta tahi auttamisesta.

Äkkiä kaikki kuitenkin pysähtyi. Oli hiljaista. Edes sateen ääntä ei kuulunut. Vaikka satoi yhä kaatamalla. Kaikki katsoivat ympärilleen, toisiaan kysyvästi. Mitä tapahtui? Ainoa ääni mikä tuntui kuuluvan, oli korkea, kimeä vinkuna korvissa. Ei mitään muuta. Äkkiä tilannetta alkoi sävyttämään painostava tunne. Kuin joku olisi painanut vasten rintakehää. Ne jotka aistivat auroja, alkoivat pidellä päätään. Päätään, jota jomotti nyt kuin migreenisellä.
Vuori liikahti. Vai oliko se vuori? Kuin valtava lohkare kauempana, muutamien metrien päässä olisi liikahtanut kauemmaksi itse Mor vuoresta. Ylhäältä päin tippui pieniä kivenlohkareita. Katseet kohdistuivat nopeasti ylös. Mitään ei näkynyt. Oli liian pimeää ja sateista. Katseet siirtyivät takaisin kohden lohkaretta joka näytti nyt liikkuvan sateessa lähemmäksi.

Kenraali yritti huutaa. Äänet eivät kuuluneet. Darius selvästi tiesi mitä oli meneillä. Haukansilmä huusi komentoa vetäytyä, mutta kukaan ei kuullut. Viittominen kuitenkin kannusti miehiä perääntymään kenraalin taakse, kauemmas valkeasta lohikäärmeestä. Mitä haukansilmä huusi?
Äänet palasivat.
---OIS TÄÄLTÄ! Oli loppu osa kenraalin lauseesta.
Suurin osa kuitenkin jätti huomioimatta tuon käskynlopun. Katseet olivat nyt enemmän tai vähemmän kauhuissa suunnattu kohden tuota järkälettä joka osoittautui nyt suuren, aivan valtavan lohikäärmeen pääksi. Sen silmäkuopissa ei ollut silmiä. Lisko itse oli väritykseltään harmaa. Sopiva maastoutumisväri vuoriin.. Se oli eittämättä vanhin.
Harva tajusi olevansa kasvotusten itse lohikäärmeiden vanhimman kanssa. Oraakkeli oli saapunut paikalle, tuntemattomasta syystä. Tosin, sen saattoi arvata.
Darius Winder Ääni jylisi pitkin vuorenrinnettä, samalla kun valtava lohikäärme avasi kitaansa Tunkeudu alueelleni kerran, se on minun häpeäni. Tunkeudu alueelleni toisen kerran, se on sinun menetyksesi.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 06 Kesä 2012, 00:07

Nuorempi ei sietänyt katsella toimettomana vierestä, jos vain saattoi jotenkin olla muille avuksi. Vaikka pieni pelko vielä kalvoi rinnassa, sai punapää pidettyä itsensä pystyssä ja tarmokkaana vuoronperään rahtasi kunkin runnellun toverinsa syrjempään, Dariuksen taakse, kauas käärmeestä, joka lopultakin oli ottanu uupuakseen. Valtava peto romahti väsyneenä vasten maata ja kuin odotti, että sitä tänne asti etsimään raahautuneet haltiat pistäisivät sen lopulta päiviltä. Sääliksihän valkeaa serpentiiniä kävi, mutta sääliä tuolle pedolle ei suotu. Valkea suomukas saattoi vain syyttää itseään tästä kaikesta, kun oli kuningasta vastaan käynyt kapinoimaan ja sinetöinyt samalla kohtalonsa.

Kun viimeinen miehistä oltiin saatu turvaan, Iriador pisti merkille oudon tunteen. Ihan kuin kaikki olisi pysähtynyt. Aivan kaikki. Kaikki aikaa myöten. Käsi nousi tuntemaan, kuinka sade ropisi yhä taivaalta alas normaaliin tapaansa, mutta se ei muodostanut ääntäkään tippuessaan alas kallioita vasten. Pilvien yllä lyövä ukkonenkaan ei saanut ääntänsä kuuluviin tuon hataran verhon lävitse. Mitä ihmettä oli tekeillä?
Iriador luuli jo hetken tulleensa kuuroksi, kunnes ikävä vinkuna alkoi vaivaamaan korvia. Vinkunan jälkeen iski jomotus, joka sai punapään irvistämään pienesti ja nostamaan toisen kätensä päätänsä vasten. Tarkka katse rekisteröi vuoren rinnettä alas tipahtelevia isompia ja pienempiä kivenlohkareita ja sen jälkeen huomasi ylempää lähemmäs tulevan paljon suuremman lohkareen. Oliko vuori sortumassa kuiskauksen niskaan kostoksi siitä, että nuo olivat sen asukkiin kajonneet? Ei kai sentään. Eiväthän vuoret eläneet.

