TULTA MUNILLE


Vanhametsä on alue Quinn metsässä, joka on täysin kuollutta. Tällä alueella ei kasva mitään. Maa on pelkkää tomuista, tamppautunutta multaa. Suuri, karu alue on täynnä pystyyn kuolleita, kivanlahoavia puita. Vain harva olento viihtyy tällä alueella. Väitetään, että metsä on kuollut magian vaikutuksesta. Musta magia olisi kuihduttanut tämän osan metsää, johtuen velhojen salaseurojen tapaamisista aikanaan.

Valvoja: Crimson

Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 26, 2010 7:14

Pumpkin

Matka suuntautui kohti metsää. Pumpkin oli napannut tumman viitan mukaansa paikalliselta torikauppiaalta, veilä ennen kuin nuori pari oli Nahorin jättänyt taakseen. Naaras uskoi sen tulevan tarpeeseen metsään mentäessä, tavalla tai toisella. Jos ei muuta, niin olipa jotain lämmikettä. Vaikka tuolla olikin mukanaan elävä ilmastointilaite.
Metsään ei ollut vaikea päästä, mutta kulku oli vaikeutunut entistä enemmän metsään päästyä. Kostea ja jokseenkin upottava sammalpeite ei ollut helppokulkuista, eikä myöskään kovinkaan mukavan tuntuista jalkapohjien alla. Naaraan huomio kuitenkin kiinnittyi enemmän luonnon ihailemiseen, mitä sen vihaamiseen. Siitä oli pitkä aika kun tuo viimeksi oli kävellyt umpi metsässä vapaa ehtoisesti, joten kaikki tuntui uudelta ja oudolta.

Ei aikaakaan, kun kaksikko saapui pystyyn kuolleen metsän laitamille. Pumpkin katseli kuollutta maata miettien, mikä oli saattanut aiheuttaa moisen reaktion laajalla alueella. Mietintä päättyi kuitenkin naurahdukseen Belialin kommentin myötä.
"Söpöä että käytät termiä 'oli' " Pumpkin huomautti lähtiessään hyppelemään uroksen perään.
Belialin sarkastisuus oli yksi luonteenpiirre jota naaras rakasti tuossa. Luojan kiitos tuo toisten mielestä kuolettavan ärsyttävä tapa ei ollut haihtunut uroksesta, ei ainakaan vielä. Toivottavasti ei tulisi haihtumaankaan.
Pumpkin hyppeli kaatuneiden puidenrunkojen päälle tasapainottelemaan aina tilaisuuden tullen. Naaras oli ehkä turhankin leikkisällä tuulella, mutta mitä muuta voikaan odottaa levottomalta ilopilleriltä.

"Katso!" Pumpkin rääkäisi äkkiä vetäen viittansa hupun päähänsä, kietoutui viittaan kunnolla ja nosti löytämäsä naavan palan leualleen ja veti kasvoilleen myrtsin ilmeen "Olen kuin ilmetty Oraakkeli".
Ehkä Pumpkinilla oli vain tylsää, mutta moisen täydellisen imitointi hetken jälkeen tuo purskahti nauramaan, jatkaen nopeatempoista hypähtelyään maassa makaavia puita pitkin.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 26, 2010 8:57

Pumpkin

"varastoin sitä pahanpäivän varalle" Naaras vastasi virnistäen uroksen energia kysymykseen "joskus sitä on pakko purkaa turhuuksiin".
Itseasiassa Pumpkin sattui vain olemaan iloinen persoona. Tuo harvoin murehti turhaan ja sen myös huomasi. Oraakkeliakaan nainen ei jaksanut pelätä. Pelossa eläminen oli pahempaa kuin itse kuoleminen. Kumpaankaan Pumpkin ei suostunut vajoamaan. Ei ainakaan ilman taistelua.
Pumpkin naurahti Belialin virnuillessa tuntevansa itsensä vanhaksi.
"Ethän sitä vielä vanha ole" Pumpkin totesi vilkaisten hymyillen Belialiin "Ja uskallakkin ruveta suremaan muutaman sadan vuoden ikäeroa. Tuskin olit tässä iässä yhtään pirteämpi, mitä olet nytkään".
Pieni kujeileva virne nousi jälleen naaraan kasvoille, tuon kääntäessä katseensa meno suuntaan, huomaten silmäkulmassaan jotain epämääräistä.

