Kirjoittaja Aksutar » 25 Huhti 2012, 00:03
Puoliverinen ei tajunnut mitä ympärillä tapahtui, kunnes aisti jonkun tai joidenkin pyörivän ympärillä. Laiskasti tuo kävi raottamaan silmäänsä, mutta ei nähnyt mitään. Näkökenttä oli täysin sumentunut. Aivan sama, hän kuolisi kumminkin. Turhaan sitä halusi nähdä, kuinka nälkäinen susilauma oli tullut illallistaan katsomaan. Pukinparta häilyi tajuttomuuden rajamailla, ollen tietoinen että jotain tapahtui, mutta ei tiennyt mitä. Kuitenkin, tuntui siltä että jonnekin liikuttiin. Jonnekin lämpimään, kuivaan
Seuraavan kerran kun puolihaltia jotain tajusi, oli hän sisällä jossain. Missä, se oli täysin toissijainen kysymys. Kenen kosketuksen hän tunsi, oli se suurempi kysymys. Silmät koettivat avautua pienesti tarkastelemaan ympäristöä, mutta turhaan. Sen sijaan kun joku kävi haavoja hoitamaan, mutisi puoliverinen itsekseen milloin mitäkin, joko yleiskielellä tai haltiakielellä. Mitään vaaraa ei ilmeisesti ollut.. eihän? Häntä hoidettiin kuntoon, sen verran puoliverinen kivun ja verenhukan turruttamalla kehollaan pystyi tuntemaan. Kaikki ne ihanan suloiset kivut, jotka parantamisen yhteydessä iskivät. Tuntui tutun turvalliselta, joskin epämukavalta.
Sen verran, mitä puoliverinen nyt tajusi tilanteesta.
Laulua. Alf vihasi naisten laulua. Äänestä päätellen se oli nainen. Tai todella kaunisääninen mies. Vaikka lurittelua vihasikin, oli tämä laulu kaunein mitä puoliverinen oli kuullut. Tosin, tuon kuuleminen oli aika passiivista, lähinnä hän kuuli vain melodian. Laulun aikana kävi arpikasvo viimein raottamaan pienesti toista silmäänsä, nähden nyt pelastajansa epäselvän utuiset kasvot. Hän oli tajuissaan, hereillä, ja kuuli naisen sanat. Heikosti tuo naurahti. Naurahdus oli kuitenkin yskäisyn sävyttämä. Huulet kävivät yrittämään muodostaa sanoja, mutta mitään ei sanottu
Sen sijaan mies vaipui tajuttomuuteen, lopultakin.
Aika kului. Alfilla ei ollut hajuakaan kauanko oli maannut paikoillaan. Tunnin, pari, päivän, viikon? Hän ei tiennyt, eikä oikeastaan välittänyt. Ihanin asia oli tajuta olevansa elossa. Silmät kävivät avautumaan, tuijottamaan kattoon. Pikku hiljaa alkoi mies keräillä ajatuksiaan ja päivittämään tilannetta. Hän makasi sohvalla, jonkun asunnossa. Laiskasti katse kääntyi vierellä lepäävään naiseen. Ilmeisesti talon omistaja. Tai omistajan tytär. Tai vaimo. Kohta jostain ryntäisi karvainen, iso mies pilaamaan tämän herkäksi luokiteltavan hetken. Alf naurahti surulliselle mielikuvalle. Kipuja ei ollut paljon. Ei ainakaan niin paljoa, kuin olisi voinut kuvitella. Vielä mies ei kyennyt liikkumaan suuresti, sillä pienikin liike tuntui liian uuvuttavalta ja kivuliaalta prosessilta. Niinpä puoliverinen tyytyi makaamaan paikoillaan. Ainakin jotenkuten. Toinen käsi löysi tiensä vatsan päälle lepäämään, toisen jalan koukistuessa pienesti, rennompaan asentoon.
Katse pysyi naisessa, hiljaa, kunnes toinen käsistä nousi puolittain ylös ja kävi luomaan kipakan äänen napsuttelulla. Napsuttelulla, jonka tarkoituksena oli herättää toinen.