Katse siirtyi Dariukseen, jonka suu liikkui, muttei mitään kuulunut. Vieläkään. Sotilaat alkoivat valua valkean serpentiinin luota kauemmas enemmän ja vähemmän peloissaan, komentajansa taakse, miehen viittoillessa näitä perääntymään.
Sitten, sateen ropina palasi. Ukkonen löi lujaa taivaalta ja Dariuksen lauseen loppu kajahti ilmoille. Punapää oli hämmentynyt tästä kaikesta, eikä oikein tiennyt kuinka olisi pitänyt reagoida. Hämmentynyt katse kiersi nopeasti muissa, lopulta tavoittaen sen mitä muutkin miehet tuntuivat tuijottavan. Iriador ei vieläkään tahtonut hahmottaa mistä oli kyse, kunnes Dariuksen nimi kajahti aivan läheltä ilmoille, jääden jylisten kiertämään pitkin vuoren rinteitä ukkosen jyrinän lomassa. Samassa Iriador huomasi myös edessään jotain liikahtavan. Nimittäin hervottoman valtavan kidan - jonka jälkeen punapää vasta tajusi nostaa katsettaa astetta ylemmäs, hahmottaen nyt edessään edellistäkin valtavamman liskon pään. Suu loksahti puolilleen auki nuorukaisen tajutessa, minkä kanssa tällä kertaa oli tekemisissä. Peto, yksi vanhimmista lohikäärmeistä kautta aikojen. Peto, jonka punatukka oli aina kuvitellut pelkäksi taruksi. Pelkäksi legendaksi. Saduksi. Seisoiko se todella nyt heidän edessään?!
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Kesä 2012, 00:33

Lounatuuli sai kiittää onneaan tästä sattumasta. Jokin kuitenkin kertoi, ettei vanhin ollut tullut paikalle vain hänen takiaan. Enemmänkin kuulosti siltä, kuin lohikäärme olisi puuttunut asiaan vain reviirinsä tähden. Lohikäärmeet eivät sietäneet sotilaallisia sieluja vuorillaan. Varsinkin, jos tarkoituksena oli vähentää liskojen kantaa.
Nyt kaikki tajusivat miksi kenraali oli huutanut. Nyt kaikki tajusivat mitä piti tehdä. Perääntyä. Oli täysin turhaa edes yrittää noin valtavalle liskolle pistämään hanttiin. Riitti että tuo laskisi etukoipensa alas ja kaikki olisivat murskana. Oli aika perääntyä. Jokainen mies oman henkensä tähden.
Toiset lähtivät saman tien juoksemaan. Toiset olivat vielä niin shokissa, etteivät kyenneet edes liikkumaan. Kenraali repi sotilaita liikkeelle, koettaen herätellä heitä koomatilastaan. Turhaan.

Seuraavat tapahtumat kävivät nopeasti. Mikäli haltiat eivät olisi nopeita reflekseiltään, olisi moni varmasti kuollut. Valtava kita alkoi hehkua. Mitä suuremmaksi hehku kasvoi, sitä enemmän kita aukesi. Nopeasti. Niin nopeasti, että se suorastaan pelotti. Jo pelkkä kidan avautuminen aiheutti ilman väreilyä, kuumuutta lähistöllä. Äänet katosivat jälleen. Vikinää korvissa. Valtava kita oli avautunut. Sinne ei saanut katsoa, sillä se mitä näki, oli viimeinen asia mitä tuli näkemään tässä maailmassa. Kirkas portti tuliseen helvettiin oli avautunut. Niin kirkas, että se sokaisi. Darius tiesi sen. Hän oli kuullut, haukansilmä ei halunnut menettää viimeistä silmäänsä, joten kenraali ei edes vilkaissut kohden oraakkelia.
Darius repäisi Iriadorin ja toisen nuoremman sotilaan käsivarsista mukaansa. Sivummalle, suuren kiven taakse, kauemmas tuosta kidasta. Kidasta, joka kävi nyt syöksemään tulta. Ne jotka olivat jääneet seisomaan pidemmäksi aikaa, kärventyivät. Heidän silmät paloivat ensimmäisenä, ennen kuin koko kroppa syttyi tuleen ja lopulta hajosi tuhkaksi, kun valtava tulimuuri pyyhkäisi läpi vuoren rinteen.