Naaras ei hoksannut lähestyvää vaaraa äänestä. Tuon valtavan otuksen ryminän saattoi kuulla vasta sitten, kun oli näköhavainnon saanut. Mikä ikinä naarasta kohti syöksyikin, ehti naaras juuri ja juuri väistämään tuon valtavan massavan nelijalan terävät sarvet. Pumpkin hyppäsi sivuun, kierien muutaman metrin maassa kunnes ponnahti pystyyn ja muutti muotonsa sillä samalla sekunnilla isompaan, aivan kuin alitajuntainen itsesuojelurefleksi.
Pumpkin päästi terävän, huomiota herättävän karjahduksen, samalla kun kiemurteli koko pituudellaan raivokkaasti, näytellen hampaitaan, ilmoittaen näin ottavansa vastaan mahdollisen haastajan. Käärme sähisi kuin varaani konsanaan.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 26, 2010 9:56

Pumpkin

Tuo nelijalkainen sorkkaeläin muutti muotoaan kahta kauheammaksi kahdella jalalla käveleväksi kolossiksi, saaden Pumpkinin vihdoinkin miettimään, mikä helvetti sieltä metsästä olikaan tullut? Tuo ei todellakaan ollut tunnistettava olento, joten naaras mielsi tuon heti joko demoniksi tai hirviöksi. Mitään muuta noin karunnäköinen panssaroitu kolossi ei voinut olla.
Kun kommunikointi karjahteluin oli hoidettu, naaraan yllätykseksi tuo ruma otus puhui. Se kyseli oliko naaras kenties vihollinen vai ystävä. Olisiko se kannattanut kysyä ennen kuin yrittää jyrätä toisen alleen? Vai lienikö tämä paikallinen tapa.
"Se riippuu sinusta" Naaras totesi keinutellen levottomasti päätään puolelta toiselle pienin liikkein.

Kuolevaisessa olomuodossaan olevan Belin tullessa puheeksi, naaras vilkaisi taakseen astellutta urosta. Tuo näytti olevan kunnossa, mikä oli hyvä asia. Katse siiryi takaisin örrimörriäiseen, joka ilmaisi melko selvästi, ettei pahemmin arvostanut lohikäärmettä, joka pyöri ihmisen kanssa.
"Jos lasket hänet ateriaksi niin kyllä. Hän on minun ateriani, joten pysy kaukana" Pumpkin vastasi pitäen jälleen varoittavaa sähinää.
Naaras ei uskaltanut enää laskea katsettaan irti tuosta muukalaisesta. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä saatika ketä vastaan oli asettunut, joten ei ollut varaa herpaantua hetkeksikään.
"Peräänny" Kävi terävä käsky punaiselta lohikäärmeeltä, samalla kun tuo alkoi keräämään väreilevän kuumaa ilmaa kitaansa.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Elo 26, 2010 11:03

Pumpkin

Muukalaisen sanat kitumisesta saivat naaraan silmät hohkaamaan vihasta. Tuo oli juuri eilen saanut turpiinsa itse oraakkelilta, muista lajitovereista puhumattakaan, mutta oli silti jo ottamaan uudestaan turpiinsa. Mikään mestari taistelia tuohan ei ollut, lisäksi käärme roduista juuri sitä heikkosuomuisinta mallia, joten täytyi olla varovainen. Tämä vastus ei näyttänyt amatööriltä...
Naaras ei kuitenkaan nähnyt tarvetta vastata pedon uhitteluihin, joten tuo tyytyi vain sähisemään paikoillaan. Kauaa tuo ei kuitenkaan ehtinyt sähisemään, kun vastustaja kävikin jo päälle.

Pumpkin vastasi demonikieliseen ärjähdykseen karjahduksella, samalla kun astetta rajummin tönäisi Belialin hännällään kauemmas, lähtien sitten liitämään matalalla kohti hyökkäävää vastustajaa.
Juuri ennen fataalia yhteentörmäystä Pumpkin nousi korkeammalle, Demonin yläpuolelle ja hyökkäsi tuon selkään. Käärmemäinen keho kietoutui puristamaan humaanin kehoa, samalla kun neljän jalan terävät kynnet yrittivät raapia tiensä panssarin läpi, turhaan. Saga iski kitansa demonin käsivarteen, yrittäen purra läpi yhä kuumemmaksi käyvällä kidallaan. Turhaa tuokin, naaraalla ei ollut tarpeeksi voimaa lävistääkseen tätä panssaria, mutta saattoi demoni tuntea kuumuuden.. mikäli nyt pystyi tuntemaan mitään fyysisesti.
Naaras luovuttikin pian panssarin pureskelusta ja millisekunnissa iski silmänsä heikkoihin kohtiin. Kaula oli yksi niistä. Sen suuremmitta mukinoitta, Saga päästi pienen, korvia riipivän karjaisun, lähtiessään tavoittelemaan demonin kaulavaltimoita kidallaan.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 12:52

Pumpkin

Demonin nauru sai naaraan entistä kiukkuisammaksi ja hyökkäävämmäksi, mutta mikään ei näyttänyt tehoavan tähän panssari kasaan. Ehkä olisi pitänyt miettiä taktiikkaa paremmin ennen hyökkäystä.
Hyökkäys suojaamattomalle alueelle oli tuntunut loisto idealta, mutta sen toteuttaminen jäi kesken hermostojen viestiessä valtavasta kivusta. Demoni oli päässyt puremaan naarasta, jonka seurauksena lohikäärme suoraansanottuna kiljui, yrittäen irroittaa itseään tuon otteesta, ennen kuin demoni purisi käärmeen poikki. Siinä samassa Sagan ote kolossin ympärillä heltyi ja tuo sai kiskottua naaraan irti itsestään.
Tässä vaiheessa Pumpkin oli jo siinä vaiheessa, jolloin alitajuntainen shokkitilan puollustusmekanismi käynnistyi. Lohikäärme alkoi syöstä tulta. Aluksi liekit suuntautuivat kohti Demonia, mutta huomatessaan ettei näinkään isoon maalitauluun ollut helppo osua läheltä, meni nuori jonkin asteen paniikkiin.

