Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

Kolmihuippuisella vuorella riittää rinteitä vaikka muille jakaa. Rinteiden jyrkkyys vaihtelee pystysuorasta seinämästä loivaan mäkeen, mutta mitä ylemmäksi kiivetään, sitä vaikeakulkuisemmaksi rinteet muuttuvat.

Valvoja: Crimson

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 15 Maalis 2015, 20:08

Darius ehätti vain kääntää katseensa Delathosin puoleen tuon telepaattisen viestin myötä, kun kuuraparta kävi jo käsiksi kenraaliin. Haukansilmä ärähti ja yritti heti jälleen irrottaa Delathosin otteen itsestään, pakkasherran kuitenkin käyden pakottamaan kenraalin lähemmäksi nuotiota. Jokainen askel sattui vasempaan jalkaan, Haukansilmän kuitenkin pyrkien peittämään sen kivun parhaansa mukaan. Eipä Haukansilmästä muuten ollut pistämään tummahipiälle vastaan, Dariuksen ollen kirjaimellisesti niin nuutunut ja kohmeessa, ettei vastusteluistaan ollut mitään hyötyä.
Hyväähän Delathos vain tarkoitti, loppupeleissä, mutta juuri nyt Darius näki tuon eleet vain niskurointina. Tummahipiä oli se viimeinen henkilö, jonka Darius halusi itseensä koskevan, sattuneista syistä. Silti tuo näytti olevan ainoa jolla oli pokkaa käydä Kenraalia käskyttämään tuon houraillessa ja toimiessa typerästi.

"Koske minuun vielä kerran ja saat kenkää!", Darius kävi sihisemään Delathoksen käskiessä kenraalia pitämään turpansa kiinni, "Iriador katso ettei hän tule lähellekään minua" oli seuraava käsky, joka sai Velethuilin katsomaan kenraalia erittäin kysyvästi. Vanhin sotilas ei todellakaan ollut tietoinen mistään, mitä tapahtui tämän kolmikon välillä, mutta ei katsonut asiakseen lähteä siitä kyselemäänkään. Ei nyt, ehkä myöhemmin kun kotiin oltaisiin päästy. Kenraali oli muutenkin käyttäytynyt vähän väliä kovin kireästi tummahipiää kohtaan.
Darius kävi hiljenemään rohisten, tuijottaen vain hetken nuotioon, ennen kuin kävi kirjaimellisesti kaatumaan kyljelleen vasten kivistä maata. Ei kenraali jaksanut enää istuakaan omin avuin, käyden käpertymään Delathosin viitan alle ääneen kiroten. Darius oli myös kaatunut kyljelleen, joka oli äärimmäisen arka iskuista, joten tämän johdosta kenraali parahteli jatkuvasti yskähtelyjensä lomasta. Yskiminenkin sattui, kaikki sattui. Ja oli niin pirun kylmä.
"Ei hän selviä jos tuo jatkuu..", Velethuil huomautti puhutellen nyt Delathosta ja Iriadoria. Kenraalille oli turha puhua järkeä, näemmä "Pitäisikö jonkun lähteä hakemaan apua...".


// Puumaivy ftw. eiku. TAUREENI JOOOO. HÖHÖ. Mun valtikka on paikoillaan ja pystyssä, tuutko kiillottaan sen. OKENONINYT. NYT LOPPU. TÄÄLLÄ TAPAHTUU IVY SE ON LAATU SEURAA JÄÄT PALJOSTA PAITSI KU ET OO TÄÄLLÄ. Ivyn mukaan melatoniini on "nukkumattilääke" //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 15 Maalis 2015, 21:04

Senkus annat…”, tummahipiä ärähti Winderille takaisin, kuitenkin katseensa tarkkaillen lihan kypsymistä. Hänpä se taisi olla ainoa, joka tuonkin osasi tehdä ilman, että kukaan auttoi erikseen, mutta oliko se sitten ihmekään?
Aura punapäisen ympärillä kasvoi niin suureksi, että se kykeni aistimaan Dariuksen miehen pyynnöstä, joka luolan lattialle kävi nuutumaan. Surumielinen ilme kohosi nuoremman kasvoille, joita yhä kuitenkin tummanruskea kangas peitti allensa, mutta ei tuo liikahtanutkaan Winderin avuksi. Sentään kenraali oli nyt lämmintä hehkuvan nuotion ääressä, eikä nuohoamassa kauempana tuskinensa, joista tuo kärsi. Ei kukaan ollut huomannut sitä haavaa Haukansilmän jalassa, sen verta hyvin kenraali sitä piilotteli, vaikka noin ulkoisesti vaikuttikin heikolta ja viimeisiään vetelevältä. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään käydäkseen nostamaan toista ylös, vaan antoivat toisen röhiä paikoillaan.

Velethuil ehdotteli että joku heistä lähtisi mahdollisesti hakemaan apua.
En aisti pihalla mitään myrskyn takia…”, punapäinen kommentoi huppunsa alta vanhimman tokaisuun, vetäen viittaansa taas paremmin yllensä, siinä missä toi jalkojaan itseään lähemmäs ja vaikutti entistäkin enemmän kasaan vetäytyneeltä.
Ja meitä tarvitaan täällä. Odotetaan vain että pahin myrsky laantuu aluksi, katsotaan sitten kykeneekö meistä joku lähtemään apua etsimään”, Delathos huokaisi, väkisinkin taas vilkaisten huomaamatta Winderin puoleen. Siinä tuo kyljellään köhi ja valitti kivisellä lattialla – ja se näky muutamaan otteeseen vilkaistuna riitti saamaan kuuraparran taas liikkeelle.
Katsokaa tuon perään”, pakkasherra viittasi nuotiolla rätisevään lihaan, joka siinä mukavasti kaikessa rauhassa paistui kypsemmäksi.
Kaikkien odotusten vastaisesti tummahipiä kävi jälleen Haukansilmään käsiksi. Sillä ainoalla kädellään tarraten kylmälle lattialle kangistuneen kenraalin toisen kainalon alta, ja nosti tuon paremmin istumaan tulen ääreen, ja kehtasi vielä istua kenraalin viereen. Iriador seurasi kulmiensa alta, hupun reunan alta murhaavasti tuijottaen tapahtuman suuntaan, muttei kuitenkaan noussut sijoiltaan ylös. Jos pohjoisenhaltia oli heistä ainoa, joka toista kykeni lämmittämään, niin olkoot sitten niin.

Delathos kuitenkin istahti alas Winderin viereen, hakeutuen osittain toiselle lainaamansa suuren viitan alle. Pienetkin raot käytiin tilkkimään kiinni, isomman kirjaimellisesti painautuessa Haukansilmän kylkeen kiinni ja paahtaessa sitä mukavaa lämpöään tummatukkaista vasten. Delathosilla ei todellakaan ollut tässä säässä kylmä, ja jos ruumiinlämpönsä kykeni toisen pelastamaan, niin mikäs siinä. Kuuraparta kuitenkin tiedosti sen kireyden hänen ja silmäpuolen välillä, syystäkin, jonka takia pakkasherra ei käynyt muuten koskemaan Dariukseen.
Kehtaakin kaatua toiselle puolelle, ja otan sinut kainalooni”, tummahipiä kommentoi telepaattisesti Dariukselle, ”Joko ehdin mainita, että pelastin pienen rakkaasi tipahtamasta vajoamaan? Nashira yritti kyllä potkia Iriadoria kauemmas, mutta minä raahasin hänet lopulta pois siitä putoamasta”, Delathos kiusasi itsekseen virnistäen. Pieni kiukku vain herättelisi Dariusta paremmin, varsinkin jos korkeahaltiasta käytiin puhumaan.


//No todellaki ftw wtf ja omg samaan aikaan. LEHEMÄÄÄÄÄÄ. MÄ TUUN KIILLOTTAAN SUN VALTIKAN, JA KOLIKET, NIIN EHKÄ SAA RAHEA?! T: CRIMIIIIIIIIIIHHH 8))))) No kehveli, mun pitää ihan selvästi tulla sinne perseileen, jahka mä ny työkoneeni saan taas takas. Ivyn logiikka, paras logiikka <3 Kai se on taas huomannu, että sillä on jalka, vai onko sillä nyt joku toinen raaja ehkä?//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 15 Maalis 2015, 21:31

Darius kuunteli sivukorvalla kolmikon keskustelua, kykenemättä itse kommentoimaan siihen sen pahemmin. Hänen mielestään kenenkään ei tarvinnut lähteä mihinkään, kyllä he pärjäisivät täällä siihen asti että myrsky laantuisi! Dariuskin tarvitsi vain hetken lepoa... kyllä, pieni lepo hetki ja hän olisi valmis taas jatkamaan. Tai niin silmäpuoli itselleen jaksoi uskotella. Jos ei olisi yhä jonkinlaisessa tunnekuohussa tapahtumien johdosta, olisi hänkin ehkä myöntänyt tilanteensa olevan aika toivoton ja osannut olla "nätisti" tässä tilanteessa, mutta juuri nyt kenraali oli liian sekava ja egoonsa ottanut, ettei todellakaan halunnut leikkiä kilttiä, vaan ennemmin kiukutteli kuin pahainen teini. Lapsellista, sinällään, mutta ei Haukansilmä muutenkaan ollut oma itsensä.
Katse oli jälleen ummistunut, mutta rävähti heti auki kun Delathos kävi koskemaan kenraaliin ja nosti tuon istumaan, istahtaen itse vanhemman viereen. Tietenkin Darius koitti pistää vastaan, mutta juuri nyt voimia ei löytynyt siihen. Kasvoillaan lepäsi kuitenkin vihainen katse, jota sävytti kuitenkin kivusta irvistäminen.

