Kirjoittaja Crimson » 14 Maalis 2015, 22:38
“Sinä täältä et poistu elävänä jos jatkat tuota”, tuttu ääni Winderin takaa totesi, Delathoksen astellessa lähemmäs ja temppeliherran perääntyen tuosta perkeleestä samaa tahtia paremmin lumituiskun sekaan. Darius oli taas idioottina tapattamassa itsensä jonkin tähden, ja näemmä siitä huolimatta että tuntui viimeisillään pysyvän pystyssä, ei se näyttänyt kenraalin uhoa lopettavan.
Kiiluvasilmäinen pohjoisenherra asteli paksu viittansa olallaan Haukansilmän vierelle, kirjaimellisesti, kylmästi vain tuupaten kevyesti tuon alas jaloiltaan maahan polvilleen.
“…Pois tieltäni”, Delathosin hyytävä ääni käski kenraalia, tummahipiän katseen yrittäessä löytää jonnekin myrskyyn kadonnutta aavetta. Välillä se purppura utu kävi erottumaan myräkän keskeltä, välillä kauempaa, välillä lähempää. Joka tapauksessa temppeliherra piti siitä huolen, ettei täysin paikoillaan seissyt, yrittäessään päästä kiertämään punasilmäisen taakse, joka Winderin lähettyvillä pyöri. Sääli, kirottu kenraali joutuisi nyt todennäköisesti vain listimään noista molemmat. Silmäpuolinen ei kestäisi enää kauaa sen perusteella, kuinka kohmeessa vaikutti olevan Noelin kanssa lähikontaktissa olevan. Ja nyt tuo ylimääräinen tekijä vain tuhlaisi paladiinin aikaa entisestäänkin, juuri kun vanha kenraali oli ollut varma, että olisi saanut Haukansilmän kolkattua.
Palava silmäpari yritti yhä etsiä uhriaan jostain läheltä, kun se jokin sitten yhtäkkiä ilmestyi kirjaimellisesti selkänsä taakse. Noel kävi tarraamaan valkeatukkaisen kädettömästä hartiasta kiinni, käyttäen hyväkseen sitä vauhtia joka nopeasti siirtymisestä tuli ja tönäisi käsipuolisen nurin maahan. Delathos kuitenkin kykeni nousemaan jaloilleen lumesta huolimatta ehkä turhankin näppäränoloisesti, ja lähelle puski itsensä lähelle tullutta temppeliherraa vasten. Hohde molempien osapuolien silmissä välähti hetken kirkkaammaksi, Noelin pyrkiessä lähinnä irrottamaan vihollisensa itsestään irti. Säälimättömästi Del kävi kuitenkin puskemaan toista vasten uudemman kerran, ja sitten vielä kolmannen, lähtien viimein tavoittelemaan aseensa terällä aavetta, joka iski maagisen aseen terään omalla kirotullaan. Kahden erilaisen magian kohtaaminen päästi ilmaan ukkosen jylähdystä muistuttavan pamauksen, joka myös löi Delathosin ja Noelin toisistaan irti paineaallon tavoin.
Lumi pölähti ilmaan, sumentaen näkökenttää entisestäänkin ja ainoa joka laskeutuvan lumipilven keskeltä nousi seisomaan lopulta, oli Noel. Kasvoillaan raivon sekoittama ilme, jota koristivat muutamat tummanharmaat verinorot. Haltian miekan osuessa Exxacusiin oli ilmaan lentänyt lukuisia jääpaloja, jotka olivat käyneet repimään kenraalin kasvoihin syviä haavoja, kirjaimellisesti naarmuttanut aavemaisen yllä olevaa vanhaa haarniskaa, sekä repinyt jo valmiiksi repaleisia kangaskappaleita osittain lumiseen maahan.