Se liekki näkyi varmasti kauas aroille. Se pyyhkäisi tieltään kaiken elävän. Sitä ei voinut juosta karkuun suoraan. Fiksuimmat älysivät juosta sivulle, jopa hypätä alemmas vuorenrinteellä, hakeutua luolaan tai kivien ja vuoren muotojen taakse piiloon. Siltikin, kuuma tuli kävi lämmittämään epämukavasti ohi pyyhkäistessään.
Äänet palasivat jälleen. Sitä seurasi valtava, kauas kantautuva karjaisu, joka värisytti koko Mor vuoren rinnettä. Lohkareita tippui alas. Sadetta sävytti kivisade. Ukkonen jyrähti.. Ja seurasi hiljaisuus.. Vain sateen ääni kuului. Oraakkeli ja valkea serpentti olivat poissa.
Darius vilkaisi nuorta sotilasta. Hän oli kuollut. Tuon silmät olivat palaneet karrelle. Mies oli kärventynyt sisältäpäin. Hän oli katsonut pari sekuntia liian kauan sitä helvetin porttia joka edessä oli auennut. Ote irtosi tuosta sotilaasta, kenraalin kääntyessä kohden Iriadoria ja nappasi tuon hartiasta kiinni.
Katso minuun Iriador Kenraali kävi komentamaan punapäätä, tietämättä edes oliko tuokaan enää hengissä.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 06 Kesä 2012, 01:14

Pakokauhu valtasi useimmat, jotka lähtivätkin samantien pakenemaan pois vanhimman luota. Käskyjä tai kehotuksia ei tarvittu. Jokainen tuntui tietävän, ettei peto päästäisi heitä vähällä. Paitsi muutama, Iriador mukaan luettuna, jotka vain seisoivat kauhusta kangistuneina paikoillaan tuon jylhän olennon edessä. Jalat eivät toteelleet. Eivät sitten millään. Punatukka tiesi ettei tähän pitäisi jäädä seisomaan, muttei vain saanut itseään liikkeelle.
Valtava kita alkoi lopulta leimuta ja aueta yhä enemmän ja enemmän raolleen. Liekki oli kirkkain minkä nuorukainen oli ikinä nähnyt. Ilma väreili pitkän matkan päähän sen kuumuudesta. Lämmöstä, jonka Iriador alkoi ilmasta aistimaan yhä vain voimistuvana. Pelokas katse tuijotti yhä avautuvaa kitaa ja siinä väreilevää kirkasta hehkua, joka alkoi hiljalleen kirveltää silmiä, lopulta polttaa. Nuorukainen olisi tahtonut katsoa muualle, muttei kyennyt peloltaan tuskin edes hengittämään. Kunnes hetken rikkoi jokin, joka tarttui käsivarresta ja kiskoi mukaansa. Epäröiden silmät kääntyivät katsomaan Dariusta kohden tai jotain, joka ainakin muistutti Dariusta sen hetken - kunnes koko näkökenttä pimeni.

Helvetillinen liekkimeri pyyhkäisi ohitse, polttaen täydellisesti kaiken sen tielle osuvan tuhkaksi siltä seisomalta. Iriador tunsi sen kuumuuden. Tunsi sen kuinka maa värähteli kättä vasten, kun äänet jälleen ottivat palatakseen ja harmaa vanhin karjahti aivan vieressä niin lujaa, että koko kropasta otti ilkeästi. Punatukka kuuli sateen ropinan. Sen miten salamat jyrähtelivät taivaalla. Ja sen miten Darius pyysi häntä katsomaan itseään. Mutta mitään nuorempi ei nähnyt. Vain pimeää. Pelkkää pimeää silmän kantamattomiin. Yhä aukinaisia silmiä poltteli niin helvetillisesti, että tuntui kuin ne olisivat palaneet puhtaalla liekillä nuoremman päässä. Ne vuosivat runsaasti kyyneliä. Verestivät. Ja se pieni harmaa sävy niissä oli muuttunut nyt aivan valkeaksi.

