Kirjoittaja Vahti » 17 Heinä 2016, 13:12
Taikuudenkäyttäjän lipsahdus ei jäänyt huomaamatta, ehei. Aleiga oli jo alkanut ajatella että toinen voisi olla harmiton jos he eivät joutuisi erimielisyyksiin, mutta se mitä toinen oli sanonut, ettei tarvinnut nimiä taikuuden käyttämiseen muihin... Ottaako riski vai leikata toisen kieli? Shamaanit tarvitsevat kieltä lausuakseen lauluja eli loitsuja, oliko asia sama tämän taikuudenkäyttäjän kanssa? Kun luolan suu oli pudonnut, toinen oli tehnyt sen suoja-auran. Mutta Pohjolainen ei ollut varma oliko toisen tarvinnut laulaa sanoja ääneen tehdäkseen loitsu, olihan se ollut aika äänekästä se kivien putoaminen. Hmmm...
Österin sonta, taikuus ja sitä käyttävät sitten aiheuttivat päänvaivaa.
Mutta mitä Vrowrik kertoi tästä luolasta lievitti hieman Aleigan huolia. Jos luolassa oli riimuja jotka estivät taikuutta, että toinen ei pystyisi käyttämään omaansa täällä. Ainakaan kovin pahoja kuten kirouksia tai henkeen tai kehoon vaikuttavia harmillisia loitsuja. Hyvä, ehkä ei sitten tarvitsisi alkaa painimaan taikuudenkäyttäjän kanssa. Mutta silti täytyi pitää toista silmällä.
Kun karhu otettiin esiin, metsästäjätär katsahti mieheen. Ja sitten kohautti olkiaan, tuhahtaen hyväntuulisesti. Onneksi hänellä oli vielä pieni metsästyslaukku vyötäisillään, jota kantoi aina kun lähti pois leiristä. Siellä oli kaikenlainen tarpeellinen, pikkutavara. Sekä tärkein: omenia! Nämä tietenkin olivat vihreitä, pieniä omenoita metsässä kasvaneista omenapuista. Kirpeitä toisin kuin kuninkaan puutarhassa olevat, mutta omenia silti. Kirpeitä mutta raikkaita ja rouskuvia. Aleiga ottikin yhden omenan esiin alkaen etuhampaillaan purra pieniä palasia, pureskellen huolellisesti ja nautiskellen hedelmämehusta kielellään ennen kuin nielaisi. Eivätköhän nämä rauhoittaisi häntä täällä hämärässä, suljetussa luolassa.
"Fiania metsästin, nageria, mutta karhe haistoi veren", nainen selitti Pohjolais- ja paikallisen yleiskielen murteella, ottaen uuden palasen hedelmästä.
"Mikä muuta tiedät luolasta?"
Mitä syvemmälle luolaan he etenivät, sitä enemmän alkoi seinille ilmestyä riimukaiverruksia, jatkuvina kuvioina joita tasaisin välein katkaisi kapeampaa luolanosaa pystyssä olevat kivipalkit. Aleiga ei tosin niihin kiinnittänyt huomiota, haluten enemmän ulos kuin tutkia paikkaa. Edempänä kuitenkin kapeus yhtäkkiä laajeni, heidän saapuen pyöreänmallisen, kaarevakattoisen luolan aukolle. Ja tällä kertaa sen lattiat ja seinät täyttävät riimut pysäyttivät Pohjolaisen paikalleen, omena kohotettuna suun eteen purtavaksi mutta ele keskeytyneenä.
Keskellä luolaa oli kohotettu kivitaso, sen reunat melkein hipoen luolan seinämiä. Tuon pyöreän korokkeen keskellä oli kaksi muuta koroketta lisää. Kaiverretut riimut, eri kuvioiset, muotoiset, kokoiset, jotkut esittävät ja jotkut vain kuvioilta näyttävät, koristivat paikkaa lattiasta kattoon. Luolan katosta roikkui teräviä tippukivejä, ja varsinkin keskellä, katon korkeimmalla kohdassa, oli kaikkein suurin tippukivi minkä terävä osoitti suoraan alas korkeimman korotetun kivilaatan keskiöön.
"...Ongelmia", nainen lopulta totesi, liikkumatta ollenkaan tämän oviaukon läpi tähän pyöreään huoneeseen, puraisten viimeisen palan omenasta. Ja sitten heitti alakautta koverretun hedelmän oviaukosta sisään.