Keiran
Uros pomppi matalassa lumessa nousten samalla lohkoista kalliota ylös. Vuorikärppänä kiipeäminen oli kovin helppoa, varsinkin kun sai käyttää neljää tukevaa jalkaa apunaan. Keiran nousi vikkelästi kiven päälle, josta hän pomppasi toiselle kivelle kavuten yhä ylemmäs ja ylemmäs. Tuuli heitti turkkia suuntaan kuin toiseenkin, mutta onneksi aurinko sentään paistoi, ja taivaskin oli pilvetön. Maaperä oli kuivaa vähäistä lunta lukuunottamatta, joten liikkuminen oli helppoa ja ketterää. Uros pomppasi jälleen uudelle kivelle, joka oli kooltaan varsin suuri. Siinä hän mahtuisi ihmisenäkin istumaan, joten uros aloitti muuntautumisen. Muuntautuminen kävi vaivoitta, joten se ei vienyt niin paljoa voimia, mitä joskus saattoi viedä. Muuntautumisen jälkeen poika otti huilunsa kotelosta esiin ja alkoi puhdistaa sitä lumella. Näky oli mahtava: yksittäisiä ja isoja puita näkyi siellä sun täällä, ja välillä alhaalla näki ihmisen tai eläimen kulkevan ohitse. Kallio oli noin 4 metriä korkea ja jyrkkä. Lisäksi alas oli helppo tähyillä, olihan Keiran istumassa kielekemäisellä ulokkeella. Mikään kivikasa kallio ei kuitenkaan ollut, vaan takaa pääsi kulkemaan vaikka kuinka pitkälle halusi, kunnes alkaisi loiva mäki takaisin maan tasalle. Mies kuitenkin oli päättänyt kiivetä ylös juuri siitä korkeimmasta kohdasta haasteiden vuoksi. Keiran oli nyt puhdistanut huilunsa, joten hän istahti kielekkeen päähän risti-istuntaan ja alkoi soittaa. Luonnossa oli yllättävän hiljaista lukuun ottamatta ilmapatsaan tuottamia ääniä. Keiran sulki silmänsä ja alkoi soittaa kaunista säveltä, jonka äänet kantautuivat äärimmäisyyksiin - tai no äärimmäisyyksiin ja äärimmäisyyksin, mutta helposti sen kuulisi kuitenkin kaiken muun hiljaisuuden keskellä. Lisäksi tietenkin lehtien kahinan ääni oli osana luontoa ja hiljaisuutta, mutta se ei onneksi Keirania haitannut. Keiran soitti matalalta, mikä sai sävelmän kuulostamaan surulliselta. Lisäksi sävelmä oli hidas, balladi. Keiran veti syvään henkeä ja jatkoi soittamista, mutta nyt astetta korkeammalta. Keiranin omissakin korvissa kappale kuulosti hienolta, mutta sellaiset taidothan poika omasi.
Kappale loppui, ja niin loppui hetkeksi myös soittokin. Onneksi pojalla oli mukana myös lehtinen, johon hän pystyisi kirjoittamaan uusia nuotteja ja sanoja. Hän kaivoi lehtisen esiin sulkakynän ja musteen kera ja alkoi sitten kirjoittaa. Ääh.. Keiran ajatteli ja suttasi ne vähäiset sanat, jotka hän oli juuri kirjoittanut. Kirjoittamisesta ei tahtonut tänään tulla mitään, vaikka Keiran olikin sitä jo aikaisemmin kokeillut. Hän työnsi tarvikkeet takaisin talteen ja nosti taas ihanan huilunsa huulilleen. Nyt hän soitti vielä matalammalta ja hitaammin, mutta silti kovaäänisesti. Tätä Keiran teki kolme minuuttia, kunnes veti jälleen syvään henkeä ja aloitti jälleen uuden kappaleen. Soittamiseen poika ei ikinä voinut kyllästyä, se vaan yksinkertaisesti oli hänen alaansa. Soittaminen saattoi jatkua niin kauan, kunnes joku hänet keskeyttäisi tai hän itse kyllästyisi, mikä oli tosi harvinaista hänen tilanteessaan. Tähän kappaleeseen kuului pitkiä, matalalta vähän korkeammalle hyppiviä puhalluksia, joihin ei kuulunut melkein laisinkaan sormilla työskentelyä. Oli myös kappaleita, joihin sormia käytettiin tiuhaan tahtiin erilaisten sointujen saamiseksi. Tämäkään ei olisi ongelma Keiranille, paitsi ehkä joissain tapauksissa, mutta poika piti muutenkin enemmän hitaista kappaleista, joissa oli tunnetta ja melodiaa. Poika jatkoi edelleen saman kappaleen soittamista kaikessa rauhassa. Tuuli puhalsi välillä hiuksia suun eteen, mutta poika ei antanut sen haitata soittamista. Hän jatkoi edelleen hitaiden, melodisten ja tunteellisten kappaleiden parissa. Vaikka huipulla tuulikin, ei pojalle tullut kylmä, vaikka hänellä ei paitaa ollutkaan. Soitto jatkui yhä.
//Käsittämättömän lyhyt aloitukseksi, mutta Ylva tänne Aethenan kanssa :]