Tuhlaajapoika palaa

Syvä ja synkkä meri, joka on arvaamaton kuin kiukkuinen emäntä. Äkkisyvät vedet takaavat sen, että suuremmatkin olennot saattavat liikkua lähes rannan tuntumassa. Yksi näistä suurista olennoista on meren vartija, yksi vanhimmista lohikäärmeistä, Jörmungandr Kruunattu.

Valvoja: Crimson

Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Aksutar » 09 Maalis 2015, 19:06

Marduk


Merellä tuuli. Taivas oli harmaa ja ilta kävi hämärtämään maisemaa entisestään. Aallokko pauhasi kovana, jokaisen fiksun laivan päättäen pysyä suosiolla tänä yönä satamassa. Tuohon myrskyyn ei ollut menemistä. Kapakassa seilorit kertoivat tuopin ääressä legendoja siitä, kuinka juuri tällaisella säällä saattoi nähdä Aearin pedon avomerellä, jos sinne uskaltaisi seilaamaan. Puhuivat, kuinka sen löytäisi Manasses saarien takaa. Voi kun nuo pöhköt ymmärtäisivät, että tänään se tulisi viimein saarten ja mantereen välistä. Se nostattaisi valtavan aallokon, joka iskisi rantoihin - niin saarilla kuin mantereella - aiheuttaen tuhoa. Ei mitään suurta, mutta aamulla saisivat satamassa siivota merileviä pois kaduiltaan.

Eräs vanha seilori oli polttelemassa piippuaan katoksessa katsellen merta, kuin rakastajaansa kaipaava mies. Omiin ajatuksiinsa uppoutunut mies oli kuitenkin lähellä saada sydänkohtauksen, kun valtava olento kävi lipumaan yli syrjäisemmän kalastajamökin. Harmaa, uskomattoman massiivinen ja pitkä lohikäärme lipui rantaviivaa pitkin, pelottavan matalalla maata. Ei se ollut lähelläkään talojen kattoja, mutta tuon kokoisten otusten uskoi lentelevän niin korkealla, ettei edes haukansilmät sitä näkisi pilvien lomasta.
Se ei kuitenkaan näyttänyt välittävän, vaikka siellä täällä silmäpari jos toinenkin sai todistaa tuon pelottavan näyn. Sen sijaan valtava peto keskittyi katselemaan merelle. Tai no, katselemaan niin hyvin mitä selvästi silmätön olento nyt kykeni. Lohikäärme liikkui hitaasti, varuillaan, aivan kuin vaanien. Ja sitähän se itse asiassa teki. Jätin perässä lensi myös muutama pieni lohikäärme, ne seurasivat suurinta kuin hai laivaa. Jotain oli selvästi tekeillä, mutta kenelläkään ei ollut aavistusta mitä.

Marduk tiesi Aeschylusin uivan tänään mantereen eteläpuolelta, Cryptin ja Manasses saarien välistä. Vanhin oli jo vuosisatoja seurannut tuota rinkiä, mitä valtavaksi kasvanut jälkeläinen oli vetänyt ympäri Cryptiä, lähestyen vähä vähältä itse mannerta. Se, miksi Aeschylus tuota rinkiä veti, oli itse asiassa mysteeri Oraakkelillekin. Jokin kuitenkin veti Suurinta Erhettä takaisin kotikunnille ja nyt tuo oli käynyt tulemaan tarpeeksi lähelle, jotta Marduk katsoi jälkeläisensä "tunkeutuneen" hänen ja kumppaninsa reviirille.
Yllättäen vanha lisko lopetti rantaviivaa pitkin lentämisen ja kävi syöksymään suoraa avomerelle. Pienemmät lohikäärmeet eivät enää seuranneet vaan lähtivät paikalta, hajoten jokaiseen ilmansuuntaan huutaen vanhimman perään kuin yksinjätetyt jälkeläiset emolleen. Jätin vauhti myös kiihtyi pikkuhiljaa, Oraakkelin käyden lentämään nopeammin ja nopeammin. Pikkuhiljaa sen suunta alkoi myös vaihtua hitaassa kaaressa kohden itää. Se pysyi koko ajan vedenpinnan tuntumassa, kuitenkaan menemättä veteen. Archelaus tiedosti Aeschylusin aistivan hänen läsnäolonsa, mutta tiesi, ettei tuolla nyt ollut mahdollisuutta paeta paikalta tyystin. Aeschylus saattaisi sukeltaa syvemmälle, minne Marduk ei voinut seurata - hän ei ollut tottunut syvyyksien paineisiin, eikä täten voinut mennä nuoren perään jos tuo pakosalle sukeltaisi - mutta Aeschylus ei pääsisi uimaan liian kauas oraakkelista ilman, että kävisi pinnan tuntumassa. Saaria kohden merenpohja kohosi laajalta alueelta, jolloin Aeschylusin kokoinen lisko joutuisi väkisinkin tulemaan lähemmäs pintaa. Ehkä tuo Erhe ei ollut ottanut tätä huomioon kun oli päättänyt viimein saarten ja mantereen välistä uida, mutta toisaalta, mikäli tuo pohjassa uisi eteenpäin, pääsisi tuo pian taas saaren itäpuolelle, josta saattaisi jatkaa matkaa vapaasti syvyyksissä suuntaan tai toiseen.

Archelaus ei kuitenkaan ollut nyt jälkeläistään metsästämässä. Jos hän olisi halunnut tuon hengiltä nyt, olisi hän pyytänyt Shyvanan mukaan. Mikään ei tuonut pariskuntia paremmin yhteen, kuin jälkeläisten silmätön teurastus. Näin Archelauksen mielestä. Mutta tällä kertaa Aeschylus sai olla turvassa, ellei itse kävisi haastamaan.

Sitten se alkoi. Vanhus päästi ilmoille korvissa humisevan karjahduksen, joka kantautui merellä pitkälle. Aina mantereelle ja saarille asti, myrskynkin läpi. Se selvästi lähti seuraamaan jotakin mikä oli pinnan alla, vauhtinsa vaihdellen sen seuraamansa kohteen mukaan.
"Aeschylus", Ääni, joka lohikäärmeidenkielellä puhui, kumpusi pitkin merta kävi myös iskeytymään syvyyksien pedon mieleen "Tulitko viimein hakemaan kostosi? Tulitko viimein kotiin?"


// IvyyyyyYYYYYYYYY //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Ivy » 09 Maalis 2015, 21:22

Orubee

Vesi oli tummaa. Myrskyntuoja oli yhdestä kutsumanimensä mukaan nostattanut sinä iltana pinnan yläpuolelle tuulen, joka puhalsi nyt aaltoja rajusti ylitse rantaviivan. Se oli alkanut hiljalleen, mutta loppupeleissä yltynyt nopeasti, jättämättä ketään sitä huomaamatta. Tummien pilvien kerääntyessä taivaalle, spiraalimaiseen ja pahaenteiseen muodostelmaan suuren olennon yläpuolelle, myös näkyvyys aaltojen alla oli hämärämpi, mutta se ei suurta mertenpetoa estänyt porhaltamasta suurta runkoaan eteenpäin, joka yksistään olisi riittänyt aaltoiluun näin Orubeen myös noustessa yhä korkeammalle syvyyksistä. Helmiäinen... Tuo suuri legendaarinen syötti valaisi lohikäärmeen kulkua eteenpäin, vaikka Merten vartija olisi osannut kulkea reittiään jo vaikka sokeana. Ympäri ja yhä vain ympäri, kunnes päätyisi tarpeeksi lähelle mannerta... Meren elämä, usein suurinta seuraten, syöden tämän pinnalta planktonia ja kuolleita soluja, irtautui toinen toisensa jälkeen Orubeen lähestyessä määränpäätään, jääden jälkeen lumouksellisen laulun kehottamana. Pinnan alle kuului vaimeasti pauhaava tuuli, aaltoilu, ohitse kiitävä vesi ja valasmainen sointu, jota suuri lohikäärme humisi, orkestroiden tuloaan kohti kotikuntaansa. Hän tiesi ettei ollut yksin. Oli ollut odotettavissa, että edes toinen vanhimmista tulisi häntä vastaan, mitä ilmeisemmin hoitamaan loppuun sen, missä monta tuhatta vuotta sitten epäonnistui, Orubee arveli. Ei... Ei tämä pystyisi siihen, hän oli kasvanut liian isoksi, voimakkaaksi... mutta vanhus ei varmasti voisi vastustaa olla komentelematta häntä, ainakaan yrittämättä. Ei, hän ei pääsisi rannalle ilman jotain sanaa, auktoriteetin julistamista.
Syötin päässä oleva helmiäinen kirkastui, Orubeen hidastaessa vauhtia, lähes pysähtyen tumman varjon pimentäessä pinnan alaista näkyvyyttä entisestään. Karjaus, joka seurasi pian jälkeensä pinnan alle, ei riittänyt peittämään valasmaista kaikua joka lähti merten pedosta itsestään, ollen kuitenkin kuulolla, lipuen hiljakseen teenpäin...

Sikseen vaimentunut laulu kävi humisemaan matalalla. Merten peto humisi kaikuansa vielä hetken, kiireettömänä. Tämä nimi... Miten sopivaa. Sietikin hävetä vastasyntyneelle häviämistä, mitenkään muuten tätä ei tulisi tulkita. Hän oli Merten kuningas, Aallokon valtias, hän oli merenkävijöiden jumala... Sointu kävi yltymään hetki hetkeltä niin, että se kuului kunnolla aallokon yläpuolelle, pitkälle jopa ihmiskroviin kauempana rannalla.
Merenpinta lähti häiriintymään entisestään, Meren vartijan nostattaessa päätänsä, pyrkien pinnalle ja kohtaamaan vastaansa tulijan. Helmiäisen kulkiessa edellä, valaisi tämä lähes sysimustan merenpinnan hetkellisesti valkeaksi. Raskaan oloisesti, ison ruhon pyrkiessä ylös, rikkoi tämä merenpinnan ensin syötillään, puolipäätä pian seuraten, veden väistyessä tieltä ja valuessa pois olennosta useiden vesiputouksien tapaan. Valasmainen laulu hiljeni hiljakseen, lopulta kadoten kokonaan. Ensimmäistä kertaa, niin moneen tuhanteen vuoteen Orubee näki jälleen synnyinvanhempansa. Se muistutti häntä asioista, mutta merkittävimmillään huomautti jo nimeä keränneelle pedolle, kuinka paljon oli kasvanut kelluttaessa nyt päätänsä pinnalla, kuin suuren suurta laivaa omassa henkilökohatisessa ammeessaan. Veden valuessa vielä ulos olennon sieraimista, Orubee antoi itselleen aikaa totutella erilaiseen paineeseen, ennen kuin puhui yläpuolellaan liitelevään vanhemmalleen mitään.
"Kotini... Minun kotini on syvyyksissä." Kävi kumisema ääni vastaamaan pitkin merenpintaa.
"Maasi ja vuoresi, niistä minä pakenin, yhteen niistä minä tulen tänään palaamaan. Kostoni... Sen olen jo saanut, etkö näe? Olen suuri, olen voimakas, huhuttu ja itseesi verrattu... Kaikkea mitä pelkäsit, kaikkea mitä yritit parisi kanssa estää tapahtumasta." Vanhan lohikäärmeen leuka nousi pinnasta hitaasti kohden ajankiitäjää.
"Olen tullut ottamaan perintöni oi Oraakkeli, maallisten kauhu, sielun nielijä... Petoksellinen isäni..." Makea, itsehyväinen äänensävy kuului lohikäärmekielenä.
"Tulen taivaltamaan maalla, se on minun yhtä lailla mitä sinun. Meren... Sen olen jo vallannut ja nyt aion laajentaa valtakuntaani."
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Maalis 2015, 14:14

Kumea, matala murina kävi täyttämään ilman äpärän käydessä nousemaan pintaan. Se oli kasvanut isoksi, vetäen jo vertoja isälleenkin. Ainakin melkein. Olihan tuo huomattavasti kapoisempi ja siropiirteisempi mitä rujo ja vankka oraakkeli, pituudessakin taisi jäädä toiseksi, mutta silti... Varteen otettava vastus kolossaaliselle liskolle, joka harvemmin kohtasi vertaisiaan vastuksia.
Archelaus lähti kiertämään hidasta, petomaisenvaanivaa kehää jälkeläisensä ympärillä. Silmättömän huomio näytti olevan ennemmin tuossa helmiäisessä kuin itse merten pedossa, aivan kuin lisätäkseen halveksuntaansa toista kohtaan. Hän ei pitänyt jälkeläistään minkään arvoisena... mutta tuo helmi...

"Syvyyksissä, sinä sanot", Archelaus kävi sähisemään äpärälle, joka yllättäen olikin käynyt vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun kaksikko koskaan puhui toisilleen. Ennemmin kommunikointi oli ollut jokseenkin alkeellista karjuntaa tai yksipuoleista - lähinnä Archelauksen ja Shyvanan puolelta tulevaa - haukuntaa ja yllytystä. Ensimmäistä kertaa Archelaus kuuli jälkeläisensä äänen.
"Syvyyden onkalot ovat sinulle vain piiloja, turvapaikkoja, et koskaan voi kutsua niitä kodiksesi. Manner vetää sinua puoleensa, olet siellä syntynyt, sen alkulähteestä siinnyt", Rinki jatkui "Pätsi on kotisi, sinne sinä pyrit. Et tiedä sitä ehkä itse, mutta se kutsuu sinua, aivan kuin meitäkin. Siksi palasit".
"Rohkenetkin verrata itseäsi minuun. Meihin. Et vedä vertoja Taivaanturmelijalle, olet mitättömyys. Olet yhtä lailla tuhottavissa, mitä silloin, kera kaikkien sisarustesi. Vain tuo hyinen, pohjaton pimeys suojelee sinua, mutta nyt...",
Pienesti oraakkeli kävi ohjaamaan lentoaan lähemmäksi Aeschylusin päätä, aivan kuin ohimennen yrittäen napata tuota niskasta "Nyt olet vaarallisilla vesillä. Siinä missä sinä tunnet minun läsnäoloni merellä, me aistimme sinut maalla. Yksikin askel mantereella ja olemme paikalla, ja voit olla varma, ettet toista kertaa enää meiltä pakene, Aeschylus".
"Olet käynyt haastamaan meidät. Oletko varma, että haluat ryhtyä tähän leikkiin, Syvyyksien Surma?"
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Ivy » 12 Maalis 2015, 00:45

Meren lisko hymyili itsekseen, sisäisesti ainakin, mutta sen kuuli äänensävystä. Vanhempi sai puhua, Orubeen kelluessa vielä omassa rauhassaan toisen vetäessä rinkiä. Hän olisi valmis sukeltamaan syvyyksiin mikäli tarve, mutta epäili toistaiseksi tarpeellisuutta. Kova houkutus kävi lähteä ponnistamaan, nappaamaan ja kietoutumaan vanhimman ympärille, pakottaen tämän painollaan syvyyksiin hänen kanssaan kuin minkäkin laivan, ellei Archelaus olisi ollut sen verran isompi, pystyen pistämään vastaan, lennättäen ehkä hänet sen sijaan korkeuksiin. Ajankiitäjä puhui, provosoitsi väheksyen syvyyksiä. Tämä oli oikeassa yhdessä asiassa, toisessa taas väärässä. Manner, se veti puoleensa, Orubee halusi muiden lohikäärmeiden tavoin vapautta kulkea missä halusi, aiheuttaen kaaosta ja levittää mainettaan kuolevaisten keskuudessa. Edes ihmiset eivätkä haltiat maalla olisi vapaana hänen läsnäolostaan, mikäli sinne vain pääsisi. Syvyydet, se oli koti joka ajoi ajoittain hulluuteen, aiheuttaen merten pedossa rahattomuutta jolloin yhä useampi laivasto tuli kohtaamaan turmionsa. Aarteista jotka hylyn mukana upposi, meren omien antimien kanssa riitti vain hetkellisesti tyydyttämään syvyyksien surman mielen. Voi... Manner, kävellä vapaana, soluttautua joukkoon, olla tuntematon omaksi huvikseen aina siihen pisteeseen asti, kunnes leikki kyllästyttäisi, kyllä! Sitä Orubee halusi. Sitä hänen mielen tasapainonsa vaati.
Provosointi jatkui vanhemman suusta... Kuin muinoin pienenä jolloin orubea ja sisaruksia yritettiin saada ulos kolosta, vain päätyen surmansuuhun joka oli leperrellyt ensin lupauksia, sitten haastetta, joihin osa oli tarttunut.

Archeluksen lähtiessä liitämään matalammalle, lähti myös Helmiäinen liikkeelle siistissä, leveässä kaaressa, pois tämän lähettyviltä. Alkoi käydä selkeäksi, ettei Oraakkeli tulisi tyytymään vain sananvaihtoon, mutta vielä Orubee ei heittäytynyt mukaan tuohon leikkiin. Yhdeksäntuhatta vuotta oli pitkä aika ilman sen kummallisempaa keskustelua kenenkään kanssa. Mertapitkin pitkälle kantautuva karjaus pääsi irti syvyyksien surmasta. Pitkällä rannalla asuvat ihmiset saattoivat hyvin pelätä myrskyn yltymistä, aaltojen nyt pauhatessa yhä rajummin vasten teitä, mereltä kantautuvan aavemaisen kaiun saattelemana.
"Haastamaan? Tarkoitat, ettet aio vain antaa osuuttani? Kuinka harmillista, kuinka kylmää." Mertenpeto sanoi epävilpillisen surkuttelevasti, kaartaen nyt samaan tahtia Oraakkelia kuin mitä tämä häntä, valoisan helmen kelluessa pään jälkeen vedessä kuin uitin.
"Ihmiset... Haltiat, olennot jotka ovat merille joskus eksyneet tietävät minusta. He vertaavat minua sinuun, ajankiitäjä, en minä. Minä itse uskon.. Ei... Tiedän, että olen sinua mahtavampi, ainakin lähestyn niitä rajoja. Sitä sinä juuri pelkäät, miksi muuten olisit täällä? Olet tulossa vain yhä vanhemmaksi, jossain vaiheessa sen on käännyttävä sinua vastaan. Aikasi tulee jättämään sinut ennemmin mitä minun, tuhosta, jollei muuten... Oi iätön. Voit uskotella itsellesi toisin, mutta tuhottavissa en niin herkästi ole mitä sisareni. Pelkäät, koska et näe sitä; et näe loppuani, kuten et näe omaasikaan, olet sokea itsesi ja minun suhteeni... Ja se jos mikä hermostuttaa sinua." Näin Orubee halusi kuvitella, ehkä hän kiusoitteli vanhempaa vähän liiaksi, haastoi verta nenästään, mutta hän oli tehnyt päätöksensä. Hän astuisi mantereelle, hän olisi vapaa muiden lohikäärmeiden lailla, hän tulisi saamaan sen perusoikeutensa.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Maalis 2015, 17:09

"Osuuttasi? Sinulla ei ole mitään täällä, tämä on meidän reviirimme. Lennä pois, pikku pesälintu, etsi omasi. Crypt kuuluu minulle ja Shyvanalle", Marduk kävi ärähtämään nyt huomattavasti vihaisempana, sen petomaisen puolen ottaessa valtaa. Peto oli valmis puolustamaan reviiriään tunkeutujilta ja juuri nyt Aeschylus oli yksi sellainen. Olisi pysynyt vain poissa Cryptin alueelta, pois Aear merestä. Pysynyt siellä, minne oli paennutkin. Nyt tuo oli tullut takaisin, haastamaan riitaa, uhmaamaan vanhempiaan. Jos tuo astuisi jalallaankaan mantereelle, olisi pikku sintti käynyt aloittamaan reviirille tunkeutumisen.
Olihan... Archelaus myös harkinnut äpärän kanssa liittoutumista. Ylpeytensä esti kuitenkin sanomasta sitä suoraa heti ensikättelyssä, viimeksi kun he olivat olleet tekemisissä, olivat Archelaus ja Shyvana yrittäneet päästää poikasensa päiviltä. Tuskin tuo heti ensimmäisenä oli heidän kanssaan liittoutumassa. Mutta, se oli ainoa vaihtoehto, mikäli Aeschylus meinasi Cryptiin tunkeutua. Tuon pitäisi oppia paikkansa heidän alapuolellaan, heidän reviirillään, muussa tapauksessa poikanen saisi tuta vanhempiensa raivon. Uudestaan.

Oraakkeli kävi yllättäen nauramaan, sen valtavan kumean, suorastaan ivallisen naurun kantautuen myrskyssä kaukaisuuteen.
"Pelkään? Sinua?", Marduk suorastaan sylki nuo sanat suustaan päin helmiäisen näköä, käyden nyt laskeutumaan entistä lähemmäksi merenpintaa, "Jos luulet pelottavasi minua ja uskoit, että sen turvin voisit lähemmäksi lipua, olet väärässä, sekasikiö".
"Minä näen kaiken"
, tai no, melkein kaiken, jostain syystä omansa, Shyvanan ja myönnättäkööt myös Aeschylusin tulevat ja teot olivat toisinaan Oraakkelilta piilossa. Silti, hän tiesi tarpeeksi, ollakseen pelkäämättä kumpaakaan mokomaa.
"Näen myös sen, kuinka säälittävä uhittelija sinusta on tullut. Sietäisit saada selkääsi, ehkä se pistäisi sinut takaisin ruotuun, nöyräksi, isompiasi pelkääväksi", Puheiden lomasta alkoi jo kummuta haastavaa murahtelua, Archelauksen kidan käydessä kuumenemaan, sen vitivalkean liekin käydessä hohkaamaan kidasta ja tyhjistä silmäkuopista.
Eikä oraakkeli kyllä sen pidempään odotellutkaan. Saman tien kävi valtava uros syöksähtämään kohden nuorempaansa, pyrkien ottamaan tuon niskasta otteen, estääkseen toista vajoamasta meren syvyyksiin.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Ivy » 04 Huhti 2015, 00:10

Oli tietenkin odotettavissa, ettei suuren lohikäärmeen kivinen kuori nykinyt minnekään nuoremman uhittelusta, ainakaan ulkoapäin. Orubee kaikessa ylpeydessään halusi kuvitella tämän tutisevan sisimmissään hänen osuessa oikeaan, Mardukin sylkiessä kutsumanimiä toisen perään, mahtaillen samalla mitalla takaisin. Sekasikiö, säälittävä uhittelija... Selkään antaminen olisi varmasti inhimillisesti isällisin teko jonka isompi lisko ikinä toteuttaisi, ei sillä että mertenpeto välittäisi moisesta eleestä. Vanhempain rakkaudesta puhumattakaan. Ne päivät olivat ohitse, kun mertenpeto kaipasi hoivanpitoa tai isomman suojelua, ohitse jo jokusen tuhannen vuoden. Sen enempää asioita ei ajateltu tai reagoitu, Oraakkelin päättäessä nyt olevan sen aika, että kävisi silmät hehkuen näykkimään nuorempaa alas polvilleen.
Sillä nopeudella mitä ajankiitäjä lähestyi häntä, kävi helmiäinen kääntämään runkoaan, lopulta ponnistaen vedestä, veden ryöppyessä suurella voimalla ympäriltä pedon äkkinäisen liikkeen johdosta, tapaamaan isäukkonsa puolitiessä kääntämällä samalla kroppaansa ilmasta kulmaan, josta Orubee pääsi iskemään leukansa kiinni tämän kaulaan ennemmin kuin mitä tämä hänen niskaan.

Hampaat eivät lävistäneet toivotusti jättiläisen kivistä runkoa aina perille asti, mutta ote kurkusta oli siitä huolimatta tiukka, pihtimäinen, Orubeen kääriessä itseänsä nopeasti mahdollisimman paljon toista syleilyynsä, ettei toinen pystyisi ravistamaan tai ottamaan otetta hänestä. Myrskyn ensimmäisten salamoiden iskiessä, Orubee saattoi nähdä kunnolla tämän sateesta märän kivisen panssarin, yrittäessä tiukentaa vielä otettaan halutessaan maistaa verta, mikäli sitä tässä jo muuten sydämettömässä olennossa virtasi. Puolustus oli improvisoitu, varmasti viimeinen pisara vanhemmalle kaiken tämän uhittelun jälkeen, ihan kuin nuoremmalla olisi ollut valinnan varaa, ylpeys ei anna asioiden mennä ajankiitäjän pillin mukaan. Orubee päätti parhaansa yrittää ohjata tätä kohti merenpintaa, toiveissa saada tämä hänen pelikentälleen, vaikka aikaisemmin oli todennutkin että päinvastainen tulisi ennemmin tapahtumaan.
"Pelkoni päivät ovat ohitse vanhus! Sinun on aika kohdata omasi! Tulet oppimaan nimeni, olen yksilö! En myöhäinen, odottava jälkeläisen tappo! Olen meren ja itseni valtias ja sinä tulet kunnioittamaan minua myös mantereella!" Kurkusta kumpuava puhe pauhasi suupielistä, Myrskyntuojan yrittäessä estää Oraakkelin vapaan liikkumisen, ainakin vaikeuttaen sitä mahdollisimman paljon, samalla kun vetovoimaisesti yritti saatella tätä kohden merta itsensä kanssa.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Aksutar » 08 Huhti 2015, 21:11

Ei se sinällään ollut yllätys, että Orubee päätti hyökätä. Kyllä Marduk sen oli tiennyt, mutta ei ollut olettanut. Ehkä se oli jonkinlainen petomainen reaktio, jättää nyt järkevä ajattelu ja hyökätä kimppuun suoriltaan, harkitsematta edes sitä vaihtoehtoa että toinen saattaisi takaisin iskeä. Nuorempi kävikin sukkelasti väistämään Oraakkelin hyökkäyksen, käyden iskemään oman kitansa kiinni vanhuksen kaulaan. Archelaus karjahti, petomaisen huudon kantautuen merta pitkin kaukaisuuteen. Ensireaktio oli pyrkiä irti toisen otteesta, vanhuksen lähtiessä riuhtomaan itseään irti noista leuoista. Turhaahan se oli, Aeschylusin tiukentaessa otettaan ja kiertyen jopa paremmin valkeaharjaisen ympärille. Se yllättävä paino kaulalla oli saanut Oraakkelin korkeuden putoamaan, Merten pedon kirjaimellisesti vetäen vanhusta alas kohti pintaa. Kroppa sätki kuin kotkan kynsiin joutunut käärme, kynsien koittaen raapia nuorempaa irti kaulasta. Päätään valtava lisko ei saanut käännettyä mihinkään suuntaan, eikä täten kyennyt pyrkimään saamaan otetta nuoremmasta omilla leuoillaan.

Ne uhosanat menivät täysin kuuroille korville, pedon koittaen vain riuhtoa itseään irti jälkipolvensa otteesta. Meren pinta tuli pian vastaan, Aeschylusin yhä vetäen vanhusta mukanaan syvyyksien syleilyyn. Pentuhan oli painava! Tosin, eihän Oraakkeli itsekään ollut mikään kovin kevyt, eikä tuon kokoista liskoa varsinaisesti oltu enää lentämään luotu.
Oraakkelin kidan osuessa suolaiseen veteen kävi vesi ympärillä höyrystymään silkasta kuumuudesta. Vesihöyry lähti leijailemaan kaksikon ympärillä, meren kiehuen ympärillä. Siinä vaiheessa silmättömän kidasta kumpusi uusi korvia raastava karjahdus, tuon syösten valkeankirkkaita liekkejä kidastaan minkä ehätti. Väkisin Archelaus lähti kiskomaan Aeschylusia mukanaan, pitkin pinnan tuntumaa. Hitaasti mutta varmasti se kolossaalinen kaksikko lähti vauhtia kiihdyttämään, oraakkelin antamatta äpärälleen mahdollisuutta hidastaa hänen etenemistään. Samalla Archelaus myös pyrki pysymään pinnan yllä, hän ei halunnut veteen. Hän ei kestäisi syvyyksien paineita samalla tavalla, mitä niihin tottunut Syvyyksien Surma.
"Mantereella, sinä sanot!", Ääni kumpusi murisevankarjahtelevan vihan saattelemana, "Mennään sitten mantereelle, Aeschylus. Katsotaan, miten sinä pärjäät siellä, pahainen kampasimpukka".
Suunta oli suoraan kohden Cryptiä, kohti rantaa. Archelaus piru vie raahaisi tuon mokomakin lahnan mukanaan rannalle ja pistäisi toisen matalaksi! Ehkä Shyvanakin liittyisi hauskanpitoon, menköön vaikka puolet valtakunnasta matalaksi kun vanhukset yhteen ottivat! Juuri nyt Oraakkelia ei kiinnostanut, vihan ja raivon ollessa ne päällimmäiset tunteet kolossin päässä.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Ivy » 09 Huhti 2015, 18:11

Painovoima näytti tekevän työnsä heidän laskeutuessa kuin laskeutuessakin kohden meren pintaa ja toivottavasti, sen kylmää, pimeää syleilyä. Orubee oli yliarvioinut Oraakkelin hetkeksi, jättläistä ei selvästi oltu tarkoitettu liitämään ilmassa ja se jos mikä koitui Aear-meren pedon onneksi, tämän yrittäessä mutustella isäukkonsa kaulaa mitä kivinen kuori vain hänen leukavoimilleen antoi periksi. Kidukset sylkivät säilöttyä vettä ulos, viilentämään Orubea toisen uroksen sylkiessä liekkiä, mikä ilmeisesti nostatti tämän kehonlämpöä taivaisiin. Helmiäinen osasi vain kuvitella, kuinka se yhdistyi tämän sisäiseen raivoon, kuinka hän oli saanut tämän kertaheitolla suutahtamaan! Kuinka hänellä oli valta siihen...!

Vanhemman ojennuksessa peto kävi kieltämättä voimille, tämän sätkiessä minkä kerkesi, toisin kuin puiset laivat jotka rikkoutuivat kahtia pelkästä hännän heilautuksesta. Merenpinta, tuo märkä, kotoisa tunne toivotti kaksikkoa tervetulleeksi, mutta toisen uroksen kehonlämpö aiheutti sihinän, kuplinnan ja suuren höyrypilven... Ei, sumun, joka kiisi nyt heidän pisteestään kohti rannikkoa, peittäen näkyvyyttä merelle entisestään, tehden säästä mitä trooppisimman ukkosmyrskyn, tuulen ja sateen kanssa. Tässä vaiheessa vanhempi näytti saaneensa tarpeekseen, lähtien liitämään kohti rannikkoa, hitaasti, mutta samalla nopeammin kuin mikään laiva konsanaan, luoden vauhtivanaa heidän taakseen, Orubeen todetessa samalla että suuremman saanti itse pinnan alle ei tulisikaan olemaan niin helppoa.
Oraakkelilla oli selvästi suunnitelmissa vaihtaa kenttää, missä hänellä olisi etulyönti asema. Orubeella itsellään ei ollut käsitystä, miten hyvin hän pärjäisi maalla, kaikki tämä oli jotain, mitä hänen oli määrä ottaa selvää. Vanhemman raahatessa häntä mukanansa kohti mannerta, alkoi todellisuus iskemään Helmiäistä. Hän ei myöskään halunnut pelata Ajankiitäjän säännöin, ei ainakaan vielä.