Iriador ajatteli olleensa jo kuollut. Että tämä oli niitä kuuluisia viimeisiä hourailuja ennen maallisen elämän loppumista. Niin ei kuitenkaan ollut. Ei tämän punapään kohdalla. Vielä ei ollut ollut hänen aikansa kadota tämän maan päältä. Moni muu oli saanut tänään surmansa, mutta ei Iriador. Ja siitä nuorempi sai kiittää vain ja ainoastaan Dariusta. Vai saiko? Iriador uskotteli jälleen itselleen tekevänsä kuolemaa.
Valkea katse nousi lopulta kenraalin äänen suuntaan. Tai ainakin Iriador luuli katsovansa tuohon, mutta todellisuudessa katse suuntasi reilusti Dariuksesta ohitse jonnekin kaukaisuuteen. Pimeys häiritsi. Samoin se polttava tunne, jonka valo sai aikaiseksi pahasti sokeutuneissa silmissä. Kivusta huolimatta Iriador ei antanut itsensä sulkea silmiään pelätessään sen olevan viimeinen asia, minkä saattaisi tehdä.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 06 Kesä 2012, 11:11

Iriador oli hengissä. Ainakin tuo hengitti. Kenraali odotti jonkinlaista suullista vastausta käskyynsä, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Sen sijaan sotilas katsoi kohti esimiestään. Tai ei kohti. Ohi. Kuin sokea... Mitä Iriador taisikin nyt olla. Ei tarvinnut olla penaalin terävin kynä tajutakseen mitä oli tapahtunut. Darius kirosi ääneen. Jos kellään olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että itse vanhin saapuisi paikalle, olisi tuon vaaroista osattu kertoa myös tietämättömille. Mutta kukaan ei ollut olettanut tätä.
Kenraali tapautti Iriadoria muutaman kerran olkapäähän ja nousi seisomaan, vilkaisten ympärilleen. Käsky kävi ilmoittautua Kenraalille mikäli vielä elossa oli, jonka jälkeen haavoittuneita alettiin auttamaan ja kuolleita niitä joiden ruumiit eivät olleet palaneet tuhkaksi kerättiin mukaan. Kasvot peitettiin ja menehtyneet saatettaisiin läheisten luo. Perheet saivat päättää miten aikoivat kunnioittaa menetettyjä läheisiään.
Käsky kävi myös toimia nopeasti. Ei tiennyt aikoiko vanhin palata, joten vuorelle ei kannattanut jäädä enää lusimaan. Eräs vanhempi sotilas tuli tarkistamaan Iriadorin tilanteen, rauhoitellen nuorempaa ja lähtien opastamaan tuota kohden ratsuja, jotka kauemmaksi oltiin jätetty. Kauemmas jääneet konit olivat selvinneet kärventymiseltä, mutta suurin osa niistä kärsi shokista.

Darius piti huolen että kaikki tulivat mukaan, eikä ketään edes kuolleita jätetty jälkeen. Miehet nousivat ratsaille, haavoittuneet ratsastivat jonkun kanssa. Iriadorista piti huolen tuo vanhempi sotilas.
Matkaan lähdettiin nopeasti, ripein toimin. Vuoret jätettiin taakse ja kuiskaus suuntasi takaisin kohden kaupunkia, jossa haavoittuneita voitaisiin hoitaa paremmin. Matkaa ei piristänyt yhä jatkuva sade ja ukkonen. Darius tiesi kenen seuraan lyöttäytyisi heti kun kaupunkiin oltaisiin päästy. Kunhan velvollisuudet oltaisiin hoidettu. Olisi turhankin epäilyttävää, jos kenraali jättäisi työnsä vain pitääkseen seuraa punapäiselle sotilaalleen...


// ARVAA KUKA PÄÄSI NETTIIN VALKEEKOSKELLA (D //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Crimson » 06 Kesä 2012, 13:05

//OH YAY (8D//


Darius kirosi, jonka seurauksena punatukka osasi kohdistaa katseensa paremmin mieheen. Muttei vieläkään täysin kohdilleen, vaan vieläkin reippaasti ohitse. Hän ei vieläkään nähnyt mitään, mutta kuuli senkin edestä. Kenraalin olalle taputuksen jälkeen sokean katse lähti harhailemaan hätääntyneenä sinne tänne, etsien jotain, johon voisi pimeyden keskelle katseensa keskittää. Löytämättä kuitenkaan mitään.
Iriador ei myöskään uskaltanut liikkua paikoiltaan. Vain kädet kävivät tunnustelemaan ympäristöä, osuen lopulta vain hieman kauemmas kärvähtäneen nuoremman ruumiiseen, jonka seurauksena pienesti äänähtäen punatukka veti kätensä takaisin itseään vasten. Sydän takoi rinnassa lujaa, kun epätietoisuus kaikesta kasvoi ja Iriador alkoi sisäistää viimein olevansa vielä elossa kaiken kokemansa jälkeen. Elossa, mutta yhtä aistia köyhempänä.