"K-kuinka kehtaat edes puhua minulle hänestä", Darius kävi ärähtämään ääneen Delathoksen telepaattisiin viesteihin "Sinulla ei ole oikeutta lausua hänen nimeään minulle", Kenraali ei halunnut kuulla Delathosin lausuvan Iriadorin nimeä, ei nyt, ei koskaan. Delathoksella ei ollut siihen oikeutta! Vaikka... Olihan Darius kiitollinen siitä, että Delathos oli Iriadorin pelastanut. Jos se nyt piti paikkansa, eikä tummahipiä yrittänyt vain valehdella.
Samalla kenraali myös keräsi voimanrippeitään ja kirjaimellisesti potkaisi itsensä kauemmaksi Delathoksesta, käyden väen väkisin raahautumaan kauemmaksi sotilaasta joka halusi vain auttaa. Moinen räväkkä liike sai kuitenkin kenraalin parahtamaan saman tien kivusta, miehen jääden puolimakaavaan asentoon paikoilleen hetkeksi. Selvästi Darius pyrki pois Delathosin luota, lähemmäksi Iriadoria, mutta ei kenraalista ollut edes moista pientä matkaa taittamaan nyt.
Velethuil seurasi tilannetta hiljaa sivusta, pudistellen päätään pienesti. Vanha sotilas ymmärsi Delathosin vain auttavan kenraalia, joka ei nyt jostain syystä kyennyt ymmärtämään tilannetta. Ei Darius yleensä tuollainen ollut ja sotilas arveli yhä, ettei hän tiennyt koko totuutta mikä kenraalin ja tummahipiän välillä nyt kiikasti, mutta silti Haukansilmän käytös oli jo... naurettavaa.


//NII. LEHMIÄ. Kiillota kaikki koliket niin saat raheja, joo. Todellakin pitää tulla. We need uu. Ivy logiikka on parasta. Ei sil oo tänään jalkaa sillä on horde. Aka tisut. Ku sil on horde paita päällä. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 15 Maalis 2015, 23:44

Siinä missä Darius alkoi samantien ärjyä viereensä tulleelle, lähti Delathos nostamaan taas kasvoilleen turhautuneentympääntynyttä ilmetta. Kulmat laskivat, ilme kasvoilla vaihtui kylmäksi, katseen kääntyessä kohtaamaan naamalle syljetyt sanat.
Iriador puolestaan tuijotti puhtaasti lattiaa, kulmiensa alta vilkuillen nuotion toisella puolella kiisteleviä kohtaan. Jotenkin punapäinen kykeni jo arvaamaan mistä Winder ja tummahipiäinen keskusteli, mutta sen ylimääräisen takia korkeahaltia ei ollut nousemassa sijoiltaan ylös, ja heittänyt vaikka paljaalla kädellä nuotion hiillostuneet kekäleet Delathosta päin. Ei, sen sijaan nuorin vain istui hiljaa paikoillaan, kuitenkin tilanteen kärjistyessä valmiina hyppäämään ja vetämään tummahipiän kenraalista irti.

Delathos älähti, Dariuksen potkaistessa käsipuolta siihen kädettömään, suojaamattomaan kylkeen. Totta kai se sattui, oli potku kuinka löyhä tahansa, kun sitä ei osannut odottaa. Kuuraparta kävi joka tapauksessa kaatumaan toisen kätensä varaan, silmiin nousten uhkaavan punertavan sävyn kun katse kääntyi maassa kauemmas yrittävään Winderiin.
Ole sitten keskenäsi, melkein kaduttaa että tulin koskaan alas avuksesi!”, punasilmäinen totesi, käyden taas väkisin yrittämään Dariuksen nostamista ylös, paremmin nuotion ääreen, ”Melkein kaduttaa, etten antanutkaan sinun haastaa sitä temppeliherraa uudestaan”. Kuuraparta joutui kuitenkin päästämään Haukansilmästä irti, kun nuotion ylitse väliin hyppäävä Iriador kävi vuorostaan repimään Delathosin kauemmas kenraalista. Mitään sokea ei sanonut, vaan tönäsi tummahipiän selvästi tuohtuneena kauemmas muutaman kerran – joka näytti jopa toimivan. Velethuil tyytyi yhä katsomaan tilannetta sivusta, tietämättä oikeastaan mitä vieressään oli juuri tapahtumassa. Hetken vanhin oli ehättänyt miettiä jo astuvansa itse Delathosin ja kenraalin väliin, mutta kerta Iriador oli siihen ehtinyt ensin, näki mies paremmaksi vain istua sijoillaan ja seurailla tilannetta vierestä.

Yhtäkkiä luolan suuaukosta sisälle hyppäsi Kadzait. Sen päällä oli senteittäin lunta, katse nauliintunut eteenpäin ja se murisi alati matalaa, kissamaista murinaansa. Se oli selvästi ottanut osumaa aikaisemmasta tipahduksesta, verinorojen ollessa sotkenut osittain sen toista kylkeä ja otsaa, kylmä oli sekoittanut pedon päätä, ja siinä se seisoi paikoillaan kuin seuraavan saaliseläimensä löytänyt tappaja. Estämästä noita pakenemassa ohitseen, jos se vaikka päättäisikin hyökätä. Kissapeto oli löytänyt Delathosin jättämät nahat hieman kauempaa, mättänyt ruhonjäämät turpaansa, ja sen perusteella, suunympärys verestä tahriintuneena seurannut tuttua hajua luolalle.
Varmasti jokainen luolassa kääntyi katsomaan tuota näkyä, Delathosin itsensäkin kirjaimellisesti hätkähtäen paikoillaan kun tuon tutun naarastiikerin näki. Iriadorkin sen murinan kuuli, pysyen kuitenkin sijoillaan vain seisomassa ja sisukkaasti tuijotti pakkasherran puoleen sokeankatseellaan. Oikeasti punatukkainen kuitenkin tärisi hiljaa paikoillaan, kykenemättä liikkumaan mahdollisen uhkatekijän takia sijoiltaan minnekään…

Hitaasti se nousevasta raivosta kielivä puna otti laskeakseen Delathosin silmistä, kun tuo lähti terävästi nielaisten lipumaan hitaasti kissapetoa kohti. Totta kai satulansa jonnekin tipauttanut kissanaaras alkoi irvistää ja paljasti sen karun hammasrivistönsä, selkäkarvojensakin noustessa pystympään ja valtavien kynsien valuessa näkyville. Kuuraparta pysähtyikin paikoilleen, yrittäen selvittää olisiko tiikeri saanut niinkin kovaa istua päähänsä, että oli nyt petomaisen vaistonsa varassa tullut vain tappamaan ensimmäiset lihalliset löytäessään.
Käsipuoli kuitenkin jatkoi hidasta etenemistään luolan poikki, suoraa kissapedon edestä, yrittämättä uhkaa tuota kiertämällä sivuilta kuin haastaja. Totta helvetissä se pelotti kokenuttakin! Ei Del ollut ikinä nähnyt vanhaa naarastiikeriä noin ärjymässä itselleen, ei ikinä!
Shhhhh, ei ole mitään hätää”, Delathos sai sanottua, sydämen lyödessä rinnassa tavallista kovempaa. Kuitenkin hyssytellen ja varovasti kätensä alhaalla, tummahipiä pääsi äänekkäästi murisevan kissan vierelle. Toistellen kissapedon nimeä ääneen ja antaen sen haistaa isäntänsä tutun hajun, kun tummahipiä ryhtyi varoen kauhomaan lunta pois kissan selästä, ja aukaisemaan niitä viimeisiä remmejä jotka vielä pedon ympärillä kiristivät haavoja. Se näytti ontuvan toista etutassuansakin, eikä todennäköisesti olisi ottanut ketään selkäänsä tuossa kunnossa… Nyt se kävi kuitenkin rauhoittumaan, sen uhkaavan olemuksen kuin sulaessa sen myötä kun Delathos naaraan vierelle oli tullut avuksi.


//MMOOOOOOOOOOOOO! RAHEEEE! Forever Iine. U NEED MEEEEE QQ Ivy on parhain. Ei pelkästään sen logiikka. No mut Ivy kerto mulle, et sillä on myös ranne tänään. Kohta se on kokonainen!//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 00:06

"Minä en koskaan pyytänyt apuasi!", Darius sähähti tummahipiälle, jonka silmät kävivät ottamaan jälleen punaisempaa sävyä. Tietenkään Darius ei pitänyt siitä näystä, kyllä hän tiesi mitä siitä pahimmillaan seurasi. Se punainen väri silmissä muistutti kenraalia siitä, kuinka hänen oli pitänyt jo aikaisemmin hankkia Delathokselle... "hoitoa". Ei tuollainen suunnaton raivo ja sen valtaan heittäytyminen ollut tervettä, varsinkin kun mukana oli maagisia elementtejä. Sotilaan piti oppia hillitsemään itsensä, tuo oli vaaraksi kaikille ympärillään oleville raivoavassa tilassaan, kuten oli jo todistettu.
Delathos oli uudemman kerran käynyt lähestymään kenraalia, mutta ei sen paremmin päässyt Haukansilmään käsiksi kun Iriador päätti puuttua tilanteeseen. Sokea kävi häätämään tummahipiän Haukansilmän luota kauemmaksi, Dariuksen käydessä sihisemään hampaidensa välistä pienesti. Tietenkin hän halusi ennemmin Iriadorin lähelleen ja tahtoi suoda punapäiselle mahdollisuuden suojella kenraaliaan, mutta juuri nyt, Delathosin ollessa tuossa uhkaavassa tilassa, halusi Darius Iriadorin vain kauas tummahipiäisestä. Hän oli nähnyt miten Delathos käyttäytyi maagisen puolen ottaessa vallan ja hän tiesi, mihin Delathos kykeni ja juuri nyt... Jos Delathos päättäisi malttinsa menettää, tuskin kukaan heistä kolmesta selviäisi siitä elossa.

Maassa puolittain makaava kenraali koitti jälleen pyrkiä omille jaloilleen, erittäin hitaasti ja tuskallisesti. Tuo onnistui saamaan itsensä polvilleen, ottaen toisella kädellä yhä tukea maasta ja toisella pidellen kylkeään.
"Iriador...", Darius sai kähistyä maasta, ennen kuin paikalle kävi hypähtämään tuo valtava kissapeto.
Darius kirjaimellisesti pelkäsi Kadzaittia, hän ei pitänyt tuosta pedosta yhtään. Joten, kun moinen hyppäsi paikalle käyttäytyen normaalia aggressiivisemmin, jähmettyi Darius paikoilleen. Hyvä saavutushan se kissapedolta oli, kun heidät oli löytänyt - ja oli vielä elossa - mutta Dariuksen puolesta mokoma olisi voinut pysyä kyllä poissa. Haukansilmä tarkkaili valkohapsista, tuon käydessä lähestymään ratsuaan joka ei näyttänyt turhan ystävällisesti reagoivan edes Delathosin lähestymiseen. Loppupeleissä Kadzait kuitenkin antoi yksikätisen isäntänsä tulla lähelle, kissapedon rauhoittuessa pikkuhiljaa.
"Käske se kapinen katti ulos täältä", Darius yskähti lattialta, "Se on arvaamaton, saakeli soikoon jos se vielä kerrankin hampaansa näyttää niin teetätän siitä taljan, jos se ketään eloon jättää".



