Kirjoittaja Vahti » 21 Heinä 2017, 23:59
"Luoliin ei lainkaan", pohjolainen nauroi miehen kanssa puolivitsaillen, sillä tosissaan hän myös oli: hän ei menisi pitkään aikaan yhteenkään luolaan saatikka koloon vaikka käskettäisiin. Hän pysyisi kaukana pimeistä, suljetuista maanalaisista paikoista, se on varmaa.
Tarjottua kättä katsottiin pään kallistuksella, tummien silmien katsellen noita lasien takana olevia. Käden puristus oli näillä päin vähän monimutkaisempi kuin mitä pohjolassa, Aleiga oli oppinut. Pohjoisessa käden puristus oli aina jokin sopimus, vaikkei yhtä pitävä kuin vähän enemmän vaativat toimenpiteet sovittaessa jotakin. Mutta täälläpäin kädenpuristus saattoi tarkoittaa joko tervehdystä, sopimuksen tekoa tai tavallaan kiintymyksen osoitusta tai muutakin...
Siksi villikko oli hieman varuillaan kun shamaani sitten hänelle kättään ojensi, puhellen uudelleen tapaamsesta ja että olisi kyllä itse pärjännyt luolassa.
Napaten toisen kädestä ja antaen jämäkän puristuksen, kuten Rossy oli opettanut, pohjolaisvillikko tokaisi levein virnein: "Shamaani laulajia syövässä luolassa, toki kuollut olisit." Idea välähti naisen silmissä kun tämä tarkkaili mystistä, mielenkiintoista shamaanimiestä. Toki hän mielellään toisen uudelleen tapaisisi, toinen vaikutti ihan kivalta shamaaniksi, ei vaikuttanut kierolta. Tosin, ehkä täysissä voimissaan tämä olisi toisenlainen tuttavuus. Ei koskaan tiennyt kun oli kyse henkimaailmoihin liittyvistä asioista.
"Tavataan vaan, ja kun voit paremmin, mittaa sparratessa otetaan", Aleiga tottesi varmana kuin asia olisi sillä sovittu.
Hän halusi kokeilla kuinka hän pärjäisisi taikojaa vastaan. Toinen vaikutti etävältä laulajalta, joten toinen voisi olla hyvä, lupaava vastus mihin verrata itseään.
Aleiga ainakin piti ideasta.
"Tavata jälleen kun saamme siis", mustatukka hyvästeli miehen omin sanoin, nyökäten vielä toiselle. Toivottavasti he vielä tapaisisivat. Jossain muualla kuin pimeässä paikassa. Ehkä toinen tekisi eläviä savuolentoja silloin, se olisi kivaa.
Kun asia oli, ehkä kovin yksipuolisesti, sovittu ensi tapaamiseen, Aleiga käännähti kannoillaan sinne mistä oli paikalle tullutkin, ennen koko luolan sortumista, ja aloitti kevein askelin matkansa. Pyydetty olisi ehkä jo jonkin toisen villin syötävänä, mutta aina saattoi tarkistaa.
Vilkaisten vielä olkansa yli nainen varmisteli ettei velho ollut tuupertunut takaisin maahan kun yksin nyt jäi.
#Taisi olla tässä? Kiitos paljon pelistä, ja kiitos että olit kärsivällinen minun hidasteluiden kanssa, pahoittelen niistä.#