Polttava tuska silmissä kasvoi kasvamistaan, kunnes viereen tuli joku, joka nosti kätensä valonarkojen silmien suojaksi. Iriador hätkähti hieman kosketusta, muttei yrittänyt paeta sijoiltaan minnekään. Käsky kävi nopeasti painaa silmäluomet umpeen, jonka jälkeen vanhempi sotilas nosti punapään oman käden peittämään silmiä valolta oman kätensä tilalle.
Koska vanhimman paluusta ei saatettu olla varmoja, aloitettiin nopea vetäytyminen alas vuorilta samointein. Sotilas auttoi Iriadorin pystyyn, tukien nuorempaa ja varmistuttuaan siitä, että punapää saattaisi omin jaloin seistä lievästä shokistaan huolimatta, lähdettiin matkaa jatkamaan varovasti eteenpäin kohden ratsuja. Iriador oli hyvin vastahakoisasti aluksi touhussa mukana, sillä tuo ei olisi tahtonut ottaa askeltakaan eteenpäin pelätessään sen olevan viimeisensä. Kun matka alkoi kuitenkin kaikesta kompastelusta huolimatta sujua, ja vaikutti siltä ettei toinen antaisi punapään kaatua turvallensa maahan, alkoi Iriador hiljalleen luottamaan toisen ohjaukseen. Askelluksesta tuli varmempaa ja mieliala virkistyi hieman, kun jatkuvasti ei tarvinnut pelätä astuvansa kielekkeen reunalta alas.
Ratsut tavoitettiin. Hevosen selkään nouseminen tapahtui automaattisesti vanhasta muistista, mutta eläimen selässä pysyminen olikin sitten toinen juttu. Vanhempi sotilas sai pitää toisen kädestä kiinni, ettei Iriador olisi käynyt nojaamaan liiaksi mihinkään suuntaan ja tipahtanut siten kookkaan eläimen selästä alas. Loput eloonjääneet saapuivat lopulta paikalle kuolleita mukanaan raahaten; alkoi hiljainen kotimatka takaisin kohti kaupunkia.

***

Iriador istui hiljaa yksin yhdessä sairastuvan monista huoneissa, pienessä nojatuolissa ikkunan edessä, selin kaikkiin niihin jotka huoneeseen kehtaisivat astua. Paksu musta valoa läpäisemätön liina silmillään, jonka läpi ei saattanut nähdä yhtikäs mitään ja kuivat vaatteet yllään. Tilanteen selvittyä nuorempi oli myös rauhoittunut. Tiesi nyt itsekin olevansa sokea. Vanhimman liekki oli saanut silmät altistumaan liiaksi valolle, ja näin ollen kuin polttanut nuoremman näkökyvyn tiehensä. Ei ehkä lopullisesti, mutta täydellisesti ei punapää enää näköään takaisin saisi, jos saisi ollenkaan. Tai niin hänen silmiään aikaisemmin sorkkineet olivat todenneet. Lääkärit. Hoitajat. Ketkä nyt ikinä siinä tutkimisessa olivat mukana olleet asiaa toteamassa.

Silmiä särki. Poltteli yhä. Niin syvältä, että sitä olisi voinut verrata pahaksi migreeniksi. Kipu sai Iriadorin nojaamaan päätään toiseen käteensä. Päätään, joka oli tyhjä kaikista ajatuksista ja mietteistä sillä hetkellä. Kaikki muut aistit olivat jo terävöityneet astetta enemmän, kun näkö oltiin otettu pois pelistä. Ne mihin ei näkevänä olisi saattanut edes kiinnittää huomiota, korostuivat nyt reilusti enemmän punatukan kohdalla. Se tunkkainen haju joka leijaili huoneessa ei viehättänyt nenän pieliä, ja seinien lävitse kuuluvat vaimeat äänet kuulostivat jokseenkin aavemaisilta muun hiljaisuuden seassa korviin.
Iriador istui paikoillaan. Yhä. Pientä itsemurhan halua rinnassaan kaikista vastoinkäymisistään johtuen. Nuorempi kaipasi jotain lähelleen, muttei vain tiennyt mitä.