// MOOOOOOOOOOOOOOOOOOOHHH. WE NEED YOUUUUU<3. Ivy on paras, Ivy on tommonen super Ivy. Kyllä Ivy vielä joskus on kokonainen ihminen. Sil oli muuten eilen myös kädet. Tai käsi ainakin. KÄSIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Maalis 2015, 02:33

Iriador, Delathos, Lorythas

Ja minä teetätän sinusta kynnysmaton ulko-ovelleni, jos et nyt rauhoitu…”, kovin säyseästi Delathos lumitiikerin viereltä vastasi Winderin valituksiin, tahtomatta varsinaisesti korottaa ääntänsä arvaamattoman pedon vierellä. Kadzait pysyisi täällä, ja Darius saisi itse mennä ulos halutessaan. Ulkona kylmässä ratsunsa vain menehtyisi, ja sitä kuuraparta ei halunnut. Naarastiikeri oli hänen ystävänsä, ei se silmitön peto jolta se nyt kylmyyttään täristen vaikutti, rauhoittuen sitä mukaan mitä kauemmin Delathos sen vierellä oli. Se jopa istahti alas, hiljalleen alkaen kehrätä kun isäntänsä sen auttoi lumikerroksen alta pois, eikä suotta vuotaviin haavoihin koskenut, vaan antoi niiden vain olla. Kissa katsoisi itse kyllä niiden perään, eikä tuon kokoinen peto käynyt vuotamaankaan nopeasti kuiviin pienempien haavojen johdosta. Kyllä se selviäisi. Tai niin pakkasherra tahtoi uskoa.
Suurimman murinan lakatessa, sokea kykeni Delathosiin päin ärtyneesti katsomaltaan polvistumaan paremmin kenraalin puoleen.
...Autan sinut ylös”, nuorempi tokaisi varovasti, lähtien yrittämään kohmeisuudestaan huolimatta auttamaan Winderin taas istumaan nuotion äärelle. Sen jälkeen ottaen sen saman paikan itselleen, johon tummahipiä oli tuntunut tunkevan väkisin. Vaikka punapäinen tavallisesti halusikin välttääkin niin… läheistä kontaktia tietyistä syistä Dariuksen kanssa, tuntui se tällä hetkellä olevan vain oikeutettua kyhjöttää niin lähekkäin toisen vieressä. Hiljaa. Vältellä niitä karuja ajatuksia, jotka kylmyys nosti mieleen ensimmäisenä.

Velethuil oli tilanteen rauhoittumisen myötä alkanut repiä ampumaansa riistaa pienemmiksi, siistimmiksi palasiksi, jotta sitä olisi helpompi syödä. Pienestä rusakosta riittäisi kuitenkin jokaiselle, ja edes pienen ravinnon avulla he selviäisivät hieman kauemmin täällä kylmässä. Vanhin lähtikin maistamaan kovin kaunistelematonta ateriaa, yrittäen tarjota sitä myös kenraalille, ja nuorimmalle.
Delathos piti itsensä puolestaan kiireisenä Kadzaitin parissa, johtaen mokoman katinrähjän peremmälle luolan taimmaiselle seinustalle, kauimmas Haukansilmästä, joka kissapedosta ei selvästikään välittänyt. Sinne se kävi kuitenkin maaten. Siellä se saisi olla rauhassa ja nuolla haavojaan omissa oloissaan. Käsipuoli istahti kuitenkin naarastiikerin vierelle, hetkeksi katsomaan että se todellakin rauhoittuisi aloilleen, eikä olisi ensimmäisenä hyökkäämässä jonkun kimppuun ykskaks.

---

Kauempana, aroilla lohikäärmeratsastajat olivat valmistelemassa ratsujaan lähteäkseen suuntaamaan yllättäen vuorille. Siellä oli jotain meneillään, ja osittain oli heidän tehtävänsä käydä paimentamassa pohjoiseen suuntaava lauma takaisin vuorille. Ylipäätään selvittää, mitä vuorilla oli tapahtunut. Ei yhtäkään kokeneista ratsastajista pelottanut Mor vuorille lähteä, vaikka sitä pidettiinkin lohikäärmeiden omana sijana ja sydämenä, ja ihan syystäkin. Sijaitsihan mokomilla vuorilla myös kolmen vanhimman sija, joka jo itsessään pelotti useimmat pysymään vain suosiolla kauempana vuorten korkeimmista huipuista. Sinne ryhmä lohikäärmeillä ratsastavia oli nyt kuitenkin lähdössä.

Lorythas oli poikennut asunnolleen ja vetäissyt hieman enemmän vaatetta niskaansa. Viimaa vasten oli hyytävää lentää, sen Hopeakäärme oli kokenut aikaisemminkin. Senpä takia takin alle puettiin paksumpi paita, sekä se tavallinen vain toiselta puolelta pitkä, puhtaan valkea takki. Se oli ratsastajien merkki, joka tilanteesta riippuen saattoi olla eri värinenkin, mutta näin tavallisesti rauhanomaisesti lentäen vain ja ainoastaan valkoinen. Liekö sitä tiesi kukaan, mutta se oli yksi vanhoista perinteistä ratsastajien kesken. Päälle kiskottiin vielä loputkin siitä takiltaan osin repaleisesta työasusta, jonka paksut nahkahousut pitäisivät kyllä lämpimänä. Hartioille vielä taakse, oikealta hartialta laskeutuva tumma huivi, jonka taakse oli hyvä piilottaa naamaansa jos kylmä alkaisi puhaltaa pahastikin kasvoja vasten. Sen suurempaa viittaa oli turhaa pukea, kun viiman siihen kunnolla tarttuessa parhaillaan lentäisi vain ratsunsa selästä pahimmassa tapauksessa alas…
Kuusi serpenttiä kuitenkin odotti satuloituna aukiolla, Lokene mukaan laskien, jolla oli taaksepäin selkää pitkin kulkeva tumma satula, johon oli sen kokoon nähden sopivasti kiinnitetty kaksiosaiset jalustimet helpottamaan sen selkään kiipeämistä. Valkea naaras oli valmis suojaamaan koollaan Pumpkinia, jos se myöhemmin ajautuisi myräkän vietäväksi pahemmin. Kyllähän valkea naaraskin olisi osannut Mor vuorille suunnata, mutta Lorythas oli päättänyt antaa pikkuisen johtaa joukkoja sinne – kenties testatakseen Sagan tahdon lujuutta ja nimenomaan luottamusta – joten Lokene olisi vain seuraamassa ystäväänsä perästä. Mutta se oli valmis suojaamaan pientä liskoa ja säästelemään sen kooltaan pienimmän voimiakin sillä että asettui itse myrskytuulen riepoteltavaksi, sen se näki velvollisuudekseen.

Lorythasinkin saavuttua viimein paikalle, kävi kuusipäinen ratsastajajoukkio valmistautumaan lähtöön vastatuulta vasten lentäen. Se ei ollut niin suotuisaa itse ratsastajille, mutta nuo saisivatkin painua paremmin serpenttejä vasten kun ilmaan lähdettiin. Myrsky oli tietenkin omalta osaltaan ongelma myös lohikäärmeille, mutta näin oli tehty ennenkin, ja se vain testasi parien toisiinsa luomaa sidettä joka aika ajoin oli tarpeen.
”Seuratkaa punaista liskoa, se lentää kärjessä kanssani ja on helpompi nähdä myräkän keskeltä”, viimeinen käsky kaikui ilmaan, kunnes ryhmä lähti suuntaamaan pienen liskon perästä kohti vuoristoa.

Matka oli kuitenkin kirjaimellisesti hankala, ryhmän joutuessa harvinaisen lujaa vastatuulta vasten taistelemaan tietään eteenpäin. Välillä reittiä jouduttiin muuttamaan hieman viistoon tuulen suuntaan nähden. Haltioiden kaupunki kuitenkin kierrettiin kauempaa, ihan vain varmuuden vuoksi ettei joukko tuntemattomia lentäjiä herättänyt huomiota alempana, mikäli noita edes saattoi pyryssä nähdä.

Joukko löysi kuitenkin ongelmitta tiensä vuorille, Pumpkinin osoittautuessa hyväksi ohjenuoraksi värinsäkin puolesta myrskyn keskellä. Hyvin se näytti jopa jaksavan noin Lorythasin mielestä, joka lähinnä oli odottanut että Saga väsähtäisi samantien tuulta vasten lentäessä. Liekö sitten johtunut siitä että vapauteen tottunut kaipasi juuri tällaista pidempää lentelyä tahollaan, tai ehkä osana tuota sisua oli myös puoliverisen lausuttu vaatimus.
Joka tapauksessa, kuusipäinen joukkio hajosi lähemmäs vuoria tultaessa. Neljä suuntasivat paremmin rinteisiin Pumpkinin ja Lorythasin johdolla, kun muut lähtivät etsimään vuorilla olevia viestintuojia ja etsimään noiden avulla myrskyssä kulkevaa ratsulaumaa. Kauemmas lähtevää joukkoa johti haltianainen, joka parhaimmassa tapauksessa kykenisi ottamaan Hopeakäärmeeseen telepaattisesti yhteyden, jos siihen tarvetta olisi syystä tai toisesta. Miksei toisin päinkin, jos sisävuoristoon lähtevää joukkoa kohtaisi epäonni.