“SEKÖ OLI PARHAIMPASI MIHIN PYSTYIT?! OLET YHTÄ SURKEA MITÄ KENRAALISI!”, Noel huusi monella äänellä yhtäaikaa puhuen, kävellen lievässä kaaressa etsiessään punasilmäistä taas näkökenttäänsä. Aikaisempi huuto kuulosti demoniselta, ja kaikui epäilemättä kauas, ylemmillekin rinteille, kirotun temppeliherran ympärillä purppuran udun tummentuen ja vahvistuen entisestäänkin. Lopulta siivekäs kykeni erottamaan liikkuvan varjon myräkän seasta, lähtien turhan varmasti lähestymään sitä kun se näytti aluksi nousevan sijoiltaan ylös ja lähtevän Noelin vasemmalta puolelta hyökkäämään. Totta kai temppeliherra lähti lyömään tuota kohden nopeasti – mutta yllätyksekseen tuiskun seasta ei hyökännytkään mitään häntä vasten, kuin pelkkä kylmä tuulahdus.
Delathos oli miekkojen yhteen jysähtämisen myötä pysytellyt matalana hangessa. Tavallisesti vihollinen etsi kohdettaan aina omien silmiensä tasalta, eikä maata vasten painautuneena, ja lumipyry tuki omalta osaltaa kuuraparran taktiikkaa. Pohjoisenhaltiakaan ei ollut säästynyt vammoitta äskeisestä maagisesta purkauksesta. Oman teränsä jäämagiansa takia myös tummahipiän kasvot olivat repeytyneet paikoitellen vasemmalta puolelta, jonka käsipuoli oli kääntänyt ottamaan madolliset iskut vastaan. Verta valui toisesta silmäkulmasta ja pitkin poskea muutamasta näkyvästä haavasta, mutta se ei Delathosta millään tavalla oikeastaan hetkauttanut. Ainoa varsinainen häiritsevä vamma taisi olla muutama murtunut kylkiluu, sekä vihollisen kenraalin maagisen aseen Delathosin ainoaan käteen poltettu syvä viilto, joka värjäsi sinistä kangasta päältään minkä kerkesi. Myös kankaat päällä olivat repeytyneet, osin myös se paksu viitta jota Delathos yhä kannatteli hartioillaan.
Ostaakseen aikaa kerätä itsensä taas kasaan, nosteli Delathos aavekenraalin näköpiiriin tuiskun turvin Caradhrasilla lumesta muodostettuja varjoja, jotka näemmä saivat temppeliherran pysymään toistaiseksi kiireisenä. Kerran jos toisenkin Noel kävi hyökkäämään silmitöntä vihaa tuntien niitä varjoja kohden, mutta huomasi pian vihollisen leikkivän kustannuksellaan. Paladiini kyllä seurasi varjoja, pysyen jatkuvasti pienesti liikkeellä ja nauroi demonista, monisävelistä naurua ilmaan.
“Näen temppujesi lävitse sinä saasta… JOKO LOPETIT?!”, Artania ivasi, purppuraa loistavilla silmillään poimien taas hangesta nousevan varjon katseensa turmelevaan vaikutukseen. Se varjo kuitenkin jakautui kahtia, saaden temppeliherran nostamaan kirotun henkimiekkansa paremmin ylös. Katse pysyi kuitenkin edessäpäin, Noelin luottaen siihen että kuulisi mahdollisen lähestyjän jos se sokeasta kulmasta yrittäisi yllättää. Mutta toisin kävi.
Caradhras ohjasi toisen varjoista lähestymään Noelin oikealta sivulta. Siltä puolen, jossa aave kantoi maagista asettaan. Delathos itse polki mahdollisimman ääneti temppeliherran vasemmalle puolelle, hieman takaviistosta hyökätäkseen. Kylmä, luminen viima kävi pamahtamaan vihollisen kenraalia vasten, Noelin kiinnittäessä sen yltyvään vihellykseen huomionsa – ja siinä vaiheessa pakkasherra hyökkäsi.
Tummahipiä löi lyhyemmän tikarin täsmällisen keskelle vihollisen yläselkää palasina olevan haarniskan reiästä, saaden paladiinin karjaisemaan kivusta, ja yrittämään kääntyä kohdatakseen käsipuolisen haltian. Mutta Delathos ehätti ensin, käydessään kamppaamaan temppeliherran jaloiltaan alas hankeen.
Silmät käsipuolen päässä paloivat verenpunaisina, pohjoisenhaltian alkaessa menettää taas itseään toisen puolensa kontrolloitavaksi. Se viha tuota yliluonnollista hirviötä kohtaan paistoi niin vahvana haltian kasvoilta, että se olisi saanut isommankin miehen pelkäämään. Tässä tapauksessa Noel kuitenkin koki samanlaisia tuntemuksia tätä valkeahiuksista haltiaa kohtaan, mistä syystä viha korjasi pelon tieltään, eikä antanut kummankaan osapuolen epäröidä hetkeäkään.
Paladiini sai kaksin käsin vääntää maasta käsin vastaan, miekkojenterien käydessä taas kirskumaan ja rätisemään toisiaan vasten. Delathos painoi Caradhrasin terää alemmas ja alemmas, samalla polkien jalallaan ikävästi temppeliherran rintaa – lopulta hölläten ykskaks sitä työntövoimaa, ja Delin onnistui potkaista kenraalin kirottu ase tuon kädestä alas.
Pakkasherra varmisti terävällä potkulla toisen kylkeen, ettei siivellinen lähtisi tavoittelemaan asettaan, siinä missä Delathos pyrki itse saamaan tuon kirotun esineen omaan käteensä. Kun Exxacus asettui tummahipiän toiseen käteen, se lähetti kirjaimellisesti polttavan aallon kulkemaan haltian lävitse ja oli vähällä saada valmiiksi hengästyneen haltian kaatumaan jaloiltaan alas. Kuuraparta älähti jokaisen uuden aallon kohdalla, muutaman askeleen vain ottaen temppeliherraa kohden, jonka rintaan miekka lyötiin niin lujalla voimalla, että se varmasti uppoaisi miehen rintakehän halki ja lopettaisi tuon niille sijoilleen.
Delathos perääntyi kauemmas aaveesta, kenraalin rääkäistessä taas useammalla äänellä yhtä aikaa vaikeana, kun henkimiekka upposi väkisin lyötynä takaisin juurilleen ja katosi. Eihän se temppeliherraa tappanut, saati sitten vahingoittanut muuten kuin säälimättömän kivun tuntemisella, mutta näin koko toimituksen tekeminen sai Artanian koko kirotun kehon värisemään. Ja kovin hankalasti, siitä huolimatta nopeasti Noel lähti taas itseään nostamaan maasta, suoden murhaavan katseen käsipuoliselle, joka tyynenrauhallisena seisoi metrejä hänestä kauempana – ja sitten aavemainen kenraali katosi, saaden Delathosin taas varpailleen.
Noel myönsi itselleen kuitenkin hävinneensä, ja näki parempana perääntyä pois vielä, kun tilanne sen salli. Lisäksi kenraalin vierailu kirotussa maailmassaan oli kestänyt jo liian kauan, hän olisi joutunut riisumaan sen vahvimman aseensa itseltään syrjään ja jäänyt todennäköisesti joko Winderin tai sen hullun tappamaksi.
Jostain myrskyn takaa kuului demoninen hevosen hirnunta, temppeliherran kiirehtiessä helvetillisen ratsunsa kanssa kauemmas, loivassa rinteessä pienesti viistoon, ylöspäin suunnaten omiensa luo. Delathos jäi kuuntelemaan kaikkonevan ratsumiehen ääniä, sylkäisten verta suustaan valkealle, tosin jo poljetulle lumelle. Kuuraparralla ei ollut aikomustakaan lähteä tuon näyn perään, vaikka mieltä kaiversikin jättää hirviö vapaalle jalalle. Mutta yhä yltyvä myräkkä nielaisisi nyt kaiken, joka yksin uskalsi lähteä sen vaaroja kokeilemaan. Sitä paitsi, Delathosilla oli Winderin valitukset kuunneltavana…
//Oh naaaaaw <3 TIEDÄTKÖ NYT SEN HINGUN KUN TAHTOISIN VAIN HAPPYHAPPY IRIDARI!? SENKIN KAKKA! Henryn on tärkeää muistaa jalka, kyllä. RÖMPSÄJENGI KASVAA, MILLON LÄHETÄÄN HIRVEINÄ GANGAILEEN JA TÄGÄILEEN HERRA RÖMPSÄLLÄ SEINIÄ NAKKILAN RAKENNUKSIIN?! Ja jumalauta mä en oikeesti kirjota enää ikinä tän jälkeen 8))))))//