Käärme jatkoi kiljahtelu karjuntaansa yrittäessään päästä ajantasalle, kidan syöstessä yhä tulta. Tällä kertaa jättimäinen liekinheitin ei pystynyt kontrolloimaan liekkiensä suuntaa, joten lähistöllä olevat puut saivat kokea äkki grillauksen.
Tähtäämistä ei helpottanut Demonin seuraava siirto, jonka seurauksena Pumpkin iskeýtyi vasten maata, demonin heitettyä tuon. lyhyen, kontrolloimattoman ilmalennon aikana liekit suuntautuivat murtosekunnin ajan kohti taakse jäänyttä Belialia. Naaras ei tuota kuitenkaan ehtinyt tajuta, ollessaan yhä lievässä shokki tilassa.
Iskeydyttyään maahan naaras sulki kitansa, saaden näin liekkimyrskyn lakkaamaan. Lähistöllä paloi puita, mikä ei ollut ihme kuivassa, pystyynkuolleessa metsässä.
Sekunnin ajan naaras kokosi itseään, kunnes nousi ryminällä ylös maasta ja karjahti jälleen kohti demonia, osoittaakseen ettei ollut vielä kuollut.
Uuteen hyökkäykseen tuo ei kuitenkaan käynyt, vaan perääntyi demonin ulottumattomiin, koittaen etsiä katseellaan Belialia, jonka oli kadottanut omasta sumeasta näköpiiristään.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 12:00

Pumpkin

Naaras oli ehtinyt pelästyä Belialin puolesta, mutta kuinka ironista olisi ollut lohikäärme joka kuolisi liekkeihin? Verta vuotava, huohottava naaras katsoi äkillistä räjähdystä, sumenevien silmien kauhun vaihtuessa mielenkiinnosta hehkuvaan, terävään katseeseen.
Liekeistä suoristautunut lohikäärme sai naaraan pitämään, matalaa, rauhatonta murinaa. Tuo ei todellakaan ollut mikään sulokkuuden ruumiillistuma tällä hetkellä. Uros kompuroi kuin bambi jäällä, aivan kuin olisi pelästynyt äskeistä muodonmuutostaan. Jos tilanne ei olisi ollut näin vakava, olisi Pumpkin nauranut keuhkojaan pihalle. Mutta juuri nyt naaras ei voinut edes hymähtää toisen toivottomalta näyttävälle esitykselle.

Katse siirtyi takaisin demoniin, joka oli yhä paikallaan. Naaras otti tukevamman jalansijan maasta, työnsi kaulaansa terävästi eteenpäin, päästäen jälleen haastavan karjahduksen, osoittaen näin ettei ollut luopunut taistelusta.. vaikka olikin selvästi alakynnessä.
Naaras vuosi verta pahemman kerran, tarvittaisiin enää yksi kunnon isku niin olisi tuo maassa. Naaras kuitenkin uskalsi epäillä demonia sen verran fiksuksi, ettei hyökkäisi puoliksi voitetun naaraan kimppuun, jonka takavasemmalla seisoi toinen liekinheitin. Tuskin demonilla oli niin itsetuhoisia aikeita? Tai no, mistä Pumpkin tiesi. Naaras kuitenkin toivoi niin.

Pumpkin otti yhden, varoittavan askeleen lähemmäksi demonia, pitäen jälleen sähinää ja heilautteli päätään agressiivisesti puolelta toiselle. Uhaten näin käydä uudestaan Demonin kimppuun, ellei tuo lähtisi perääntymään.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 6:27

Pumpkin

Naaras ei ollut yllättynyt siitä, ettei saanut kiinnitettyä demonin huomiota. Ei ollut yllätys, että taistelun nälkäinen peto kiinnitti huomionsa mieluummin massiiviseen yllätyspaukkuun, kuin puolikuntoiseen naaraaseen. Saga Anahita odotti jo kolossin hyökkäävän kompuroivan liekkimeren kimppuun, mutta toisin kävi. Tuo perääntyi, mutta ei selvästikkään pelosta tai suosiolla. Aivan kuin joku olisi kutsunut sitä. Demoni ei näyttänyt olevan kutsustaan kovinkaan innoissaan ja karjahtikin raivokkaasti ennen lähtöään. Jälleen kaksijalkainen muuttui nautaeläimeksi, kadoten sitten vauhdilla harmaaseen metsään.