//Crim ja romaanit iskee jälleen//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Kesä 2012, 19:31

Aikaa kului. Haavoittuneet saatettiin hoitoon, ne jotka kynnelle kykenivät kävivät ilmoittamassa tarpeellisille tahoille mitä oli tapahtunut. Darius itse kävi kuninkaan puheilla. Tietenkään Cúthalion ei ollut iloinen uutisesta. Tuo vaikutti kakaralta, joka ei ollutkaan saanut syntymäpäivälahjakseen haluamaansa, vaan jotain täysin muuta. Tuon kiukun kuningas kuitenkin pystyi kätkemään sen pienen osanoton ajaksi menetettyjen sotilaiden johdosta. Kun pakollinen keskustelu oli käyty, pyysi kenraali lupaa poistua ja luvan hän myös sai.
Kenraali hakeutui hetkeksi omaan rauhaan. Lähinnä vaihtamaan vaatteet, vetämään ryypyn masennukseensa ja kiroamaan jokaista menetettyä henkeä. He olivat hänen alaisiaan, hänen ystäviään. Tovereita. Jokainen sotilas oli tärkeä kenraalille, Jotkut yli toisten. Yksi ylitse muiden.

Kun kylmät, märät vaatteet oltiin vaihdettu pois ja hiukset kuivuneet, lähti kenraali liikkeelle. Ilta oli jo pitkällä, eikä käytävillä liikkunut enää pahemmin ylimääräisiä. Ei ainakaan käytävillä, jotka eivät vieneet suuriin, yhteisiin tiloihin.
Pienen kyselyn jälkeen sai kenraali tietää missä Iriador oli. Suoraan nuoremman sotilaan luokse hän ei kuitenkaan mennyt. Vain, jottei vaikuttanut turhan epäilyttävältä. Darius kävi ensin muutaman muun kuiskauksen haavoittuneen sotilaan luona. Nuo olivat jo toipumassa ruhjeistaan. Sotilas, jonka jalka oli palanut, tulisi vielä pari päivää vuoteessa viettämään. Mutta muuten oltiin suuremmilta naarmuilta vältytty. Iriador oli ainoa Oraakkelin kitaan katsonut, joka oli hengissä selvinnyt. Näillä tiedoilla Iriador oli myös ainoa, joka oli tuon helvetin portin nähnyt ja elänyt siitä kertomaan. Jos ikinä kertoisi. Moni väitti nähneensä laavaa valuttavan kidan omin silmin aikoinaan kun olivat olleet nuoria ja seikkailunhaluisia. Harmi vain, että kaikki jotka tästä kertoivat, eivät poteneet minkäänlaisia näköongelmia. Tarina ei siis kuulostanut uskottavalta..

Kenraali saapui Iriadorin huoneen ovelle. Nopea koputus. Koputus johon Iriador oli varmasti jo tottunut. Darius koputti aina samalla, tietyllä tavalla punapään oveen. Vastausta Darius ei odottanut tuttuun tapaan vaan astui sisään, sulkien oven perässään. Lukiten sen. Varmuuden vuoksi. Mustiin pukeutunut kenraali käveli rauhallisin askelin lähemmäksi selin häneen päin istuvaa Iriadoria.
Näkösi saattaa kuulemma palautua Darius aloitti keskustelun tiedolla, jonka Iriador varmasti tiesi itsekin jo Ei kuitenkaan entiselleen.
Haukansilmä saattoi vain kuvitella miltä Iriadorista tuntui. Hän oli menettänyt vain toisen silmänsä, Iriador molemmat. Tai no, silmät olivat tallella, näkö ei. Kumman tilanne sitten oli loppupeleissä kivuliaampi tapahtumahetkellä, se oli varmasti mielipide asia. Kenraali ei kuitenkaan lähtenyt edes mielessään vertaamaan kumman vammat olivat suuremmat ja vaikuttavammat. Hän tunsi enemmänkin myötätuntoa, samaistumista, kuin minkään asteen leijumisen tarvetta.
Kaipaatko seuraa?... ryyppyä? Kenraali kysyi päästyään seisomaan Iriadorin vierelle. Hän ei ollut mies joka osasi lohduttaa, saatikka tunteilla. Se oltiin jo todettu. Mutta jos hän jotain osasi, niin kuunnella.
Ryypystä kysellessään oli kenraali kaivanut taskustaan pienen taskumatin jonka oli ennen lähtöään täyttänyt viskillä. Taskumattia oltiin tarjottu Iriadorin suuntaan, niin lähelle tuon kättä että mies saattoi aistia sen lähellään.
Viimeksi muokannut Aksutar päivämäärä 08 Kesä 2012, 20:50, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Rinteet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron