Kirjoittaja Crimson » 28 Tammi 2012, 23:26
Jackalope
Aamu oli vaihtunut päiväksi. Päivä illaksi ja ilta taas yöksi. Kuutamo möllötti suurena taivaalla ja valaisi tähtien kanssa yksinäisen kulkijan polkuja. Metsän kautta oli aina hyvä oikaista. Tottakai se piti sisällään ne lukuisat vaarat, pedot ja muut yliluonnolliset saalistajat, joita Jacka ei koskaan ollut välittänyt kohdata kasvotusten. Mutta öinen luonto oli myös kaunis ja kuu vain teki siitä aina vain salaperäisemmän.
Nuorukaisella oli takanaan pitkä matka. Hän oli aamunkoitteessa lähtenyt haltioidenkylästä tarpomaan uljaan orinsa kanssa kohti seuraavaa määränpäätään, mutta lukuisten sattumusten takia asiat olivatkin hieman mutkistuneet ja yö oli saavuttanut kaksikon hieman liiankin aikaisin. Jacka oli silti päättänyt, ettei antaisi pimeän lannistaa itseään ja että matka loppuun oli taitettava ilman minkäänlaisia turhia pysähdyksiä.
Jackalope katsahti taivaalle. Revontulet tanssivat kauniisti kaikissa vihreän sävyissä taivaalla. Näky oli harvinainen, tai sellaisena Jacka sitä ainakin piti, sillä ei hän moneen otteeseen eläessään tanssivia tulia ollut nähnyt. Samassa Anduril kiskoi päätänsä eteenpäin levottoman oloisena, joka sai Jackan palaamaan mietteistään maanpinnalle.
Tahdot pysähtyä tiedetään, poika marisi itsekseen ja sai tyytymättömän hörähdyksen puheilleen vastaukseksi, No selvä sitten. Mutta vain hetken, Jacka tuhahti ja hyppäsi alas hevosensa selästä, taluttaen sen läheisen puun luokse. Nuorukainen laski ohjat käsistään, sillä tuo tiesi ettei Anduril yksinään pimeään metsään lähtisi kauemmas haahuilemaan. Itse nulikka istahti hankeen, nojaten selkänsä puunrunkoon, katse naulittuna taivaan tuliin.
Hetki hiljaisuutta ehti kestää, kun erikoinen rapiseva ääni alkoi lähestyä jänönkorvaista nuorukaista. Jackan väsyneet silmät rävähtivät samantien auki ja tuo yritti äänien perusteella hahmottaa suuntaa, josta äänet tulivat, kuitenkaan saamatta minkäännäköistä varmuutta itselleen kyseisestä. Kunnes lumi pöllähti osittain myös Jackan päälle ja suoraa hänen eteensä oli ilmestynyt jostain puitten latvojen seasta mustasiipinen, punatukkainen nuori tyttö. Jackalope loikkasi salamana pystyyn ja otti vaistomaisesti muutaman askeleen taaksepäin, sydän rinnassaan villisti pamppaillen ja varovaisen katseen tutkaillen samalla tuota outoa olentoa, joka vain oli yhtäkkiä ilmestynyt nietokseen juuri hänen nenänsä alle. Andurilkin oli nähnyt tapahtuneen ja seurasi pelokkaana hieman etäämmältä tapahtumia.
Kun tyttö tuntui sitten lopulta menetettävän tajuntansa, rohkeni Jacka astelemaan tuon luokse ja kumartumaan neidon ylle. Silmäpari etsi nopeasti näkyviä vammoja, mutta muuta, kuin naarmuja nulikka ei kyennyt toistaiseksi tässä pimeydessä löytämään.
Haloo! Oletko elossa? käsi heilui tytön silmien edessä, mutta Jacka ei saanut kysymykselleen mitään vastausta. Pojan ajatukset olivat enemmän kuin sekaisin. Eihän taivaalta pitäisi tippua muuta kuin vettä ja lunta? Nytkö sieltä tipahteli myös mustasiipisiä enkeleitä! Olikohan tyttö hänen suojelusenkelinsä? Jacka iski kämmenensä kasvoihinsa karkottaakseen typerät ajatuksensa ja katsahti sitten huokaisten ylös puuhun, jossa roikkui jonkinnäköinen hihaa muistuttava vaatekappale. Toinen hihoista lojui maassa tytön vierellä muutaman höyhenen kera. Anduril asteli Jackan takaa tytön luokse ihmettelemään myöskin tuota taivaalta saapunutta olentoa.
Eihän sitä tänne voi jättää, Jackalope tuumi ääneen ja raapi nenäänsä, ennenkuin astahti lähemmäs tyttöä ja kosketti tuota varovasti peläten saavansa sähköiskun tai muun maagisen purkauksen aikaiseksi uteliaisuudellaan. Kun mitään ei kuitenkaan ilmennyt, nosti nuorimies neidon lumesta ja asetteli sitten vaivoin toistuvasti vastaanpanevan orin selkään. Tuon tehtyään, hyppäsi Jacka siipiään väräytellen puuhun, ja ryhtyi kiipeämään sen lähes oksatonta runkoa pitkin ylös korkeuksiin. Pitihän tytön toinen hihansakin mukaan saada, ei sitäkään sopinut jälkeen jättää.
Lopulta, kun molemmat hihat olivat nyt Jackan takintaskussa tallessa, lähti poika taluttamaan hevosta eteenpäin läheiselle luolalle, jossa hänenkin klaanillansa oli ollut joskus määrä tavata.
Aikaa kului. Kului lisää. Kunnes vihdoin ja viimein taivallettu matka palkittiin. Hämärä luola avautui Jackan edessä tuttuna ja turvallisena, kuin koti konsanaan. Nuorukainen talutti hevosen sisään, jättäen sen kuitenkin vain hieman kauemmas luolan suusta. Keiju poimi mustasiipisen enkelin syliinsä ja kantoi tuon peremmälle luolaan, laskien tuon pieneen oljilla pehmustetulle makuusijalle, joka klaanin viimeisestä kokoontumisesta oli jäänyt muunmuassa jälkeen. Jacka laski takin yltään toisen peitteeksi. Se oli lämmin ja täten lämmittäisi ehkä kohmeessa olevaa tyttöä. Sen sijaan että nulikalla itsellään olisi hyvä olla, tuo mielummin piti huolen siitä että muut hänen ympärillään voivat pahoin mitään väliä sillä, että myös hänellä oli kylmä, ei siis ollut. Ohuenohuet siivet värähtelivät nuorukaisen selässä, kun tuo paineli sytyttämään nuotiota kaksikon läheisyyteen.