Niinpä pikkuhiljaa, alkoi Merten peto rullamaan itseänsä vapaaksi Vanhimman rungosta, päästäen lopulta irti tämän kurkusta ja jättäytyi kyydistä, mikä oli helppoa heidän ollessa pinnassa kiinni. Salamannopeana Orubee oli iskenyt kuononsa mereen, loppuruumiin seuratessa vikkelästi perässä, lohikäärmeen nokan matkatessa kohti syvyyksiä, josta häntä ei niin vain kalastettaisi ulos.
Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Aksutar » 11 Huhti 2015, 21:57

Vauhti kahden pedon edetessä sen kun kiihtyi ja kiihtyi, Oraakkelin saadessa massaa liikkeelle pikkuhiljaa. Samaan aikaan jäteistä vanhempi joutui alati taistelemaan vastaan sitä painoa kaulallaan, joka pyrki painamaan pedon pinnan alle. Sinne hän ei kuitenkaan mennyt. Ja kohta siellä pinnan alla ei olisi edes tilaa minne painua, kun rantaviiva kävi lähestymään ja merenpohja nousemaan. Vanhus oli raivona, petomaisen, eläimellisen puolen ottaen yhä paremmin valtaa. Se puoli, joka ei todellakaan katsonut tulevaan, eikä liioin pahemmin osannut arvioida mikä tulevan piti. Sitä puolta ruokki raivon lisäksi alati kasvava kipu, nuoremman hampaiden porautuen pikkuhiljaa läpi kivisen panssarin siihen lihaan, joka verta alkoi vuotamaan suoraan äpärän suuhun. Ei tuo fataalia haavaa aikaan saisi tuossa roikkumalla, mutta eihän se purema kaulassa kovin mukavaltakaan tuntunut.

Yllättäen, rannan lähestyessä, kävi nuorempi lohikäärme kuitenkin hölläämään otteensa, päästäen lopulta kokonaan irti. Oraakkeli päästi ilmoille karjahduksen, koittaen hidastaa vauhtiaan ja kääntyä ympäri, mutta eihän tuon kokoinen järkäle vauhtiaan kyennyt hillitsemään silmänräpäyksessä. Niinpä, siinä missä Orubee kävi mereen sukeltamaan, lähtien uimaan takaisin syvyyksiin ulapalle, kävi Archelaus törmäämään vasten rantakallioita. Kallioita, joilla ei onneksi asunut ketään. Eikä tulisi asumaankaan, niiden käydessä murenemaan mereen törmäyksen voimasta. Koko lähitanner tärisi, valtavan jyrähtävänpamauksen kaikuessa pitkälle. Archelaus ei kuitenkaan käynyt pysähtymään siihen, vaan heti kun vauhtinsa oli pysähtynyt, "syöksyi" vanhus nuorempansa perään kohden ulappaa.
"Sinä ruoja!", Vihasta moniääniseksi äitynyt huuto kuului perästä, liekkimeren uhkuen ulos vanhuksen kidasta, "Tule haastamaan minut! Tule, ja näytä mahtisi, Syvyyksien Surma!".
Mutta, Aeschylus ei koskaan noussut. Ei se tyhmä ollut. Ja sekös vanhusta turhautti. Valkeat, uskomattoman kuumat liekit kävivät paiskautumaan vasten myrskyävää merta nostattaen ilmaan entistä sakeampaa vesihöyryä, Oraakkelin käydessä syöksemään tulta kohti vettä, Aeschylusin perään.
"Tule poika, haasta meidät! Haasta meidät kerta tänne tulit uhittelemaan, Aeschylus! Me odotamme! Tiedät missä olemme!", raivoisia sanoja seurasi jälleen pitkälle kantautuva, veret seisauttava karjahdus, jonka jälkeen jättimäinen lohikäärme kävi kirimään korkeutta, nousten aina pilvien yläpuolelle...
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Re: Tuhlaajapoika palaa

ViestiKirjoittaja Ivy » 15 Huhti 2015, 20:25

Avatar
Ivy
kuninkaan neuvonantaja
 
Viestit: 1981
Liittynyt: 02 Joulu 2007, 00:08
Paikkakunta: Crypt


Paluu Meri

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron