Miehen toteamus siitä, ettei hän ollut samanlainen, kiukustutti naista vaikka sanat olivatkin täyttä totta. Kyllähän hän tiesi ettein toinen ollut kuten muut, mutta silti... Liekö se senhetkinen väsymys mikä aiheutti susinaisen pinnan lyhenemisen - hän huokaisi terävästi katsellen yhä toiseen suuntaan kun mies kääntyi taas lähteelle päin. Hänenkö ei pitäisi peitellä sitä minkä toisen "elämäntavan" näkeminen aiheutti? Lapista turhautti, vaikka tiesi sen olleen suruun sekoittuneita ärtymyksen ja pelon tunteita. Ei hän ollut aivan satavarma, mitä tarkalleenottaen pelkäsi, mutta siellä se tunne kuitenkin oli.
Susinainen kuuli toisen liikahtavan ja puhuvan taas. Veren ja lian haju oli hälvennyt Chloroksen oman tuoksun päältä, ja nainen tunnusteli vatsaansa kuunnellessaan toista, joko hän voisi raahautua lähteelle, vaikka puhdas olikin. Vaatimusta täynnä oleva ääni suorastaan käski. Vastaa minulle. Haluan että sanot sen ääneen. Antaisiko se miehelle mielenrauhan? Susinainen nousi istumaan, korvat luimussa ja kasvot turhautumisesta muuttuneet. "Entä sitten? Entä sitten jos pelkään sinun tapaasi elää?" Nainen nousi seisomaan, silmänsä viiruina, yrittäen kontrolloida surua sisällään kanavoiden sen valitettavasti vihaan. Kehonsa oli hyvin hyökkääv, nainen lähestyi miestä vuoroin tihein ja vahvoin askelin, välillä ottaen muutaman askeleen taaksepäin. Kyllä hänen äänestään huomasi, etteivät sanat olleet pelkästään äkäisiä, vaan suunnattoman murheellisia.
"Hyvä on - minä pelkään tätä! Sinun tapaasi elää ja saalistaa! Oletko nyt tyytyväinen?!" Lapis huusi. Silmiä poltteli, ei veri eikä lika tälläkertaa. Mutta hän ei itkisi, ei murtuisi, vaikka paha olo vain kasvoi. "Jokainen tappaa joskus! Sillä ei ole mitään väliä! MINÄKIN TAPAN IHMISIÄ!" Naisen keho tärisi. Miksi hän teki näin, hän halusi lopettaa, lyyhistyä kasaan ja unohtaa. "Mitä sitten! Käsketkö minun vain häipyä, unohtaa sinun olemassaolosi?!"
Susinainen hengitti pinnallisesti, odotti hetken aikaa. Nainen laski katseensa alas ja piti käsiään tiukasti nyrkissä. Korvien asento oli surumielinen vaikka keho oli jännittyneenä. "Ihan sama minulle vaikka pelkäisinkin sinua välillä..." Ääni oli hiljainen, pidätelty, vapiseva - kaikkea muuta kuin hyökkäävä. Nainen pinnisteli pitääkseen tämän nyt kasassa. "En halua välittää siitä. Minä... en halua... joutua..." Lapiksen ääni vaimeni kokonaan ja nainen vain oli siinä.