Kirjoittaja Templer » 16 Elo 2011, 16:34
Soul Safer
Soul Safer huokaisi katsoen taivaalla lentävään lintuun. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea vuorien taakse. Valoisuutta riittäisi vielä pitkään, mutta vanhassa metsässä sitä ei voinut aina erottaa. Siitä Safer piti, kuinka siellä osasikaan olla aina hämärää ja viihtyisää, eikä ollut paljoa väkeä, jotka kyselivät kuka hän oli, miksi hänellä oli huivi ja mikä hän oli... hän voisi niin helposti tappaa kyseliät, vain riisumalla huivin, mutta Safer ei ollut samanlainen kuin muut... muuta hänen kaltaiset. Hän muisti vielä osan Jasonista, pojasta joka hän oli ollut. Nyt se vain oli sumeaa usvaa, josta putkahti aina välillä jotain esille. Kuitenkaan ei ollut sen aika, ei ollut aika muistella menneitä. Safer oli nimittäin paennut tänne metsään todelisuutta, sitä kurjaa, pientä, paskaimaista maailmaa, joka osasi aina riepotella häntä mielensä mukaan. Hän vain kuunteli hengitystään, istuen kannolla ja pitäen päätään notkossa. Korvat olivat valppaina kuulemaan kaiken, pienimmätkin asiat. Silti mitään ei kuulunut, ainostaan hänen oma rahiseva hengitys.
Kuin hän olisi yksin siellä, vaikka monien satojen metrien päässä liikkui mielenkiintoisia tuoksuja, ne kuuluivat ihmisille ja eläimille. Hän vainusi myös muuta, eläinten jätteitä ja ihmisten heittämiä, homaisia ruokia, jotka lojuivat roskakasoissa. Mitään tarpeeksi mielenkiintoista tai huomiota herättävää ei tapahtunut. Safer varoi antamasta vaistoilleen vallan, tässä tilanteessa hauskinta olisi viedä jonkun sielu, mutta ajatus oli raaka. Ei ehkä tarpeeksi raaka, ettei hän olisi voinut tehdä sitä, mutta silloin hän istuisi vieläkin tiukemmin ja suruissaan tuossa samaisella kannolla... ja hiukan myöhemmin. Niiskaus... vihdoin hän kuuli jotain erilaista, mutta tämäkin kuului hänelle itselleen.
Safer ei ollut varma itkikö hän, vai niiskauttiko hän ihan tylsyydestään. Hän velloi tyhjyydessä, puoliksi unessa, mutta kuitenkin hereillä. Hän tajusi, että hän istui siinä, eikä mitään tapahtunut, mutta silti hän taisi nukkua. Tuon erikoisen horromaisen tilan rikkoi rapina. Joku liikkui lähellä. Vai oliko hän juuri kuvitellut sen?
Hänen oli vaikea keskittyä eneää mihinkään ja hän alkoi saada hitaan hermoromahduksen. On niin vaikea elää... niin vaikea hengittää vapaasti, liian vaikea edes liikkua, tietämättä, että on pelkkä murhaaja... Safer ajatteli itsekseen, perimmäisenä ajatuksen oli saada ajatukset kokoon, mutta enemmän hän halusi vain solvata itseään. Hän oli murhaaja, eikä voinut mitään. Safer alkoi kuuntelemaan terkemmin ja tosiaan joku liikkui lähistöllä, luultavasti ihminen. Ainakin tuoksu oli ihmisen, mutta Safer ei voinut olla varma, kuuluiko tämä tuoksu juuri tuolle läheiselle ihmiselle... Safer nosti päätään ja kuunteli tarkkaavaisena, silti hän ie irrottautunut kyyry asennostaan vaan piti sen tuomasta turvasta ja lämmöstä.
//Jos Nipustin pystyisi Jennalla tähän jotain kirjoittamaan... :D//