Pumpkin katsoi demonin poistumista, miettien lähtisikö tuon perään. Jätti kuitenkin väliin, ei ollut mitään syytä hankkia itseään koomatilaan.
Naaraan hiipuva katse kiersi taistelutantereen ympäri. liekit olivat sammuneet, mutta pari metrin säteellä lohikäärmeistä oli vain nokista maata ja savuavia, mustaksi kärähtäneitä puita. Joissakin vielä hiillos paloi.
Palaneesta maasta katse siirtyi urokseen, jonka liekit hiipuivat. Ambrosius oli näyttävä näky. Jopa niin näyttävä, että tuon todellinen muoto sai naaraan varuilleen. Koksaan ei voinut olla varma, kuinka paljon kahden eri olomuodon luonteet vaihtelivat. Saattoi hyvinkin käydä kuten ihmissusilla. Kuolevaisessa muodossaan saattoivat olla lauhkeita, mutta auta armias jos jouduit heidän lähelleen toisessa muodossaan.

Loukkaantunut naaras painoi päätään alistuvaisesti alaspäin, massiivisen uroksen laahautuessa lähemmäksi. Koko tuon ajan, naaras piti lempeän pehmeää, matalaa ääntä, tarkkaillen tuon jokaista liikettä.. tuntien sääliä urosta kohtaan.
Hiilikasan vihdoin pysähtyessä, naaraan murina lakkasi. Sanoja ei vaihdettu.. tuntui väärältä puhua lohikäärmeelle. He eivät olleet nyt kuolevaisia kaksijalkaisia, he olivat noiden yläpuolella. Kuolleen metsän keskellä seisoi kaksi tarumaisen kaunista ja uniikkia otusta, joiden ei edes pitänyt kyetä kommunikoimaan kielellä. Pelkät eleet riittivät.

Sagan silmät ummistuivat pienesti vastauksena Ambrosiuksen pahoittelevaan katseeseen. Naaras ei käynyt tuota syyttämään. Olihan tuo nähnyt uroksen reaktion muodon muutoksen jälkeen, eikä tuo selvästikkään ollut sinut tämän olomuotonsa kanssa.
Naaras alkoi pitää matalaa, hiljaista sähinää, pyytäen näin lupaa tulla lähemmäksi. Pitkä käärme työnsi päätään lähemmäksi urosta, nuuhkien tätä pienesti kuonojen melkein koskettaessa.
Kivusta ja uhkaavasti vuotavista haavoista huolimatta naaraan huomio oli kiinnittynyt nyt täysin urokseen. Jälleen kerran tuo oli täysin hiljaa, pitäen kitaansa auki huohottaessaan. Äkisti naaras vetäytyi kauemmaski, päästi terävän, hiljaisen karjahduksen samalla kun lähti liikkeelle.
Tuo liikkui vaivalloisesti käärmemuodossaan palaneen maan halki, kunnes jalkojen alla tuntui kylmemmältä ja puhtaalta.

Naaras vaihtoi muotonsa takaisin kuolevaiseksi. Kipu oli kahta kauheampi, mutta haavat olisi helpompi paikantaa ja kenties hoitaa tässä muodossa. Nainen jatkoi hitaasti laahustamista eteenpäin pidellen vatsaansa, joka vuosi kuin seula. Harvoin nainen oli itkenyt, mutta nyt tuo äänteli siihen malliin että kipu oli liikaa kuolevaisen kipuhermostoille.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 7:53

Pumpkin

Naaras kuuli kuinka suuri grillihiillos lähti seuraamaan häntä. Tuon läsnäolo auttoi naarasta pysymään ajantasalla, vaikka tuon ajatukset harhailivatkin ties missä. Lähinnä selviytymisessä tällä kertaa. Pumpkin kävi kaikki mahdollisuudet päässään läpi, kunnes pysähtyi ja nosti väsyneen katseensa Belialiin, joka oli yhä omassa olomuodossaan. Tai no, omassa ja omassa, paremmin tuo näytti viihtyvän kuolevaisena.
"polta..." Pumpkin aloitti lähes kuiskaten "ne umpeen".

Se oli ainoa ratkaisu minkä naaras keksi vuotaviin haavoihinsa tällä hetkellä. Heti sanojensa jälkeen, Pumpkin käytti viimeiset energian rippeensä uuteen muodonmuutokseen. Ihmiskeho ei olisi kestänyt Belialin kosketusta, mutta lohikäärmeenä naaras saattoi vaikka halailla tuota.. tiettyyn pisteeseen asti. Pumpkin ei valitettavasti ollut niitä lohikäärmeitä, jotka kestivät ultimaattiset lämpötilat.
Pumpkin mätkähti maahan makaamaan koko pituudeltaan. Naaras oli nyt tyhmyyttään käyttänyt energiavarastonsa muodonmuutoksiin. Enää se ei jaksanut edes seisoa. Hehkuvat, keltaiset silmät tuijottivat urosta tyynen rauhallisesti. Kurkun päästä kuului matalaa, hiljaista murinaa, naaraan odottaessa uroksen toimivan.
Naaras itse oli liian väsynyt edes lämmittääkseen kitaansa. Jos Belial päättäisi hiipua pois, jäisi naaras vuotamaan verta tähän. Ei ollut ensimmäinen kerta kun Pumpkin oli vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta joka kerta sitä pelkäsi jättävänsä tämän maailman. Tällä kertaa se tuntui entistä tuskallisemmalta, miettien, mitä hän jättäisi jälkeensä.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 8:55

Pumpkin

Saga piti hiipuvan katseensa uroksessa, joka teki työtä käskettyään. Ei aikaakaan kun uroksen tulikuuma kieli kosketti ohutta suomukerrosta. Ei ollut yllätys, että Naaras päästi ilmaan terävän tuskan kiljahduksen, mutta ei vetäytynyt kauemmaksi. Polttaminen sattui, loogisesti, mutta se tyrehdytti verenvuodon, mikä nyt oli tärkeintä. Naaras piti jälleen sähisevää ääntä, koittaessaan lievittää kipuaan jollain tapaa.
Kun polttaminen oli ohi, Pumpkin laski kohonneen päänsä takaisin maahan, puhaltaen ilmaa ulos sieraimistaan, aivan kuin huokaisten.

Belial siirtyi naaraan selkäpuolelle, laskien kehonlämpönsä siedettävälle tasolle. Moinen lämpö sai naaraan murahtamaan lempeän tyytyväisenä, samalla kun Belial painautui vasten häntä.
Uros sanoi ensimmäiset sanansa lohikäärmemuodossaan, saaden naaraan vilkaisemaan tuota virnuillen. Tuntui oudolta kuulla lohikäärmeen puhuvan lajitoverilleen oikeassa muodossaan... mutta kai sen pystyi nyt nielemään. Uroksen asettaessa siipensä naaraan suojaksi, vetäytyi Pumpkin kippurale tuon siiven alle.
"riskialtista" Olivat ensimmäiset sanat mitä naaras sanoi lohikäärme muodossaan tässä tilanteessa "jos paikalle sattuu joukko lohikäärmeen vihaajia".
Ääni oli heikko ja väsynyt, mutta Pumpkin kieltäytyi nukahtamasta vielä. Hän halusi nauttia tästä ainutlaatuisesta hetkestä.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 9:49

Pumpkin

Uros uhosi ettei aikonut nukkua ja aikoisi kärventää elävältä kaiken mikä lähelle tuli, mukaanlukien koko kuolleen metsän. Naaras hymyili itsekseen tuon siiven suojassa, samalla kun asettu päänsä lähelle uroksen kehoa, sulkien lopulta silmänsä. Naaras nukahti lähes samantien. Uupumus oli vienyt kaikki voimat, joten unen päästä saaminen ei ollut vaikeaa. Lisäksi nukahtamista helpotti uros vierellä, joka piti vahtia.

Pumpkin oli yhtä perillä ajankulusta mitä Belialkin. Naaras nukkui niin kauan, kunnes havahtui todellisuuteen suloisesta unesta. Hän oli elossa, mikä oli ihanaa huomata. Hetken paikallaan maattuaan, naaras avasi silmänsä ja kohotti päätään pienesti, vilkaisten ympäristöä. Lähettyvillä ei näkynyt yhtään palanutta ruumista, joten ilmeisesti kaksikko oli saanut levätä rauhassa. Puoliksi auki olevien silmien katse eksyi lopulta ympäristöstä urokseen.
Naaras puski päätään pienesti vasten uroksen kaulaa, hymisten mielihyvästä. Tuo oli yhä raatona, tuntien olonsa ärsyttävän avuttomaksi. Normaalisti naaras olisi hakeutunut omiin oloihinsa kärsimään tappiosta, mutta nyt tuo nöyrtyi kärsimään kyseisen karvaan maun toisen seurassa.
"kiitos.." Naaras kuiskasi puskiessaan päätään massiivisen uroksen leukaa vasten, hakeutuen sitten tiiviimmin kiinni tuohon.

Pumpkin olisi veikannut vuorokauden ajan lähentelevän iltaa. Oli hämärää, jopa hieman viileämpääkin mitä päivällä. Pimeässä metsässä vuorokauden ajan määrittäminen oli normaalia vaikeampaa, ellei sattunut omaamaan sisäistä kelloa.
Äkkiä nuorempi alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi.. kuin aistien jonkin pahan lähestyvän. Se alkoi pitämään matalaa, varoittavaa murinaa kurkunpäästään, samalla kun vilkuili ympärilleen kuin hätääntynyt saaliseläin. Pumpkin aisti valtavan auran lähestyvän. Jotain todella suurta oli tulossa...
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 10:41

Pumpkin, SURPRISE SAUSAGE!

Pumpkin suoristi pitkän kehonsa uroksen kohottautuessa tarkastelemaan ympäristöä paremmin. Ylös tuo ei kuitenkaan noussut. Turhaan kaksi käärmettä seisomassa olisi ja lisäksi Pumpkin päätti säästää energiaansa, mikäli tulisi tarve joko perääntyä tai puollustautua. Toivottavasti ei kumpaakaan.

Belialin kysymykseen naaras ei ehtinyt vastata, kun kumea ja matala, aavemaisen kaikuva hyminänauru kaikui pitkin kuollutta metsää. Hitaasti, yläviistossa harmaan savumassan takaa alkoi hahmottua valtava hahmo, joka osottautui pian suureksi kidaksi... eikä ollut vaikea arvata kenelle tuo tumman puhuva pätsi kuului.
Naaras alkoi sähisemään jälleen, painaen päätään alas joko uhkailun tai alistumisen eleenä. Juuri nyt sitä ei voinut toipumaisillaan olevasta naaraasta nähdä.
"Joku uskaltautui vihdoinkin näyttäytyä" Kuului kumea ääni, samalla kun palavan keltainen silmä aukesi savun keskellä. Oraakkeli oli ottanut ja tullut tervehtimään suosikki nuortapariaan, tällä kertaa todellisessa muodossaan "Jos et olisi niin ärsyttävä nuori uros, Ambrosius, olisin ylpeä sinusta".

Miksi Marduk oli raahannut ah-niin-tärkeän olemuksensa tänne? Vain pitääkseen hauskaa nuorempiensa kustannuksella. Kaksikko ärsytti korkealla vuoren huipulla asustavaa vanhusta jo pelkällä olemassa olollaan.
"Olette häpeäksi rodullenne" Olivat seuraavat lauseet vanhuksen suusta "Luulette olevanne onnelisempia kuolevaisten maailamssa.. Voisitte samantien kuolla pois! Te nuoret ette osaa enää kunnioittaa paikkaamme tässä korruptoituneessa maailmassa, vaan nautitte kuolevaisten huveista, kuin olisitte itse ihmisiä" Marduk lisäsi, viitaten muutaman yön takaisiin tapahtumiin... aivan kuin oraakkeli ei tietäisi moisista. Miksi se vanhusta niin paljon otti päähän? Varmaan siksi ettei itse kyennyt rakastamaan saatika tuntemaan tunteita, joita näillä kahdella, uniikilla yksilöllä oli. Toisinsanottuna oraakkeli oli kateellinen, vaikke isitä myöntänyt edes ajatuksissaan.

Saga piti raivon ja pelon sekoittaman katseensa naulittuna tuhat kertaa isompaan urokseen. Tuon sanat saivat naaraan vihan vain yltymään, jonka seurauksena yhä toipuva Saga oli noussut jo seisomaan.
"Ehkä minun pitäisi lopettaa teidät... kukapa kahta kulkuria kaipaisi? Eliittikenraali olisi varmasti tehnyt selvää teistä, ellei olisi joutunut perääntymään. " Vanhus jylisi, aukaisten valtavan kitansa, josta saattoi nähdä hehkuvaan kurkunpäähän, joka näytti itse tulivuorelta.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Pe Elo 27, 2010 11:39

Pumpkin, Marduk

Pumkin tyytyi pelkkään sähisemiseen tässä tilanteessa, mutta Belial sen sijaan oli astetta suivaantuneempi Vanhimman läsnäolosta. Marduk ei voinut kieltää, etteikö pitänyt kaksikosta enemmän todellisissa muodoissaan, mutta silti noiden kuolevaisten elmään taipuvat halut saivat oraakkelin veren keihumaan.
Belialin metallisen käheä naurahdus sai oraakkelin räpäyttämään silmäänsä hitaasti. Nuori uros ei todellakaan tainnut tietää termiä itsesuojeluvaisto. Eikä kyllä naaraskaan. Oraakkeli sääli kaksikkoa. Sääli oli kuitenkin enemmän inhon, kuin myötätunnon säestämää.

Oraakkelin uhkaukset saivat naaraan perääntymään pari askelta. Tuo oli jo kerran ottanut osumaa valtavalta läskikasalta, eikä todellakaan halunnut puolikuntoisena joutua tuon armoille. Belial sensijaan näytti saaneen entistä enemmän uhoa, roihahtaessaan ilmiliekkeihin.
Oraakkeli päästi matalan, naurahdusta muistuttavan murahdussarjan, nähdessään Belialin reaktion. PAlavat puut ja pensaat saivat oraakkelin virnistämään entistä suuremmin.
"Vaikuttavaa" Suuri uros jylisi nuolaistessaan valtavalla kielellään tyhjää silmäkuoppaansa "Mitä nyt aijot, Ambrosius? Haastaa minut? En uskonut sinun olevan yhtä tyhmä, kuin nuori seuralaisesi. Ehkä hoitelenkin sinut pois tieltä ja vien naaraan mukanani, tehden jotain mistä kieltäydyin kauan aikaa sitten: Sukuni jatkamisesta".
Oraakkeli virnisti. Hän tiesi suututtavansa nuorta paria entisestään. Vanha lohikäärme ei juuri tällä hetkellä tuntenut minkäänlaista sääliä tätä kaksikkoa kohtaan ja tulisi nauttimaan, mitä enemmän nuo kärsisivät. Hassua, että kaksi nuorta, mitätöntä lohikäärmettä saivat yhden vanhimmista näinkin sekaisin.

