Kirjoittaja Aksutar » 12 Tammi 2013, 16:32
Illuusioonsa vaihtanut lohikäärme kävi kurtistamaan kulmiaan katsoessaan Aethenaa. Jos johonkin sattui, niin sisälle nyt. Lisko ei kestänyt katsoa kenenkään itkevän, varsinkaan nuorien. Ne pienet vuotavat haavat eivät olleet mitään verrattuna siihen kipuun, mitä Aethenan tuskan katseleminen sai aikaan suojeluviettisessä lohikäärmeessä. Lounatuuli saattoi vain arvailla, mitä Aethena oli saanut kokea tänä aikana. Tapahtuma oli varmasti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Selvästi kokemus oli ottanut koville, ei Aethena muuten olisi itkenyt. Tyttö kävi myös pahoittelemaan typeräksi käynyttä tempaustaan, nyt kun tajusi, mitä seikkailunhalusta pahimmillaan koitui. Tosin, vielä ei oltu lähelläkään sitä pahinta vaikka pintaa oli jo raapaistu.
Sininen katse tarkkaili haltiaa hetken pahoittelevana, empaattisena, kunnes kohottautui tarkkailemaan ympäristöä. Kaukana perään lähteneet ihmiset eivät olleet, he eivät voineet kauaa enää paikoillaan pysyä. Katse laskeutui takaisin Aethenaan, tuon käydessä yrittämään ylös, samalla kun kyseli lohikäärmeen tilaa. Nuolet eivät tehneet kipeää, eikä turhan moni ollut osunut. Lohikäärme pystyi vielä tovin jos toisenkin jatkamaan, vaikka omasikin vuotavia haavoja. Sähköiskut taas olivat eri asia, muutama lisää ja lohikäärme saattaisi hyvinkin olla pois pelistä. Iho oli käynytkin tummumaan kohdista, joihin nuo sähköiset iskut olivat osuneet. Kihelmöi ja poltteli, mutta se kipu koetettiin sivuuttaa. Vielä ei ollut aika nuolla haavoja, ennen kuin he olisivat jotenkuten turvassa.
Olen Sigurd vastasi Aethenalle, arvioituaan oman tilansa. Vielä ei ollut aihetta valittaa osumista, joten lohikäärme laski olevansa kunnossa. Lounatuuli kävi auttamaan Aethenan ylös jaloilleen, pitäen tytöstä kiinni, laskematta lainkaan irti. Tuntui pahalta katsoa Aethenaa näin läheltä, nyt kun näki selvästi tuon kaikki ruhjeet. Toinen valkeista käsistä kohosikin haltian sirolle leualle, käyden kääntämään tuon päätä pienesti sivulta toiselle, lohikäärmeen tarkastellessa neidon kasvoja ja kaulaa. Kaulaansa Aethena oli ilmeisesti raapinut, aivan kuin yrittäen saada sitä koristavaa pantaa pois. Mikä lie oli pannan tarkoitus, sitä lohikäärme ei tiennyt. Sormenpäät lipuivat kuitenkin hitaasti leualta kaulan puoleen, käyden koskettamaan tuota pantaa pienesti.
Tuon me irrotamme sitten myöhemmin Terävä kynsi naputti vasten pantaa, ennen kuin Lounatuuli vetäytyi hieman kauemmaksi ja ykskaks nosti Aethenan käsivarsilleen, painaen hellästi vasten lähes paljasta rintakehäänsä. Aethenasta ei selvästi ollut juoksemaan, eikä Lounatuuli viitsinyt muuttaa muotoaan lohikäärmeeksi lentääkseen pois, sillä taivaalla valkea käärme olisi suojaton. Metsässä puut antoivat sentään hieman suojaa, kunhan takaa-ajajat eivät turhan lähelle päässeet.
Ja jos Lounatuuli jotain oli oppinut, niin se, etteivät ihmiset olettaneet lohikäärmeen katoavan metsään. Humanoidimuodossaan lohikäärme oli huomaamattomampi, mitä pitkä, todellinen muotonsa. Yleensä kokemattomat eivät osanneet odottaa lohikäärmeeltä mitään humanoidimuotoja ja hämmentyivätkin, kun valkeasta liskosta ei näkynyt jälkeäkään. Mitä Sigurd nyt odotti, oli se, ettei nämä ihmiset olleet kovin kokeneita lohikäärmeen metsästäjiä siltä noiden touhu oli ainakin vaikuttanut.
Kun Aethena oli nostettu syliin, lähti mies hitaasti askeltamaan poispäin lähestyvistä äänistä, lisäten vauhtia pikkuhiljaa. Nopea kävely muuttui pian ilmavan kevyeksi harppomiseksi ja harppominen vaihtui pian silkaksi juoksuksi. Juostessaan mies oli notkea ja sulavaliikkeinen, tuo suorastaan liisi eteenpäin. Jokainen este väistettiin tai ylitettiin kepeästi, eikä mikään hidastanut tätä loikintaa, ei edes se kipu, mikä muistutti olemassaolostaan jokaisen liikkeen myötä.
Vastoin oletuksia, Lounatuuli ei edes vahingossakaan suunnannut lauman kotiluolalle päin. Tyhmähän hän olisi, jos johdattaisi ihmiset lauman luokse. Vaikka lauma varmasti tulisi selviämään tunkeilijoista, se olisi vain ajan kysymys, kun ihmiset uudemman kerran tulisivat harvinaisenorjamateriaalin perässä luolalle urkkimaan. Ja vaikka lauma oli tiivis, ei se ikuisesti voinut linjojaan pitää, jos hyökkääjiä lappasi tuon tuosta.
Onneksi saarilla ei ollut lunta pahemmin satanut. Jälkiä oli siis vaikea seurata, mutta se oli eri asia, kuinka hyviä nämä ihmiset olivat jäljittämään kohteita. Lounatuuli jätti jälkeensä ihmisen jalanjälkiä, joten jos kukaan ei osannut yhdistää lohikäärmettä niihin jälkiin, tuskin kukaan lähti niitä seuraamaankaan. Toisaalta, jos nämä miehet tiesivät, että Aethena osasi muuttaa muotoaan, osasivatko he myös yhdistää muodonmuutostaidon lohikäärmeeseen, joka selvästi oli tullut haltianeitoa hakemaan?
Lounatuuli juoksi aikansa. Vaikka välimatkaa kertyikin takaa-ajajien ja kohteiden välille, ei lohikäärme aikonut luottaa siihen, että ihmiset niin helposti luovuttaisivat. Aethena oli eittämättä erikoisempi saalis orjakauppiaille, josta varmasti sai hyvän hinnan, kiitos neidon erityiskykyjen. Varmasti ihmiset eivät luopuneet helpolla sellaisesta kohteesta!
Lounatuuli ja Aethena saapuivat saarella kohoavalle vuorelle, jonka liepeillä oli tusina jos toinenkin kuumia lähteitä. Lähteistä nouseva lämmin höyry sumensi maisemaa pienesti, mutta ei varsinaisesti tarjonnut suojaa katseilta. Mies hypähteli muutaman, pienemmän lähteen ylitse, suunnaten vuoren rinnettä ylöspäin, kunnes vastaan tuli ensimmäinen, hieman suurempi luolansuu.
Epäröimättä Lounatuuli pujahti sisään luolaan, joka vaikutti yllättävän lämpimältä. Ketään ei luolassa onneksi ollut, lohikäärme ei kuitenkaan olisi yllättynyt, jos tämän luolan omistaja ilmaantuisi jossain vaiheessa. Juuri nyt luola sai kuitenkin toimia heidän piilopaikkanaan hetken, jotta he saisivat levähdettyä. Ehkä ihmiset luovuttaisivat pimeän tullen etsintänsä, jatkaen niitä huomenna. Mutta siihen mennessä Lounatuuli ja Aethena olisivat jo poistuneet tästä piilostaan, toivottavasti.
Sigurd laski Aethenan maahan pyöreähkön luolan perällä, varmistaen, että neito myös pysyi istualtaan pystyssä. Katse käväisi jälleen läpi haltiaa, kiinnittyen lopulta toisen kasvoihin. Mies nosti toisen kätensä etusormen vierailemaan huuliensa edessä, merkiksi siitä, että nyt piti olla hiljaa ja kuunnella ulkoa kantautuvia ääniä.
Mies kääntyi itse oviaukkoa kohden, valmiina syöksemään tulta jos joku edes kurkkaisi sisään. Heitä ei varsinaisesti nähnyt heti, jos luolaan kurkisti, mutta mikäli peremmälle astelisi, vilkaisten mutkan taakse, saattoi kaksikon nähdä luolan perällä
// Tälle innostukselle nyt ei näy loppua! Mutta ehkä annan vuoron välillä sulle //