Naisen nyökkäys sai käärmeen virnistämään sekunnin murto-osan, kunnes humanoidin ilme vääntyi taas tyypillisen ilmeettömäksi. Sarvipäinen kävi ojentamaan päätänsä hieman, kun ihminen nousi haavoittuneen toverinsa luota, palaten karvaisen jättinsä luokse. Dagnirilla ei ollut sen suurempaa ideaa miksi rastapää niin teki, mutta se oli pienin asia, josta otus sillä hetkellä murehti. Oli kulunut jo liian kauan, ja kohta edes Dagnirin kokoinen peto ei pitäisi kauaa laumaa pienempiä käärmeitä loitolla käärmeitä, joita kultasilmäinen ei pystynyt erityisen huonon päivänäkönsä takia havaitsemaan, mutta kykeni kuitenkin aistimaan kaltaistensa läsnäolon jostain läheltä. Ja nuorien, uhkarohkeiden lohikäärmeiden seura ei koskaan tiennyt mitään hyvää; ei ikinä.
Sen ajan mitä Kali käytti pienen lemmikkinsä luona, kaiveli Dagnir aikansa kuluksi hangesta kultaisen aseen esille. Sen väri miellytti kovasti aarteita muutenkin keräilevää petoa, mutta jokin varoittava ääni pään sisällä käski urosta olemaan koskematta mokomaa terää. Uteliaisuuttaan käärme hivutti kuitenkin käpäläänsä lähemmäs miekkaa, todeten pian näkymättömän voiman työntävän omaa kättänsä kauemmas aseesta. Sehän ei kauaa Dagniria pidätellyt, vaan peto tarrasi nopeasti otteesta irti pyrkivän miekan kahvaan kiinni ja kiikutti sen mitä pikimmiten haavoittuneen haltian luo olettaessaan aseen kuuluvan tuolle. Tuota aarretta edes Dagnir ei tahtoisi kokoelmiinsa - pitäkööt mies itsepäisen romunsa.
Vihertukkaisen sanat saivat nyrpeänä miekkaa tuijottavan Dagnirin katseen kääntymään naisen puoleen, ja vilkaisemaan sitten nopeasti yhä kauemmas loittonevaa karvakasaa. Nyt kun jätti oli lähetetty matkoihinsa ties mistä syystä, vaikutti parivaljakosta ainakin toinen olevan valmis matkaan, tummahipiäisen haltian lähinnä vaikuttaen täysin tajuttomalta, kuolleelta raadolta verisessä hangessa. Koska rastapää ei erikseen ollut mitään maininnut miehen tänne jättämisestä, kai raatokin täytyi tuon mieliksi mukaan raahata. Dagnir olisi kyllä mielellään syönyt toisen, jos tuolta olisi kysytty.
Selvä sitten, uros mumisi lähinnä itsekseen lähtiessään astelemaan vuoristotien jyrkännettä kohden, ja sen reunalta vauhtia ponkaisten muuttui ilmassa nopeasti takaisin valtavaksi lohikäärmeeksi joka hyvin pian katosi koostaan huolimatta sankan lumimyräkän sekaan voimakkaan karjahduksen hyvästiksi jättäen.
Tilanne näytti pitkälti siltä, kuin valtava käärme olisi heittäytynyt petolliseksi, vain lentänyt tiehensä ja jättänyt kaksikon jäätymään vuorille omiin oloihinsa. Mikään ei estänyt Dagniria niin tekemästä, mutta tällä kertaa peto ei ollut päättänyt jättää hokemiaan pelkiksi sanoiksi. Todellisuudessa suomukkaan täytyi kuitenkin ottaa itselleen hieman vain tilaa saadakseen lähestyä rinnettä uudelleen.
Hiljaisuus laski tuulen ujellusta lukuun ottamatta jälleen vuoristopolulle, kunnes sen rikkoi ylärinteeltä kömpelösti alas tuleva Dagnir. Käärme laskeutui ahtaasti, hankalasti kapealle polulle, tallaten lähes humanoidikaksikon allensa tasapainoa hakiessaan. Sen pahemmin minkäänlaista lupaa kysymättä, kävi peto laskemaan päätänsä alemmas nähdäkseen pienet olennot paremmin, ja kauhaisi toisella valtavalla käpälällään hankea rastapään ja haltiaraadon alta, erotellen nuo nopeasti pois lumen seasta. Käpälä matkustajineen nousi pian korkeuteen - josta alas hypätessä olisi helposti katkonut epäonnekkaana koipensa ja vietiin lähemmäs lohikäärmeen rintaa. Dagnir läimäytti pian siipiensä alle sopivan ilmavirran, ponkaisten nyt matkaajat mukanaan lentoon keskelle lumipyryä. Käärmeen lento oli kuitenkin yhtä vakaata, kuin se olisi lentänyt selkeällä säällä, sillä kultasilmäinen osasi nollata tuulen vaikutuksen itseensä täysin - ei kai se muuten olisikaan lentänyt tällaisella ilmalla, jos olisi tiennyt paiskautuvansa päin tannerta tuulen voimasta heti siiville päästyään.
Toinen etukäpälistä nousi varmistamaan, ettei kukaan tippuisi kyydistä, ja suojaamaan tuulelta ja lumelta, etteivät ne raiskaisi täysin mukana matkaavaa kaksikkoa. Jos uros jostain piti huolen niin siitä, että matka oli kaikkien mielestä mukava. Tosin pystyikö minkään sanomaan olevan mukavaa käsipuolen haltian kontolla, siitä Dagnir ei ollut niinkään varma.
Tulette Nahorista, ettekö tulekin?, käärme tiedusteli, Vienkö teidät sinne? Kenties asuinsijoillesi? Jonnekin muualle, minne?, Dagnir lateli, lennellen rauhassa kaarrellen alaspäin ja keskittyi sen hetken kuuntelemaan mahdollista vastausta.
//Iridariin KYLLÄ! Puhumattakaan muista eeppisistä suunnitelmista (--D Reppana Jacka. Ja Perian vaan nauraa kun toveri on pulassa ansaitusta syystä.
ADHD JAAKONPENTU! <3 Mutta katsoppas tätä..
AKROBAATTI JAAKONPOIKANEN! Jaakko itsekin oli takuulla nuorena yhtä vetreä.//