Ryhmä laskeutui alemmas, löytäen tiensä etsiskelyjen kautta suurelle vajoamalle. Molemmin sen puolin oli selviä yhteenoton merkkejä, toisella puolella kylmyyteen tai jo pelkästään yhteenottoon kuolleita haltioita ja toisella puolella taas ihmisiä. Jos kyseessä olisi ollut ratsain kulkeva väki, selittäisi se miksi maa oli taistelun alta kadonnut. Vajoaman rinteen molemmin puolin kuitenkin keräsivät pienen joukon huomion.
”Jos joku täällä on vielä elossa, on se joku yrittänyt suunnata tuulen alapuolelle!”, Lorythas joutui kirjaimellisesti huutamaan myräkän ja viheltävän tuulen keskeltä muille. Suuret serpentit muodostivat kallioilla seistessään kunnioittavia näkyjä, Lokenen pysytellessä jatkuvasti pikkuisen ystävänsä vieressä valtavana tuulensuojana.
Jos nyt kerrankin yrittäisin muotoilla pyyntöni nätisti - oletko kykenevä aistimaan lähistöltä ketään ja johtamaan meitä sinne?”, sanat oli tarkoitettu vain Sagalle ja Lokenelle, muiden vain odottaen käskyä siitä mihin seuraavaksi lähdettäisiin, ”Mikäli täällä on eloonjääneitä, olisi velvollisuutemme auttaa…”.


//HNGGGGGGGGGGHG <3 Super Ivyllä on sit pakko olla trikoot yllä ja viitta olalla. Lentääkö se? Vaikkei sillä kaikkia raajoja oiskaan? Tai no onhan sillä jo jalka. Ja ranne. JA KÄSIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 03:18

Darius, Pumpkin


Darius kävi naurahtamaan erittäin kuivasti - tarkoituksellisesti ja osin sen takia, että kurkku tosiaan oli kylmyydestä kuiva - Delathosin sanoille, sen pahemmin kommentoimatta asiaa. Tummahipiä sai aina yrittää, mutta mikäli tuo ei kattiaan pitäisi kaukana Dariuksesta, kävisi kenraali toden totta toteuttamaan uhkauksensa. Tai sitä hän vannotti itselleen nyt, mutta ehkä jos tästä tilanteesta selviäisi elossa kotiin, saattaisi mieli muuttua.
Kissa kuitenkin jäi luolaan, mikä ei todellakaan miellyttänyt silmäpuolta. Darius halusi pysyä kaukana tuosta pedosta, hän ei muutenkaan välittänyt kissaeläimistä ja tuo yksilö varsinkin sai Dariuksen nyrpistämään nenäänsä. Olihan kissa kerran jotenkuten häntä totellut, silloin vanhassa metsässä, mutta silloinkin oli Haukansilmä kyllä pelännyt henkensä puolesta mokoman seurassa. Toisaalta, oliko hänellä varaa valittaa toisen ärhäkästä ratsusta, Náron ollessa vielä aggressiivisempi, jos joku vieras yritti lähestyä. Delathos taisi olla ainoa, jota Náro sieti lähellään mukisematta. Jopa Iriadorin suhteen syndrae oli vähän varovainen, joskin ennemmin halusi vain kiukutella sokean suhteen, kuin yrittää vahingoittaa tuota. Kyllä Náro tiesi Iriadorin olevan tärkeä kenraalille, joten syndrae ei sen takia käynyt korkeahaltiaa vahingoittamaan.

Iriador kävi kuitenkin auttamaan Dariuksen istumaan, käyden itse asettumaan kenraalin viereen. Enää Darius ei pistänyt vastaan, vaan luovutti asian suhteen. Tosin, osasyynä oli se että Iriador asettui hänen viereensä. Tietenkin moinen "kohtaloon tyytyminen" herätti kysymyksiä Velethuilin päässä, ei vanhin ollut tyhmä, mutta asiahan ei sinällään hänelle kuulunut. Ehkä sotilas ottaisi joskus asian puheeksi kenraalin kanssa, jos jaksaisi, mutta juuri nyt Velethuil halusi vain jokaisen selviävän täältä elossa pois.
Darius kirjaimellisesti nojasi vasten Iriadoria, hengittäen raskaasti. Katse kävi jälleen kerran ummistumaan kenraalin tyytyen kuuntelemaan, kuinka Delathos saattoi kissapetonsa peremmälle luolaan. Velethuil kävi myös tarjoamaan ruokaa kenraalille ja sokealle, Dariuksen vain pudistellen päätään laiskasti. Ei hän jaksanut syödä, vaikka ehkä olikin nälkä. Ei hän tiedostanut nälkätilaansa, vaikka siitä oli jo lähemmäs kaksitoista tuntia, kun viimeksi oli jotain kunnolla syönyt. Ei sitä ollut ehättänyt mitään naamaansa tunkea, ennen kuin he olivat lähteneet liikkeelle muutama tunti sitten....


----


Ryhmä oli lähtenyt matkaan, Pumpkinin lentäessä mielellään kärjessä. Se oli täpinöissään, eikä se päin näköä iskenyt myrsky näyttänyt haittaavan nuorta naarasta yhtään. Moinen urheilu oli vain tervetullutta vaihtelua häkissä kököttämiseen! Tietenkin vähän väliä ne suurimmat puhurit ottivat vasten kasvoja ja saivat Sagan hidastamaan vauhtia hetkellisesti, mutta muuten pieni pirulainen lensi yllättävän sinnikkäästi vastatuuleenkin.
Siinä kesti tovi, mutta lopulta he saapuivat vuorille, paikalle jossa selvästi oli tapahtunut yhteenotto. Heti ensitöikseen Pumpkin kävi nuuhkimaan ilmaa, käyden kaiken lumen ja verenhajun seasta poimimaan hälyjyvän, mutta sinällään tutun tuoksun...
Haltiat ja ihmiset olivat ottaneet yhteen vuorilla, ruumiista päätellen. Saga kävi tarkkailemaan haltianruhoja lähistöllä, käyden tunnistamaan tuon sinisen ulkoasun, mitä kaatuneilla näytti olevan. Se selitti myös tämän tutun tuoksun.
"Nuo ovat Sinisen Kuiskauksen sotilaita", Saga kävi tokaisemaan kuuluvalla äänellä Vaernille "Ja joku on vielä elossa... Lähistöllä. Aistin hänet... Tai hänen jälkensä...", naaras jatkoi loppua kohden lähinnä mumisten itsekseen, lähtien sitten lentämään matalalla mäkeä alaspäin, seuraten reittiä mistä Iriador oli kulkenut, eksyen vähän väliä reitiltä... Mutta silti, kyeten vielä kaiken sen lumen seasta seuraamaan punapäisen haltiatuttavan jälkiä. Siitä olikin jo lähemmäs vuosi, kun viimeksi oli sen sokean tavannut... Mutta silti Pumpkin kyllä muisti tuon. Harvemmin sitä unohti pelastamiensa henkilöiden nimet.



// HNNNNNGGGHHHH<3 Ei Ivy taida lentää. Tai ootas, kiivetään katolle ja kokeillaan (DDD KÄSIIIII ON TÄRKEEEEE Ja tisut. Ja ne hampaat //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Maalis 2015, 04:00

Lorythas veti kaulaansa suojaavaa huivia paremmin ylemmäs, piiloutuen nenäänsä myöten sen alle. Kylmä viima puri vasten kasvoja, erityisesti korvia, vaikka puoliverinen tavallista paremmin selvisikin kylmässä verrattuna muihin mukaan lähtijöihin. Olihan sitä mukavaa pysyä lämpimässä, kuin palella silmittömästi tässä tuiskussa ja tuiverruksessa. Sitä paitsi, korkealla taivaalla lentävien oli pakko ylipäätään tottua viileämpiin olosuhteisiin, ja sen kertoivat myös ilmaa hylkivät nahkaiset asut, joilla nuo tavallisesti lentelivät ympäriinsä.

Pumpkin näytti kuitenkin tietävän mistä tässä yhteenotossa oli kyse, tai mikä osapuoli siinä ainakin oli ollut mukana. Sininen kuiskaus – nimenä se tuskin sanoi kenellekään muulle kuin Hopeakäärmeelle jotain – niin no, Pumpkinin lisäksi. Kyllä tuo nimi oli tuttu haltioiden puolelta, siinä missä Lorythas kykeni kylänsä vanhimpana, kokeneimpana ja tietävänä tunnistamaan jokaisen ihmisten ja haltioiden eliittijoukon nimeltä johtajiaan myöten. Se mistä Saga sitten tuon ryhmän tiesi, olikin toinen juttu, mutta sitä puoliverinen ei nyt lähtenyt kiistämään.
Pumpkinin mukaan lähellä oli joku, jonka jäljet tuo tunnisti. Niiden perusteella pienin serpentti lähtikin liitämään alemmas toista rinteen laitaa, Puolikäärmeen antaessa suuremmille käskyn käsimerkillä taas vain seurata punaisen pisteen perässä, joka tuiskun keskellä liisi eteenpäin näppärästi. Olihan se aikamoinen näky, kun paikkansa tietävät ratsastajat kehottivat ratsujaan hyppäämään kalliolta alas, ja siitä liisivät linjaa johtavan perässä tiukasti seuraten. Välillä jopa matalassa rinteessä ratsujen laahatessa itseään lunta vasten, ja hypähtäen siitä taas korkeammalle, pysytellen kuitenkin muun ryhmän lähellä jatkuvasti etteivät nuo eksyisi kauemmas, koska silloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi vain takaisin aroille suuntaaminen tässä näkyvyydessä.

Luolassa Iriador oli ottanut vanhimmalta vastaan tuon tarjoamaa ruokaa, kaluten pientä luuta hampaillaan puhtaaksi. Lämmin liha lämmitti myös kummasti sormia siinä vaiheessa, eikä oikeastaan tehnyt lainkaan pahaa pidellä tavallisesti niin kuumaa asiaa näpeissään, minkä olisi täysin toisenlaisessa tilanteessa vain heittänyt lautaselle takaisin. Dariuksen annettiin nojata vasten punapäistä, joka ei sitä pahakseen laittanut. Jos se soi Winderille edes hieman lämpöä ja tukea, oli se vain tarpeellinen ele, vaikka se miten Haukansilmä suhtautui Velethuilin mielestä kahteen muuhun sotilaaseen, oli kovin… erikoista.
Yllättäen sokean katse kuitenkin nousi ylemmäs, lähes valkoisten silmien suunnatessa katseensa luolan suuta kohden. Pihalta oli kuulunut tömähdys, tai ainakin kaksi sellaista, jotka muuten aisteiltaan niin herkkä korkeahaltia oli huomannut.
Joku… tai jokin… on lähellä. Ulkona…”, kylmyydestä käheä ääni selitti. Nuorin ei tehnyt kuitenkaan elettäkään noustakseen nuotion ääreltä vielä ylös, siinä missä Delathos kauempana oli katseellaan siirtynyt silmäilemään nuorinta heistä, ja noussut jopa sijoiltaan ylös.
Niitä on useampi”, Iriador vielä jatkoi, yrittäessään tarkoin kuunnella tulen rätinän ja suuaukolla vinkuvan tuulen yli vaimeita hankeen painautuvia askelia, ”Ainakin kolme”.

Delathos astahti lähemmäs nurkastaan, kätensä miekan kahvalla jo valmiina. Korkeahaltia ei ilmeisesti tiennyt oliko kyseessä sitten petoja, ihmisiä, haltioita… mitä lienikään, mutta jotain pihalta oli nyt yrittämässä ilmeisesti sisään tähän samaiseen luolaan, missä nelikko majaili. Winder ei saisi enää taistella ja kuluttaa voimiaan, siinä missä muu kolmikko oli vielä valmis vetämään aseensa esille jos oli tarve.
Korkeahaltia nousikin kenraalin viereltä ylös, kuuntelemaan kuinka askeleet lähestyivät. Delathos kiersi Kadzaitin luota Winderin toiselle puolelle, hieman ohitse tuosta, Velethuilin jännittäessä polviltaan ollessa jousensa osoittamaan kohti oviaukkoa, jota neljä tummaa varjoa lähestyi…


//HNNNNHGHNGHNGHNG QQ <33333 Ette ny kiipee minnekään katolle ja yritä lentää, mä voin tehä sen teidän puolesta, mä kun oon niiltä katoilta hyppiny ennenki alas (DDDD KÄSIIIII ON PARAS! No tisut myös. Hampaat joooooooooooooo. Millonkohan Ivy huomaa et sillä on pylly?//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 04:29

Pumpkin veti hangessa kuin mikäkin vainukoira, etsien tuttua hajua kaiken sen lumen keskeltä. Jo pelkkä vuorille lähteminen oli ollut jännittävää vaihtelua kahlitun arkeen, mutta nyt jos pääsisi vielä tapaamaan vanhoja tuttuja! Pumpkin tuskin malttoi nähdä Iriadorin uudestaan, punatukkainen oli ollut sen verran mukavaa ja kiinnostavaa seuraa, että naaras todellakin halusi tavata tuon uudestaan. Vaikkakin se Iriadorin yksisilmäinen ystävä - tai joukkuetoveri - oli ollut kovin kärkkäästi seprenttiä vastaan, mutta se ei estänyt valkoharjaista pyrkimästä Iriadorin seuraan. Voi kunpa sokea tuttava olisi ainakin kunnossa, yhteenotot ihmisten ja haltioiden välillä kun eivät yleensä olleet kovin nättiä.

Darius oli jälleen sulkenut silmänsä ja veti tiedottomuuden rajamailla, nauttien Iriadorin ja nuotion lämmöstä, mitä nyt palelemiseltaan kykeni. Nyt kun kenraali pidempään paikoillaan ehätti olemaan, kävi myös jalan haava vuotamaan selvää verilammikkoa luolan kiviselle lattialle, joskaan kukaan ei sitä nähnyt kenraalin viitan ja vaatteiden alta. Viimeiseen asti yritti Haukansilmä piilotella jalkansa haavaa, vaikka se ei todellakaan ollut kannattava päätös näin tarkemmin ajateltuna. Silti, ei kohmeinen ja houraileva kenraali kyennyt ajattelemaan nyt mitään muuta, kuin lämpimään pääsemistä.
Vasta Iriadorin ääni kävi havahduttamaan kenraalin puolikoomasta, punatukkaisen mainitessa jonkun - tai jonkin - lähestyvän. Se tästä vielä puuttui. Laiskasti Darius vilkaisi suuaukon puoleen, kykenemättä erottamaan mitään tuiskun keskeltä. Hän oli liian väsynyt nähdäkseen mitään, vaikka luulisi Haukansilmäisen heti ensimmäisenä näkevän jos jokin suoraa tuiskusta lähestyi. Iriador nousi ylös, siinä missä Delathos kävi kävelemään kenraalin toiselle puolelle. Laiskasti Darius kävi kampeamaan itsensä nyt jälleen jaloilleen, kyeten juuri ja juuri seisomaan. Käsi kävi ottamaan otteen omasta aseesta, eliitin valmistautuessa siinä missä muutkin. Ei hänestä ollut taistelemaan ketään vastaan, mutta saattoihan sitä aina yrittää.
"ei... Turhia uhrauksia...", Darius kävi pihisemään, kertoen näin itse kullekin, etteivät heittäisi henkeään hukkaan toivottomassa tilanteessa, mikäli itsensä kykenivät pelastamaan. Kuiskaus toimi yhdessä, mutta jos tilanne näytti toivottomalta, oli kenraalilla ja kapteeneilla oikeus ja vastuu kehottaa sotilaita pakenemaan. Ja juuri nyt, Darius oli itse se ryhmän ankkuri, painolasti, josta kenenkään ei tarvinnut huolehtia noiden sanojen myötä.

Pumpkin oli vainun johdattamana tuonut saattueen lähelle luolansuuta, josta kohosi savua lumimyrskyn sekaan. Selvästi luolassa oli joku elossa ja saanut tulen palamaan, todennäköisesti täten pitäen majaa tuulensuojassa. Hyvä, joku oli siis elossa!
"A'ha!", Saga kävi naureskelemaan samalla kun kävi syystä tai toisesta vaistonomaisesti ottamaan humanoidi muotonsa. Jostain syystä ei tuntunut fiksulta tunkea lohikäärmeenä päätään sisään luolaan näillä vuorilla, vähemmästäkin varuillaan olevat sotilaat - tai ihan vain matkalaiset - saattaisivat hyökätä "Täällä on joku... Ja ainakin Iriador... Tunnen hänet, emmehän aio tappaa heitä?" Pumpkin kävi ohimennen kyselemään samalla kun kovinkin varomattomasti kävi astelemaan luolan suulle, astuen tuiskusta sisään luolaan....


// QQQQQQq. Aina yritetään lentää koska I BELIEVE I CAN FLYYYYY. Crim ei nyt hyppele katoilta kun se on meidän hommaa. *so aksu died. I will remeber you playing in distance* KÄSI TISULLA ON PARAs. EIKUN NYT MITÄ. Kyl se varmaan on jo huomannu et sil on pylly ku oon sitä läiminy ja puristellu //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Maalis 2015, 05:32

Lorythas oli laskeutunu alas Lokenen selästä, naaraan käydessä jotenkin innokkaasti kujertamaan ja polkemaan jalkojaan siinä, kun Saga oli kyennyt heidät johdattamaan tänne. Savuvana oli selvä merkki siitä, että luolassa olisi joku, mutta kuka? Hajujälkien ja Pumpkinin ääneen mainitseman nimen perusteella haltia. Ehkä jopa kyseisen haltian ystäviä? Lorythas ei sinällään ollut halukas kurkistamaan sisälle luolaan, mutta toisaalta… hän oli aikaisemmin auttanut ihmisten puolella olevia. Miksei hän tasaisi omaa tiliään tällä, jos kyseessä todellakin oli joukko haltioita? Johtajana hänen kuului varmistaa kylänsä turvallisuus. Se tasapaino puolueettomana. Eikä puoliverinen tahtonut ikinä herätä siihen, että toisen kuninkaan armeija olisi hänen ovellaan kolkuttelemassa.
Yhdessä nelikko kävi astelemaan lähemmäs luolansuuta, yhä Sagan johdolla, joka tuiskusta sisälle astui ensimmäisenä. Suuremmat serpentit jäivät ulos odottamaan, eivät ne olisi edes mahtuneet sisälle luolaan, eikä myrsky olisi niitä puhaltamassa ihan heti tiehensä pihalla.
”Ketään ei satuteta… ellei ole pakko. Selvitämme vain ovatko ne elossa yhä…”, Hopeakäärme totesi niin, että jokainen sen ryhmästä saattoi kuulla. Yleiskielellä, jonka myötä käsky oli myös kovin selvä kahdelle muulle. Mukana kolmella sotilaalla oli kuitenkin jalkajouset, siinä missä Lorythas kantoi tyypillisiä aseitaan aina mukana tällaisille tehtäville lähtiessään.

Muut seurasivat Pumpkinia, astuen sisälle luolaan jossa… nelihenkinen joukko oli kerännyt aseet käteensä, yhden tähdäten kirjaimellisesti jousellaan varomatonta Sagaa kohden. Kun Puolikäärme sen kuitenkin näki, nousi tuon käsi vetämään Pumpkinia kauemmas, Lorythasin ottaessa tuon sijan, johon suuntaan mokomasta jousesta ammuttu nuoli kävi lentämään. Se porautui Hopeisen pohkeeseen, saaden sarvipäisen parahtamaan.
Helvetin idiootit…”, Lory sähisi lohikäärmeiden kielellä, yrittäen nojata painonsa toiselle jalalleen pysyäkseen kunnolla pystyssä, vaikka sattui kipu nuolen lävistämästä jalasta tuntui sillä hetkellä leviävän pistona kaikkialle. Puoliverinen vajosi hieman ryhdiltään alemmas, kahden muun mukaan tullen vetäessä lohikäärmeiden kaatoon tarkoitetut jalkajouset selästään ja tähdäten noita muukalaisia kohden, mutta Lorythasin käsimerkki pysäytti nuo etenemästä sen pitemmälle. Ei ollut syytä vuodattaa verta. Ainakaan toivottavasti.

Velethuil veti jouseensa samantien uuden nuolen, joka jännitettiin paikalleen, mutta sitä vanhin ei kuitenkaan ampunut yhtä silmittömästi luolaan tulleita, tuntemattomia kohti. Iriador pysyi omassa valmiudessaan, ääniin keskittyen, siinä missä se silmittömän raivon tuoma viha alkoi korjata puolestaan uudelleen Delathosin kasvoilta sen rauhallisen ilmeen ja silmien sävyn tiehensä. Hän tunnisti tuon sarvipäisen. Siitä ei ollut edes kauaa, kun mokoma oli hänelle näyttänyt kaapinpaikan aroilla… ja voi kuinka pakkasherraa saattoikin niin syvästi vihlaista mokoman näkeminen uudestaan. Silmien alkuperäisen värin piiloutuessa uuden sävyn alle, kävi pakkasherran iho taas rakoilemaan ja loistamaan alta punaista, vaikka Delathos täysin omissa järjissään yhä oli. Vielä…

Josko seuraavalla kerralla…”, kookas sarvipää totesi haltioiden kielellä, vielä sähisi sijoillaan nuolta toisessa jalassaan, Pumpkinin edessä pysyessään kuin muuri, vaikka katseensa nousikin nyt harmaasta lattiasta noihin suippokorvaisiin sotilaisiin ”…Katsoisit mihin ammut…”. Lorythasin mukana olevat hädin tuskin ymmärsivät sitä kauniin kuuloista kieltä, millä päällikkönsä yritti kommunikoida näiden muukalaisten kanssa. Mutta siinä nuo seisoivat, toinen tosin polvistuneena alemmas toverinsa eteen, valmiina ampumaan lohikäärmeiden kaatoon sopivilla jousillaan, mikäli Lorythas siihen luvan antaisi.
Seuraava osuu keskelle päätäsi”, Velethuil uhkasi ääneen, kommunikoiden tulokkaan kanssa myös haltiaksi, kerta tuo näytti sitä osaavan puhua.
En suosittelisi kokeilemaan onneasi”, Lory totesi pienesti virnistäen, mutta jatkuvasti varuillaan sen suhteen, ettei oikeasti joutuisi nyt tapetuksi näiden… selvästi tekojaan harkitsemattomien edessä. Joskin mikäpä hän oli sanomaan, Pumpkinin aiheuttaessa turhan vaaratilanteen tässä tapauksessa luolaan ensimmäisenä astellessa – mutta ei Puolikäärmeestä ollut tuota syyttämään. Ehkä näin olisi käynyt joka tapauksessa.
Kuka heistä on se, kenet tunnistit?”, Lorythas taas tiedusteli takanaan olevalta naaraalta lohikäärmeiden yhteisellä kielellä, pitäen varoittavan katseensa kuitenkin tuossa sinipukuisessa joukkiossa, kyeten itsekin jo tunnistamaan tummahipiäisen yksilön, joka vaikutta…. no sanottiinko sitten vaikka räjähdysalttiilta.


//QQQQQUUUUUUUUUUUUUUUU. ETTE NYT LENNÄ MINNEKÄÄN, mä oon pienestä pitäen hypelly katoilta, enkä oo vielä tähän mennessä murtanu raajojani tai satuttanu itteeni jos siitä lähetään <: Käsi tisulla…. hei nyt oikeesti. Mä en sais nauraa näin hysteerisesti enää tähän aikaan kun kaikki nukkuu, ja täällä mä yksin huudan hämeenlinnan yöhön. MUTTA HYVÄ, kohtele pyllyä hyvin//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 06:09

Pumpkin ei edes ehättänyt kunnolla reagoida, kun Lorythas oli käynyt hänet vetäisemään pois kohti lennähtävän nuolen tieltä. Tietenkin tummahipiäinen kompuroi kauemmaksi ja vilkaisi vihaisesti Vaernin puoleen, ollen valmiina huutamaan tuolle, mutta nähdessään puolikäärmeen ottavan iskun hänen puolestaan jäi naaras sanattomaksi. Ei hän ollut odottanut Vaernilta minkäänlaista suojeluviettiä - tai tahtoa - itseään kohtaan, joten moinen ele oli jokseenkin... Absurdi. Tietenkin Pumpkin arvosti sitä, nyt kun moisen oli päässyt todistamaan, mutta naaras ei yksinkertaisesti tiennyt miten siihen olisi pitänyt reagoida. Kiitollisuus oli heti ensimmäisenä mielessä, sitten huoli, mutta osin myös suuttumus. Kyllä hän olisi yhden nuolen kestänyt! Humanoidi muoto tai ei, moinen nuoli ei häntä kaataisi! Tosin ei se näyttänyt kaatavan Vaerniakaan. Hyvä vain, vaikkei pahemmin uroksesta välittänyt - tai niin Pumpkin itselleen uskotteli - niin ei hän halunnut Vaernin kuolevan tai ottavan suurempaa osumaa, varsinkaan hänen itsensä takia.

Darius oli heti vilkaissut Velethuiliin tuon ampuessa ensimmäisen nuolen ja jännittäen jo toistaan. Pienellä, lähes huomaamattomalla käsimerkillä kenraali kuitenkin käski sotilasta olemaan ampumatta, vaikka vanhin heistä oli kyllä valmis siihen heti uudemman kerran. Haukansilmän huomio kävi kuitenkin kiinnittymään luolaan tulleisiin muukalaisiin, kenraalin tunnistamatta noista yhtäkään. Huomio ei kuitenkaan kauaa pysynyt vieraissa - jotka uhkaavasti aseitaan kohottivat, mutta eivät heitä kuitenkaan siltä seisomalta tappaneet... syystä tai toisesta - kun Darius kävi vilkaisemaan tummahipiän puoleen.
"Delathos...", Haukansilmäinen totesi yllättävän rauhallisesti, huomatessaan tuon punaisen sävyn toisen silmissä ja ihon rakoilemisen "Delathos rauhoitu...", Hyvähän kenraalin oli moisia puhua, kun äsken oli ollut raivona tummahipiäiselle. Toivoa kuitenkin sopi, ettei valkohapsi käynyt malttiaan nyt menettämään. Jostain syystä kenraali kävi arvailemaan, että pakkasherra tunsi yhden - tai useamman - näistä henkilöistä, minkä johdosta tuo kävi noin radikaalisti reagoimaan muukalaisten läsnäoloon.

Pumpkin ei tietenkään ymmärtänyt mitään, mitä haltiakielellä puhuttiin, mutta Vaernin kysellessä kenet tummahipiäinen tunnisti, kävi naaras havahtumaan jännittyneestä tilastaan.
"Iriador!", Naaras kävi hihkaisemaan heti ensimmäisenä, astellen lähemmäksi punahiuksista haltiaa, ollen kuitenkin varuillaan haltioiden suhteen "Pumpkin, muistatko? Silloin viime talvena, järvellä?".
"Painukaa matkoihinne, emme kai... kaipaa seuraanne täällä", Darius kävi yllättäen tokaisemaan yleiskielellä heikkona, ottaen aseestaan paremman otteen tummahipiäisen naisen lähestyessä.
"Ah, kyllä minä tuonkin muistan. Yritti sohia minua keihäällään, kun Iriadorin hyytävästä järvestä olin nostanut", Nainen hymähti nyökäten Dariusken puoleen kovinkin huvittuneena, saaden Haukansilmän kurtistamaan kulmiaan pienesti. Kyllä kenraali muisti sohineensa jotakuta järven jäällä Iriadorin jouduttua jään alle, mutta se joku oli kyllä aivan varmasti ollut lohikäärme... ellei tuo nainen sitten....


// GUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU. No hypätään kaikki kolme yhdes ja katotaan kuka ensin on maassa. Se olen minä, koska mul on eniten massaa. Käsi tisulla, dissaatko. TANAN ON TAPPIPAIVA. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Maalis 2015, 07:12

Iriador tunnisti tuon äänen. Vaikka sen pitemmän miekan oli nostanut toiseen käteensä, laski se terä alemmas Pumpkinin äänen myötä. Punapäinen hymähti, pienesti hymyillen, mutta päätään pudistaen henkensä jo kerran pelastaneelle.
”Ehkä on parempi, ettet yritä tulla lähemmäs nyt”, Iriador kävi toteamaan ääneen Pumpkinille, ”Muistan äänesi”, sokea myönteli pienesti hymyillen, tuon pysyen silti aseistautuneena kun Pumpkinille puhui. Eihän nuorempi tiennyt tunnistiko kukaan joukosta tuota lohikäärmettä, mutta hän muisti. Ja se riitti Iriadorille, mutta toisaalta, punapäinen myös tiesi, että tuo tuskin laittaisi häntä etusijalle, jos koko tilanne kärjistyisi taas yhteenottoon. Sitä korkeahaltia vähiten nyt toivoi, kaiken sen lisäksi mitä oli jo koettu.

Lorythas silmäsi jokaista noista neljästä, pistäen merkille myös sen pienen merkin jonka ilmeisestki joukon komentaja antoi sille, jolla ainoa pitkänkantaman ase oli käytössä. Puoliverinen ei todellakaan kaivannut enää uutta osumaa itseensä, saati sitten tovereihinsa, mutta mikäli nuo suippokorvat kävisivät erikseen haastamaan riitaa, olikin tilanne sitten täysin toinen juttu.
Ja sinä pysyt loitommalla tästä”, koko joukosta se suurin, Hopeakäärme totesi ääneen katsellessaan tuota turhankin tuttua näkyä, jonka iho rakoili punaista valoa altaan päästäen – kuten silloinkin aroilla. Kerranhan tuo oli jo porteilla käynyt, saanut vain nokilleen, eikä Lorythasia sinällään... houkuttanut tässä tilanteessa ottaa käsipuolen kanssa uudestaan yhteen.
Sinä… helvetin…”, punasilmäinen ehti todeta kaksiäänisesti, ottaen jo askeleenkin sarvipäistä kohden, kunnes Vaern päästi suustaan mitä häijyimmän sähähdyksen, ja sen päälle matalaa murinaa, joka sai taempana olevan Kadzaitinkin murisemaan yllättäen luolan toiselta laidalta. Lorythasin silmät muuttuivat hetkeksi kauttaaltaan turkooseiksi, ilman väreillen terävät hampaansa yllättäen paljastaneen ympärillä – ja sitten se kaikki laantui yhtä nopeasti mitä oli alkanutkin. Delathosin silmät palasivat pienen hätkähdyksen myötä normaaleiksi harvinaisen nopeasti, tummahipiän edes varsinaisesti tajuamatta miten oli juuri käynyt uhkailemaan sarvikruunuista. Mutta silti hän muisti tuon kyläpäälliköksi julistautuneen idiootin…
”Pumpkin, tule pois sieltä”, Lorythas huomautti naaraalle joka turhan tuttavalliseksi ja lähelle tuntemattomia, aseistautuneita oli käynyt tilanteeseen nähden, samalla kun irvistäen repi jalkansa lävistäneen nuolen aluksi katki, sitten itsekseen sihisten irti molemmin puolin.