Pumpkinin pelon ja vihan sekainen katse harhaili vuoroin valtavassa oraakkelissa, vuoroin liekkeihin roihahtaneessa kumppanissa. Tuo ei enää tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Pieni ääni, nimeltään itsesuojeluvaisto, huusi pään sisällä pakenemaan paikalta mahdollisimman kauas, mutta samalla toinen ääni sydämestä huusi pitämään paikkansa ja kohtaamaan valtavan uroksen, Belialin rinnalla.
Joten naaras pysyi paikallaan. Joko kauhusta tai rohkeudesta, tuo ei liikkunut senttiäkään.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Elo 28, 2010 12:56

Pumpkin, Marduk

Jokaisella olennolla oli heikkoudet. Niin oli myös vanhimmista vanhimmalla. Marduk oli ylpeyden sokaisema. Niin ylpeä ja ylimielinen, ettei omistanut niinkään yleistä alintajuntaista vaistoa kuin itsesuojeluvaisto. Ylpeyttään tuo ei myöskään vaivautunut katsomaan tulevaisuuteen. Mitä nyt näinä muutamana hassuna minuuttina voisi tapahtua? Ei mitään! Siitä oraakkeli oli varma. Iso luikero oli täysin varma siitä, että tämä pienen pieni välikohtaus suuressa maailmankaikkeudessa tulisi kääntymään hänen voitokseen. Mitä moiset, pienet ja nuoret kapinalliset voisivat isoa oraakkelia vastaan? EI MITÄÄN!

Belialin noustessa yhä ylemmäs, oraakkeli hymyili itsekseen. Pumpkinin katse oli siirynyt ikivanhasta uroksesta kumppaniinsa, tuon selvästikkin kerätessä rohkeutta seuraavaan siirtoonsa.. mikä ikinä se olikaan. Naaras päästi terävän, lyhyen karjahduksen Belialin perään, mikä sai Oraakkelin vilkaisemaan maassa säälittävästi makoilevaa naarasta. Tuo murtosekuntti, jonka aikana suuren, keltaisen silmän katse oli kääntynyt naaraaseen, teki Belial jotain, mitä Marduk ei ollut olettanut.

Nuori uros kävi suoraan hyökkäykseen edestä päin. Oraakkelin katse kääntyi takaisin urokseen, samalla kun tuo hymyili itseriittoisesti. Suuren uroksen tarvitsi vain avata kitansa ja nuorempi olisi ollut historiaa. Mutta Marduk aliarvioi nuorempansa pahan kerran. Oraakkelin luullessa tuon syöksyvän vain satunnaisesti johonkin kohtaan kasvoista, kävikin nuorempi siihen ainoaan arkaan kohtaan; Oraakkelin silmään.
Valitettavasti vanha uros älysi tuon liian myöhään. Itseriittoisen hymyn vaihtuessa vihaiseen irvistykseen, oli Belial jo iskeytynyt kiinni isompansa ainoaan heikkoon kohtaan. Oraakkeli päästi valtavan tuskankarjahduksen, jonka johdosta koko Crypt varmasti kaikui. Marduk veti päänsä ylös, niin korkealle kuin pystyi ja alkoi ravistella päätään raivokkaasti. Tämä oli todellakin brutaalein tapa menettää viimeinen näköyhteytensä tähän kuolevaan maailmaan.
Hetken päätään temmottuaan korkeuksissa, Heilautti oraakkeli päätään niin voimakkaasti, että nuori sytkäri lensi irti tuon silmäkuopasta. Jälleen kerran karjaisu, jonka ainaka vanhus oli nostanut eturaajansa ilmaan ja nyt läimäisi valtavalla voimalla massiivisen kätensä Ambrosiukseen, syösten uroksen vauhdilla maahan.
Vasta kuullessaan uroksen tömähtävän maan kamaralle, nousi oraakkeli ilmaan, kivun yhä huutaessa tuon hermostoissa. Sokeana, vanhus vetäytyi paikalta sulattelemaan karvasta tappiota, jonka tuo tulisi varmasti kostamaan joskus.. ja sillä kertaa nuori uros ei pääsisi pelkällä maahan syöksyllä.

Pumpkin oli katsonut kauhuissaan äskeistä näytelmää. Oraakkelin nostettua päänsä taivaisiin, ei naaras ollut nähnyt mitä ylhäällä tapahtui paksu savun takaa. Saga saattoi vain toivoa, ettei kuulisi Belialin viimeisiä huutoja.
Sen sijaan naaras sai kuulla kaksi tuskaista karjahdusta suuremmalta urokselta. Pumpkin ei ollut varma mitä Belial oli tehnyt, mutta se selvästikkin oli saanut oraakkelin huutamaan kivusta ja raivosta. Kului vain muutama minuutti, kun Pumpkin huomasi savun lomasta palavan Belialin, joka syöksyi maahan muutamien metrien päähän naaraasta. Katsoessaan järkyttyneenä pudonneen tulipallon suuntaan, saattoi Pumpkin tuntea valtavan oraakkelin poistuvan paikalta. Tuon aura väistyi ja Saga tunsi olonsa taas vapaammaksi...
Hetken seistyään paikallaan, Saga nousi muutaman metrin irti maasta ja syöksähti Belialin luokse, nähdäkseen kuinka uroksen oli käynyt...
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Elo 28, 2010 2:09

Pumpkin

Naaraan iloksi taivaalta tippunut uros oli yhä elossa. Ainakin jotenkuten. Savupilven hälvetessä Saga näki maassa makaavan Belialin, joka oli iskeytynyt niin lujaa maankamaraan, että oli uponnutkin tuohon muutamien senttien syvyyteen.
Naaras laskeutui uroksen viereen, tutkien tuota lähemmin. Belialin naurahdus - joka kuulosti enemmänkin kuolevan eläimen viimeiseltä äännähdykseltä - sai Naaraan siirtämään huolestuneen katseensa uroksen päähän. Huolestunut katse kuitenkin katosi Belialin sanojen myötä. Pieni, helpottunut hymy nousi hetkeksi naaraan kasvoille, mutta katosi yhtä nopeasti. Nyt ei ollut aika vielä juhlia. Molemmat nuoret lohikäärmeet olivat kutakuinkin ottaneet turpiinsa, kummatkin eri vastustajilta. Mutta Belial oli heistä se, joka oli saanut isompaan vastukseen suurempaa tuhoa.

Pumpkin hypähti Belialin puolelta toiselle, mätkäisten tuota sitten etutassullaan kaulaan.
"Nouse ylös" Naaras käskytti terävästi hypäten samantien toiselle puolelle, mätkäisten urosta toiselta puolelta "Tänne ei ole turvallista jäädä. Mitä nopeammin pääsemme pois paikalta, mitä huomaamattomammin poistumme, sitä parempi."
Sanojensa jälkeen Pumpkin kirjaimellisesti juoksahti uroksen yli ja kiskaisi kidallaan tuota hännästä. Tarkoituksena oli ärsyttää tuo liikkeelle. Pumpkin ei kyllä tiennyt toimiko tämä tekniikka pessimistisen uroksen kanssa, mutta mitä nopeammin tuo nousisi, sitä parempi.
"ei saa jäädä tuleen makaamaan"
Avatar

Monarkki

Viestit: 13555

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Elo 28, 2010 1:05

Pumpkin

Puheet ideaalistesta kuolemasta saivat Pumpkinin tuhahtamaan urokselle ehkä astetta halveksuvammin.
"Tämä on liian kaunis vuosi kuolemiselle" Pumpkin totesi, vaikka itsekkin oli muutaman kerran ottanut takkiin niin pahasti että meinasi henki lähteä. Naaras ei kuitenkaan ollut luovuttaja tyyppiä, kuten oli käynyt jo selväksi. Pumpkin ei aikonut kuolla.
Belialin alkaessa pyrkimään ylös. Pumpkin alkoi päästelemään nopeita, teräviä sähähdyksiä, kuin kannustaakseen tuota nousemaan. Naaras peruutti pari askelta. Raskasrakenteinen uros pääsikin ylös, mutta päätyi takaisin maankamaralle. Tuo ei pysynyt pystyssä tässä olomuodossaan. Pumpkin katsoi Belialia säälien, samalla kun laski päätään lähemmäksi maassa makaavaa urosta.

Naaras tuijotti urosta hiljaa, kunnes tuhahti tuon sanoilleen.
"Luuletko tosiaan että jättäisin sinut jälkeen tässä tilanteessa?!" Pumpkin kysyi siirtäen päänsä entistä lähemmäksi urosta, joka oli vaihtanut olomuotoaan kuolevaiseen.
"hyvä jos uskallan jättää sinua edes hetkeksi enää ikinä" lisäsi hiljentäen ääntään, samalla kun muuttui itsekkin kuolevaiseen muotoonsa.
Äsken unohtunu kipu ja uupumus muistuttivat olemassaolostaan tässä olomuodossa kahta kauheammin. Kivun johdosta naaras hengitti astetta nopeammin ja raskaammin, mutta ei tehnyt elettäkään yrittääkseen saada kivun lievittymään.

Pupmkin laskeutui Belialin eteen polvilleen, katsastaen jälleen noen peittämän miehen päästä varpaisiin.
"Veljeni ei ole niin tärkeä että lähtisit vaarantamaan itseni tai sinun henkeäsi enää hänen takia" Pumpkin totesi lopulta, katseen noustessa uroksen kasvoihin "Joten aijon unohtaa hänet".
Ottihan se kolhua naaraan egolle jättää tehtävä suorittamatta, mutta mikäli yksi paskiainen oli näin vaarallista löytää tästä valtakunnasta, aikoisi Pumpkin jättää veljensä etsimisen. Nyt hän tiesi tuon olevan elossa, joten sitä ei tarvinnut todistaa omin silmin... ellei oraakkeli sitten valehdellut. Oraakkelista puheenollen..
"Mitä sinä teit hänelle?!" Pumpkin kysyi ajatusten palauduttua valtavaan urokseen, joka oli tuskasta huutaen lennähtänyt pois kuin takkiinsa saanut harakka.
Seuraava

Paluu Vanhametsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö