Kirjoittaja Aksutar » 08 Joulu 2012, 01:41
Aethenan puhe oli kaunis, jopa vähän puheidenpäälle ymmärtävälle lohikäärmeelle. Tuo toi esiin sen yhteenkuuluvuuden, sen, mitä lauma edusti. Perhettä, turvaa, itsenäisyyttä ja vapautta. Valitettavan harva kuitenkin sivuutti nuoren neidon sanat, kukaan ei tuonut esille, kuinka totta nuori haltia puhui. Lounatuuli hymähti pienesti, laskien katseensa Aethenaan tuon puheen päätyttyä. Hetken siniharja seisoi paikoillaan, kunnes kävi laskemaan kätensä haltiamuotoon muuttuneen Aethenan olalle, aivan kuin osoittaakseen tuolle jonkinlaista hiljaista hyväksyntää, ymmärrystä ja ylpeyttä toisen sanoista. Käden annettiin pienen hetken levätä toisen sirolla hartialla, kunnes se vedettiin omalle puolelle ja sinipartainen keskittyi jälleen lauman keskusteluun.
Hecate puolestaan kohotti katseensa Lyroniin kuullessaan äänen päässään. Ymmärsikö otus sanojen perimmäisen merkityksen, se lieni kysymysmerkki, mutta alfan huomautus sai kuitenkin torahampaisen humanoidin virnuilemaan, samalla kun oma pallo poimittiin käsiin maasta. Kyllähän hän pärjäisi, ei hänellä ollut edes huolta siitä, ettei pärjäisi lähinnä siksi, ettei takkutukkainen otus osannut olla huolissaan. Hecate olisi varmasti vastassa, sitten jos ja kun lauma palaisi. Ei ehkä kotiluolalla, ei ehkä lähistölläkään, mutta Quinn metsästä hänet löytäisi.
Lounatuulelle tuntematon laumalainen kävi huomauttamassa meriteitse matkaamiseen tarvittavasta purresta. Hyvä kysymys, jota lohikäärme ei edes miettinyt. Hän lensi, ei ollut hänen ongelmansa miten muut ylittivät meren. Tai no, oli tavallaan, jos laumana ajateltiin, mutta sen verran itsekkäästi osasi erakkoelämään tottunut lisko vielä ajatella. Lyron kuitenkin kertoi suunnitelleensa sen asian etukäteen, joten purren ostamista ei tarvinnut edes harkita. Huvittavaa sinänsä, millä he muka olisivat kalliin laivan ostaneet? Tai edes lainanneet, tuskin näin sekavalle porukalle löytyisi laivaa lainaan, ihmisiltä saatikka haltioilta.
Kuun möllöttelyyn lohikäärme ei osallistunut. Hän oli nähnyt kalpean yötaivaan kulkijan läheltä ja kaukaa, monta kertaa, joten hän ei kokenut suurta palavaa tarvetta kohottaa katsettaan Lyronin perässä taivaalle. Sen sijaan kivikasvoinen pukinparta tuijotti johtajaa, odottaen tuon päätöstä.
Pian se kuuluikin. Manasses saarille he suuntaisivat, hyvä niin. Lounatuulella ei ollut enää mitään lisättävää tähän aiheeseen ja uskoi, että tämä kokous oli tässä.
Mutta ei, Lyronilla oli vielä muutakin asiaa. Uuden laumanjäsenen äänestämisestä oli kyse ja pian kävi ilmi, että kyseessä oli vasta taaperoikäinen lapsi. Lapsi, joka sai kohua aikaan laumassa Miksi moinen, sitä Lounatuuli ei tiennyt. Sehän oli viaton lapsiraukka, miksi moisesta nousi kohu, joka vaikutti siltä, kuin suurtakin murhaajaa oltaisiin katsottu? Lyron kävi kertomaan lapsen olevan omansa ja aikoi kasvattaa tytön osana laumaan. Sehän oli miehen tehtävä, jos tuo edes kehtasi harkita lapsen jättämistä omilleen kylmään metsään, olisi Lounatuuli teurastanut Lyronin henkilökohtaisesti ja noukkinut vauvan mukaansa. Vaikka maailma oli muuttanut ennen niin iloisen lohikäärmeen kyynisemmäksi, rakasti tuo silti lapsia. Viattomia, suojattomia lapsia, jotka surullisen usein kokivat kauheita.
Ja sinäkö hylkäisit lapsen omilleen?! Puheenvuoroa ei kysytty lainkaan, vaan aggressiiviseksi käyvä lohikäärme huudahti nyt Talf nimiselle laumalaiselle Sinäkö, kaikella ylitsevuotavalla mahdillasi päätit, ettei johtajallanne ole oikeutta lapsen isänä pitää huolta jälkikasvustaan ja vahvistaa laumaa, jota te niin kovasti leikitte?! Uhkaavia askeleita otettiin reippaasti kohden lapsen kimppuun verbaalisesti hyökännyttä osapuolta, samalla kun käsi kävi osoittamaan kohden Lyronia ja tuon sylissä koreilevaa kääröä.
Ja ne kutsuvat meitä sydäm--- Pidemmälle selvästi jo räjähtämispistettä lähestyvä siniharja ei päässyt, kun tunsi iskun takaraivossaan. Iskun, joka ei tuntunut hyökkäykseltä, mutta silti mätkähti epämukavasti päähän.
Ihmisilluusioinen lohikäärme käännähti ympäri alta aikayksikön ja sai nähdä takanaan hengettären, joka juuri oli heittänyt lohikäärmettä nahkapallolla päähän. Pulska otus seisoi muutaman metrin päässä nyrpeänä ja piteli palloa kädessään, valmiina heittämään sen uudestaan. Hyökkäävä käyttäytyminen oli käynnistänyt Hecaten puolustusvaistot, vaikkei otus tiennyt edes ketä suojeli.
Pallo päähän riitti kuitenkin herättämään lohikäärmeen tilanteen tasalle, ennen kuin peto isonliskon sisällä ehti kunnolla herätä. Se hetki oli nopeasti ohi, Lounatuulen seistessä hiljaa paikoillaan ja lopulta nyökäten pahoittelevasti Lyronin suuntaan. Keltään muulta hän ei aikonut anteeksi pyytää, sillä toisin kuin syksyllä metsässä Aethenan kanssa kun lohikäärme neidolle oli räjähtänyt - , hän ei nyt nähnyt syytä pahoitella reaktiotaan. Se oli oikeutettu. Sinipartainen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään tilanteesta pois, samaan suuntaan missä oli seissytkin äsken. Hänen osaltaan tämä kokous oli nyt ohi, ei hän keksinyt mitään sanottavaa, eikä uskonut hänen läsnäolonsa olevan tarvittua, saatikka sitten toivottua äskeisen jälkeen. Olihan hän rumasti sanonut.
Hecate puolestaan seurasi sokeansilmillään lohikäärmettä, joka käveli hengettären ohitse tyynesti. Sen jälkeen Hecate lähti kipittämään siniharjan perään, näyttäen siltä, että olisi suorastaan saattanut tuota pois tilanteesta, valmiina heittämään mokomaa uudestaan pallolla, mikäli vielä inahtaisikaan.
//Kello on kohta yksi yöllä, on hyvä hetki kirjoittaa romaaneja //