”Tarkoituksemme ei ollut… niin sanotusti rikkoa rauhaanne”, puoliverinen lähti sovittelemaan sillä kielellä, millä ilmeisesti tuon toisen joukon komentaja oli hänelle puhunut. Lorythas puhui miten halusi, mutta kunnioitti toki muiden valintoja tilanteen oikein kohdalleen sopien. Eikä hän nyt halunnut haastaa riitaa. Tai vaikuttaa uhkaavalta, no, sen lisäksi mitä oli tehnyt ajaakseen tummahipiäisen haltian uhkaavanoloisesta ulkomuodostaan jo pois.
”Tulemme pohjoisilta aroilta, Briarista, en tiedä tuntevatko täkäläiset nimeäni, saati lohikäärmeratsastajia yleensäkään”, Hopeakäärme selitti pienesti hymähtäen, ottaessaan yhden askeleen lähemmäs kokeillakseen lähinnä haltioiden reaktiota itseensä, ”Nimeni on Lorythas”. Humanoideilla oli usein tapana esitellä itsensä, jonka myötä osa jäästä murtui erityisesti keskustelun alkuvaiheilla. Toimi se sitten näihin tapauksiin tai ei, ei puoliverisestä ollut kuin yrittämään.
”Näimme taistelun jäljet, seurasimme niitä tänne Pumpkinin johdolla. Velvollisuuteni on osin huolehtia näille vuorille eksyneistä, siinä missä… pitää silmällä Mor vuorten lohikäärmeitä”, Puolikäärme totesi rauhallisesti, selvästi yrittäen voittaa muukalaisia puolelleen.


//KYYNELLLLLLLLLL. Hirveetä loikkaamista havaittavissa. Sieltä ne lentää, rymähdetään yhdessä sitten maahan. KOSKAAN EN DISSAA. Tissaa. TANAN ON AKSUN TAPPOPÄIVÄ, ET OIKEESTI NYT PERKELE VOI NAURATTAA MUO NÄIN PALJON//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 07:40

Pumpkin pysähtyi niille sijoilleen Iriadorin kehotuksen myötä, selvästi kunnioittaen punapäisen sanoja. Mikäli tuo yksisilmäinen olisi käskenyt pysymään kauempana, ei Pumpkin todellakaan olisi totellut - joskin halusi tietenkin säilyttää oman nahkansa, joten ehkä olisi pysytellyt silti kauempana - mutta nyt kun Iriador noin kauniisti kehotti, ei Pumpkin sanonut mitään vastaan.
"Mukava nähdä sinut elossa. Viime kerralla kun en voinut jäädä sitä varmistamaan", Naaras virunuili, käyden sitten katselemaan tuota toista tummahipiäistä seurueessa. Tietenkin Pumpkin pisti merkille yksikätisen haltian erikoisen värityksen ja sen, miten Lorythan tuon kanssa kävi keskustelemaan ja uhkailemaan. Erikoinen tuo valkohapsi oli siinä mielessä, että mokoma muistutti ihonväriltään ja hiuksiensa suhteen täysin Sagaa ja tietenkin lohikäärme alkoi epäilemään toisen oikeaa rotua. Hän oli jo törmännyt ties kuinka moneen illuusiossa majailevaan liskoon Cryptissä, oliko tuo yksikätinenkin lohikäärme? Selvästi tuosta hehkui jonkinlainen maaginen aura!
"Mitä jos menisit itse pois kun tuolla lailla toiset saat varuilleen", Naaras kävi kuitenkin tokaisemaan olkansa yli Vaernille, tuon kehotellessa häntä perääntymään haltioiden luota. Ei naaras ollut minnekään menossa, vaan seisoi ennemmin tässä, ollen kuitenkin valmis syöksähtämään pois jos joku noista haltioista - tai tuo suloinen karvapallo luolan perällä - päättäisi kimppuun pyrkiä.

Darius keskittyi nyt sarvipäiseen, joka kävi selittämään itseään ja kertomaan mistä tuli. Kuullessaan kylän nimen, Haukansilmä kävi saman tien nyrpistämään nokkaansa.
"Tunnemme kyllä nimesi. Meillä teitä kutsutaan pettureiksi", Haukansilmä kävi sähisemään paikoillaan vapisten. Tietenkään haltiat eivät pitäneet puolueettomista kylistä - laskien nuo pettureiksi, vaikkeivät nuo käytännössä olleet ketään pettäneet... - , joissa taruolentoja asusteli. Briar varsinkin olisi ollut varteenotettava liittolainen heille, mutta syystä tai toisesta mokomat pysyttelivät poissa sodasta. Sodasta, joka vaikutti myös heidän elämäänsä. Kuinakohan moni ihminen oli valmis syöksymään Briariin vain teurastaakseen kaikki mokomat lohikäärmeratsastajat niille sijoilleen.
"Voitte r... raahata saastaiset olemuksenne pois s...saman tien. Mor vuoret eivät... ole sinun, saatikka vastuul...lasi. Ne kuuluvat Hänen Majesteetilleen, s-siinä missä koko valtakunta", Haukansilmä jatkoi, kohottaen laiskasti keihäänsä kohden Lorythasta.
Pumpkin naurahti kuivahkosti - sekä Lorythasille että Dariukselle - miesten puheiden lomasta. Mokomat luulivat omaavansa Mor vuoret. Vuoret kuuluivat liskoille ja jos jollekulle tietylle, niin kolmelle vanhimmalle! Sagan olisi niin mieli tehnyt kommentoida asiaa, mutta päätti kerrankin pitää suunsa kiinni. Loppupeleissä hän ei halunnut varsinaisesti "puolustaa" yhtäkään vanhinta, Naaraan tietäen millainen ärsyttävä muinaismuisto itse oraakkeli oli.

"Poistukaa, ennen kuin...", Haukansilmän sanat jäivät kesken, tuon käydessä jälleen vajoamaan maahan polvilleen ja siitä suoraan kyljelleen vasten kovaa lattiaa.
"Ei näemmä jalat kanna... Tai ainakaan toinen niistä", Pumpkin kävi mutisemaan ohimennen katsellessaan Haukansilmän kaatumista. Tietenkin naaras haistoi sen veren, mikä tihkui yhä kenraalin jalasta. Tuo oli haavoittunut - ja selvästi turpiinsa ottanut - ja vaikka kuinka haltia sitä koitti peitellä, huomasi peto sen kyllä heti.
Huomionsa kuitenkin kiinnittyi ennemmin tuohon kissapetoon. Se kiehtoi Pumpkinia. Siinä missä miehet saivat jäädä selvittelemään välejään, kävi Pumpkin kovinkin suorasukaisesti kiertämään haltiat ja kyykistyi muutamien metrien päähän valtavasta kissapedosta, tuijottaen tuota suoraa silmiin. Ei haastavasti, ennemminkin uteliaana. Peto oli loukkaantunut, joten Pumpkin ei edes harkinnut sen lähemmäksi menemistä, mutta hitaasti tummahipiäinen kävi ojentamaan kättään kissapedon puoleen, koittaen houkutella tuota lähestymään ystävällisesti itseään. Naaras kävi jopa hohkaamaan sitä lämmintä ilmaa ympärilleen, olihan luolassa kylmä, varmasti itse kukin - niin haltiat kuin tuo kissapetokin - halusi lämpöä tähän koleaan tilaan. Eihän Pumpkinista tietenkään ollut koko luolaa lämmittämään, mutta ilma ympärillään kävi muuttumaan mukavan lämpimäksi.


// Kyyneleestä tulee aina mieleen tää biisi. HYPPÄÄ HOPEANUOLIIII. Yhdessä joo romahdetaan. TISSAA. ANTEEKS MUT MÄHÄN KERROIN ET MÄ OON LAATU SEURAA HEI. 5/5 VITSEJÄ JA SILLEEN. NIIKU SARVIPÖLLÖ. HÖHÖ //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Crimson » 16 Maalis 2015, 14:37

Tuo silmäpuolinen ei ollut siinä täristessään ja puhuessaan kovinkaan varteenotetta, vaikka asiaa - tai no, ehkä paremminkin oman puolensa aatteita esille toi, käskien sähisten vielä näitä.. saastoja painumaan sinne mistä olivatkin tulleet. Lorythas naurahti noille sanoille virnistäen, kääntyessään hetkeksi seuraamaan Pumpkinin touhuja. Punainen serpentti ei näyttänyt olevan varsinaisesti vaarassa, joten oli nyt kai sitten vapaa pyörimään luolassakin miten halusi. Siltikin, Hopeakäärme oli katsomassa nuoren perään, ihan kaiken varalta - nyt palaten kuitenkin katsomaan maahan vajoavaa haltiaa.
Siinä missä Saga, oli myös Lorythas haistanut sen verenkatkun luolasta ja näemmä suurin syy sille nyt paljastui. Maassa oli pieni verilammikko, aivan kenraalin jalkojen juuressa, joka ilmeisesti oli siihen vuotanut miehen toisesta jalasta, nyt kun Lorythas paremmin ehti katsomaan.
"Siltä vaikuttaisi", Puolikäärme ehti tokaista, vilkaisten kun Pumpkin kiersi luolan perälle ihmettelmään tuota suurta karvaista kissapetoa.
Kadzait ei ollut hyvillään tästä uudesta lähestyjästä, se kun muutenkin oli juuri nyt aggressiivisempi ja arvaamattomampi. Se murisi, seuraillen tuota... isäntäänsä muistuttavaa valkohapsea, joka kättään ojensi lähemmäs. Sen haju oli vieras, mutta naarastiikeri kykeni aistimaan sen, ettei toinen aikonut pahaa. Joten omalla tavallaan haavoittunut kissa antoi tuolle naaraspuoliselle tummahipiälle luvan lähestyä.

"Iriador... katsoisitko... hänen peräänsä taas", Velethuil yllättäen pyysi, ollen myös toki itsekin huomannut Winderin kaatuneen taas alas. Mies saattoi jännittää joustaan pidemmänkin, ja mikäli nämä muukalaiset päättäisivät hyökätä, hyökkäsivät nuo selvästikin etäaseita myös aluksi käyttäen. Sokea tuskin olisi ehtinyt vasamia väistää, mutta Velethuil saattoi ampua noista yhden, jos täysin pakottava tarve tulisi. Jostain syystä vanhimmasta sotilaasta kuitenkin tuntui siltä, että nämä lohikäärmeratsastajien kylän edustajat eivät halunneet haastaa riitaa heidän kanssaan - sillä silloin nuo haastaisivat riitää myös itse haltioiden kuninkaan kanssa.
Velethuil tähtäsi kuitenkin yhä toisiin, Iriadorin hetken harkitessa mitä tekisi. Sokea tajusi kyllä tilanteensa, ja Velethuilin kehotuksen myötä asetti miekkansa takaisin toiseen huotraan. Puoliverinen seuraili vakaasti, miten nuori kaikessa hiljaisuudessaan polvistui alas vajonneen kenraalin vierelle, kättään pidellen merkiksi kahdelle alaiselleen, ettei noiden tulisi ampua.
"Ja toinen kuningas etelästä sanoo samaa", Hopeakäärme palasi pienesti hymähtäen kenraalin aikaisempiin sanoihin, "Vuoret kuuluvat kuitenkin Kolmelle Vanhimmille, niitä te ette kykene anastamaan, ja vaikka kykenisittekin, olisi lopullinen tuho ottava teidät pois tältä mantereelta pahimmassa tapauksessa".
"Minä katson vain, että pienemmät laumat pysyvät täällä, eivätkä vaaralliset yksilöt yritä levittäytyä sisämaahan häiritsemään ketään", Lorythas selitti vinosti virnistäen, samalla puolihuomaamattaan astellen eteenpäin - mutta vain kaksi hidasta askelta.

Koko tuon ajan Hopeakäärme oli olettanut tummahipiäisen käsipuolen jättäneen hänet rauhaan varoituksensa myötä. Olihan Delathos säikähtänyt, mutta tuon muukalaisen astellessa nyt lähemmäs noin huolimattomasti, nousi se Winderin suojaamisen tarve ensimmäiseksi. Ketään ei oltu tultu menettämään tänne, ja silmäpuolikin tulisi täältä pääsemään elävänä pois, jos se kolmesta muusta oli kiinni.
Delathos tarrasi kuitenkin kädellään lujasti kiinni sarvipäisen kaulaa suojaavasta, repaleisesta vaatekappaleesta, ja pakotti tuon puoliverisen äpärän vasten luolan seinää sen ja itsensä väliin. Vaikka pakkasherra itsessään oli jo pitkä, sai Lory silti katsella tuota alakanttiin edessään, Puolikäärmeen alkaessa hehkua kuumaa ilmaa ympärilleen. Eihän sitä huomannut miten kaula ja tuon rinta alkoivat kuultaa ihon lävitse turkoosia valoa, koska vaatteet piilottivat sen alleen.
"Delathos!", Velethuil yritti huutaa väliin, tietämättä nyt ketä olisi pitänyt tähdätä tai kukaa irroittaa kenestäkin. Selvästi sarvipäistä johtohahmoa ei ainakaan pitänyt uhata... mutta entä sitten nuo muut? Puhumattakaan selän taakse, käsipuolen ratsun luokse kiertäneestä naisesta.
Varsijousia kantavat siirtyivät salamana tähtäämään käsipuolta kohtaan, mutta yhä päällikön käsimerkki kielsi noita ampumasta.
"Sinulta ei kaivata täällä mitään!", Delathos ärähti sarvipäisen kasvoja vasten.
"Tulin tarjoamaa teille vain apua---ni", kesken Puolikäärmen sanojen, kuurapartainen siirsi kätensä painamaan tuolle kuumalle kurkulle, saaden jo Lorythasinkin tarraamaan toisella kädellään haltian ranteesta kiinni, "Mutta sitä... ennen. Käskekää... häne--t irti", sarvipäinen pihisi.


//NYT SAAT NÄHDÄ MIKSI NIMENI ON LENTÄVÄ SIRKKELI! Romahetaan oikeen ryminällä sit kans. TISSAA vähän niinku tisu <: eiku. JA SÄ OLETKI NIMENOMAAN LAATUSEURAA. PERKELEEN SARVIPÖLLÖ MUT HEI, HEI !!!! ------- SCAR! VELI! AUTA!//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: Vanhoja tuttuja || Crimmmmm

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Maalis 2015, 15:45

Darius ei edes yrittänyt nousta enää. Hänen voimansa olivat jo niin lopussa, ettei kenraali kyennyt enää edes istumista harkitsemaan. Se suututti, jälleen, juuri tällaisissa tilanteissa piti olla edes sen verran voimavaroja että kykeni omilla jaloillaan. Värisevästi hengittävä kenraali tyytyikin vain tuijottamaan nuotiossa tanssahtelevia liekkejä ja kuuntelemaan tuon sarvipäisen muukalaisen puheita, haluten vain heittää jotain kovaa ja fataalia päin mokoman näköä. Mieli teki antaa Velethuille käsky pamauttaa nuoli suoraa tuon hujopin silmien väliin, mutta siinä tapauksessa he kaikki olisivat yhtä kuin kuolleita.
Pienesti Darius käänsi katsettaan paremmin Lorythasin puoleen tuon käydessä lähestymään heitä. Kenraali ei pitänyt tuosta yhtään, eikä hän ilmeisesti ollut ainoa. Delathos kävi kirjaimellisesti käsiksi kyläpäällikköön, käyden painamaan mokoman vasten seinää. Darius sähähti, kurtistaen kulmiaan. Halusiko Delathos heidät hengiltä?!
"Eihän... minun käskyjä... kunnioita...", Darius kävi lähinnä kuiskaamaan maasta käsin sarvipäisen sanoihin, samalla kun kääntyi kivusta irvistäen selälleen makaamaan. Ei hänestä ollut Delathosta irti käskemään, ei hän halunnut edes yrittää. Hän halusi vain nukahtaa, joku muu voisi hoitaa tämän tilanteen pois alta. Ehkä kaikki oli vain unta ja pian hän heräisi sängystä Iriadorin vierestä. Voi kunpa kaikki olisi vain unta.

Pumpkin oli pienesti kyykkiessään hypellyt lähemmäksi kissapetoa, kun tuo hänelle luvan oli suonut. Naaras halusi koskea tuota, sen karvapeite näytti niin lämpimältä ja pehmoiselta. Oli kai sinällään omituista, että petoeläin halusi ihmisten tavoin silitellä söpöjä eläimiä jos sellaisia näki. Mutta, olihan Pumpkin muutenkin omalaatuinen yksilö.
Huomio kissapedosta kääntyi kuitenkin yksikätiseen haltiaan, tuon käydessä Lorythasin kimppuun. Naaraan katse kävi muuttumaan raivoisaksi, puoliverisen pihistessä tummahipiäisen haltian otteessa. Sillä samalla sekunnilla oli Pumpkin ponkaissut ylös ja vauhdista muuttanut muotona lohikäärmeeksi, punaisen liskon käyden nyt tarraamaan enemmän tai vähemmän nätisti kiinni yksikätisen haltian hiuksista. Ei hän toista halunnut satuttaa tai hampaitaan tuon lihaan upottaa, joten nyt noista valkeista pitkistä hapsista kävi naaras repimään haltiaa irti puoliverisestä - suosiolla tai väkisin. Peto riuhtoi päätään edestakaisin kuin yrittäen tapporavistusta hiusten kanssa, varoen kuitenkin liian rajusti repimästä, tietäen selvästi rajat. Naaras lopulta kuitenkin heilautti yksikätisen takaisin maassa makaavan kenraalin puoleen, asettuen itse petomuodossaan seisomaan Lorythasin eteen osittain. Jos totta puhuttiin Pumpkin ei tiennyt mistä moinen "suojelureaktio" oli tullut, jostain syystä naaras oli vain katsonut asiakseen puuttua tilanteeseen. Jos joku tässä luolassa Vaernia sai mukiloida, niin hän! Ei kukaan muu!

Darius kävi naurahtamaan kuivahkosti nähdessään punaisen serpentin. Tuon hän kyllä tunnisti, ilmeisesti se tummahipiäinen nainen oli vain mokoman illuusio. Lisko kävi kovinkin kovakouraisesti - joskin tilanteeseen nähden harvinaisen vaarattomasti - repimään Delathosin irti omistajastaan, heilauttaen käsipuolen takaisin kenraalin ja sokean puoleen. Haukansilmä kävi heti nappaamaan kiinni Delathosin jalasta, koittaen näin kosketuksen avulla saada tummahipiän huomion itseensä.
"Anna... olla...", Kenraali rohisi nyökäten kuuraparran ratsun puoleen. Ennemmin tai myöhemmin Kadzait varmasti reagoisi tilanteeseen aggressiivisesti, jos isäntänsä hankkiutuisi uudemman kerran muukalaisten mukiloitavaksi. Tilanne räjähtäisi vielä käsiin, jos jokainen osapuoli ei nyt rauhoittuisi.
"Ei turhia... uhrauksia", Haukansilmäinen kävi toistamaan, päästäen samalla irti Delathoksesta, käden vain kirjaimellisesti tipahtaen maata vasten.

"Hänhän palelee", Pumkin kävi hymähtämään katsellessaan maassa makaavaa kenraalia. Ei sillä, näytti Iriador ja tuo jousta jännittäväkin haltia palelevan enemmän tai vähemmän, mutta eliitti oli lähellä paleltumiskuolemaa, jos naaraalta kysyttiin. Ainoa jota kylmyys ei näyttänyt haittaavan, oli tuo toinen tummahipiäinen... Ehkä hän olikin tosiaan lohikäärme, kyeten lämmittämään itseään näissäkin olosuhteissa?


// MITÄ VIDDUA TAPAHTUU. EI MINÄ KUOLENKIN ITSE TÄMÄ ON PERSEESTÄ. Romahdetaan joo, mä romahdin jo en pysty enää nauraan ilman et sattuu. Tissaa jooo <: Tisu mainittu. SCAR. VELI. AUTA. EI. EI ENÄÄ CRIM. ARMOA. TANAN ON TAPPIPAIVA. //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

EdellinenSeuraava

Paluu Rinteet

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron