Sivu 1/1

O hai old friend! || Mohnake

ViestiLähetetty: 25 Marras 2012, 13:27
Kirjoittaja suskari
//anteeksi kesto, on ollut hieman inspiraatiot kadoksissa

Ivor

Lumi oli tullut jo tullakseen Cypritin saarelle ja peittänyt saaren lumivaippansa alle, joulukin oli saapumassa hiljalleen mutta se paljoa kenenkään mieltä helpotti näinä synkkinä aikoina. Vähiten ihmisiä jotka olivat loukussa kuin rotat pesässään melkeinpä. Ivor siis kiitti tällä kertaa valintaansa puolueettomuudestaan että sai olla melko rauhassa moisista ongelmista omassa kodissaan, vaikka saikin valintansa takia varo kumpaakin osa puolta etenkin näin metsässä liikkuessaan. Se olikin ainoa syy miksi demoni kantoi päällään painavaa haarniskaansa, että kahta miekkaansa selässään painamassa oman elopainonsa lisäksi. Muuten demoni olisikin voinnut varautua huomattavasti kevyemmin tavalliseen kävelyyn metsässä, mutta tilanne oli mitä oli.

Edessä näkyi mökki, vanha ja varmasti parhaansa päivänsä nähnyt sellainen ja näyttikin siltä että vanha asumus romahtaisi minä hetkenä hyvänsä oman painonsa takia.. silti tuo rotisko pysyi pystyssä ja oli pysynyt pystyssä niin kauan Ivor itse jaksoi muistaa ja elännyt tällä mantereella. Mökistä myös liikkui huhuja että tuo olisi kirottu, sillä kukaan joka sinne oli astunut ja jäännyt yöksi ei ollut poistunut mökistä ja palannut omiensa luokse. Se oliko huhussa mitään perää ei demonia kiinnostanut sen pahemmin, sillä nyt tämä vanha rotisko sai toimia punaturkin levähdys paikkana. Lunta pyyhittiin hieman pois vanhoilta kuluneilta laudoilta pois, että Ivor sai laskettua karvaisen takamuksensa kuistille, sekä ruskean nahkasta tehdyn reppunsa viereensä josta demoni kävi itsekseen evästelemään kera leivän, sekä lämpimän mehun kera jota kaadettiin puiseen mukiin vielä lämpimästä pullosta.

ViestiLähetetty: 21 Joulu 2012, 23:54
Kirjoittaja Mohnake
Uthrud

Taas kerran oli Uthrud sonnustautunut asepukuunsa. Yli vuosi sitten oli hän saanut melko pysyviä sotavammoja. Yhä hän välillä joutui ottamaan tukea kävellessään. Onneksi hänellä oli pitkävartinen ja uskoollisesti häntä palvellut kirves johon nojata. Talvi ja kylmyys eivät hänen osallaan puuduttaneet tai helpottaneet hänen oloaan. Sen verran pahasti hänen toinen keuhkonsa oli vammautunut, ettei se varmasti koskaan olisi entisellään. Jokaisella sisään hengityksellä hänen rintaansa vihloi enemmän tai vähemmän. Helpotusta tuohon toi ainoastaan apoteekkarin hänelle valmistama, kipua ja särkyä turruttava litku. Mainittakoon myös ettei se ollut mitään makeinta simaa.

Tällä kertaa hän oli perinteisellä partioinnilla Quinn-metsässä. Tai ehkei ihan perinteisin reissu ollut tiedossa, sillä hänen seuranaan oli Jack Fisher. Mies josta kerrottiin erilaisia legendoja sotilaiden keskuudessa. Uthrud ei legendoihin ollut pahemmin kiinnittänyt huomiota, mutta joutui päänsä sisällä toteamaan, ettei hänen seuralaisensa täysin tavallinenkaan mies ollut.

Parivaljakko oli ollut täysin hiljaa koko matkan. Aina parakeilta metsään saakka. Ei sanaakaan kummankaan suusta. Ehkä se oli virkapuku, joka teki molemmat hiljaiseksi tai sitten se, ettei kumpikaan ennaltaan tuntenut toista. Uhtrud ei kuitenkaan enään sietänyt hiljaisuutta. "Mikä sai sinut liittymään armeijaan? Perhe perinne, kunnia vai pelkkä työ?"

//Edit: Sori, että kesti. Ollut vähän kaikenlaista viime aikoina...//

ViestiLähetetty: 23 Joulu 2012, 20:50
Kirjoittaja suskari
//Ei haittaa ei ja kiva kun melkee jopa muistin tuoda Kalman tänne..//

Ivor, Kalma

Kalma, mies tai friikki joka tunnettiin ihmisten riveissä nimellä Jack Fisher oli tällä kertaa lyöttäytynyt yhteen täysin tuntemattoman miehen kanssa korkeamman tahon käskystä. Ei aavekoira muuten olisikaan tähän ryhtynyt. Parakeilla nopean tervehdyksen jälkeen ei Kalma ollut suulasta suutaan avannut tälle miehelle vaan oli tyytynyt kävelemään miehen vierellä hiljaa kuin kallio. Vaikka aavekoiran viha ihmisiä kohtaan oli laskenut lähes nollaan oli Kalma edelleenkin hyvin epäileväinen ja varovainen kyseisen lajin edustajia kohtaan, ja se oli varmaankin ainoa syy miksi aavekoira oli tällä hetkellä harvinaisen hiljaista seuraa. Sen hiljaisuuden kuitenkin rikkoi mies hänen vierellän kysyen miksi hän oli liittynyt armeijaan heitellen hieman omia arvauksiaan perään. Aavekoira ei voinnut olla virnistämättä maskinsa suojissa kysymykselle, jota mies ei onneksi kyennyt näkemään.
"Työ.. jollakin minun on neljä suuta ruokittava." Aavekoira vastasi miehelle katsahtaen seuralaisensa päälle nopeasti ja hiljeni omalta osaltaan siihen paikkaan siirtäen katseensa eteensä kävely suuntaan.
"Sukulaisia minulla ei ole." Kalma lisäsi sitten vielä perään ettei mies alkaisi kyselemään turhia hänen sukulaisistaan jos niistä kiinnostuisi ja tahtoisi enemmänkin tietää.

Kalma ei enää itse enempää alkanut turisemaan tämän puolitutun sotilaan kanssa vaan jatkoi vatonaisena matkaansa kun äkkiä pysähtyi kuin olisi nähnyt tai kuullut jotakin käskien pienellä käsi liikkeellä myös seuralaistaan pysähtymään. Kuulo- tai ääni havainoja aavekoira ei kuitenkaan ollut tehnyt vaan ilmassa leijui ruuan heikko tuoksu aavekoiran tarkka vainuiseen nenään jopa maskinkin läpi, joka kuitenkin laskettiin alas saadakseen paremman vainun tulo lähteestä ja sen suunnasta.
"Kai osaat hiippailla?" Kalma kysyi kääntyen seuralaisensa puoleen jolla ei nyt valitettavasti ollut maailman hiljaisin kaluste päällään, mutta kai tuo osasi liikkua sen verran hiljaa ettei kuulostaisi romukauppiaan myyntikärryiltä mukulakivi tiellä? Siihen seikkaan uskoutuen aavekoira lähti kävelemään hajun tulo lähdettä kohden ja mitä lähemmäs aavekoira tuli sitä varovaisemmaksi koira meni. Mutta ei valitettavasti osannut aavistaa laisinkaan minne olikaan viemässä seuralaistaan.

Ivor oli istumassa ja syömässä välipalaansa kaikessa rauhassa, tai oikastaan sen viimeisiä murusia kun havahtui kuin kuudennen asitin varoittamana johonkin. Korvat nousivat tarkkaavaisena pystyyn ja kullan väriset silmät tuntuivat etsivän jotakin. Luonto oli hiljennyt demonin ympäriltä turhankin hiljaiseksi ja pikkulinnut puissa pomppivat hermostuneesti puissa päästellen varoitus ääniä. Ei tarvinnut olla tyhmä tajutakseen että eläimet säikkyivät jotakin petoa.. tai jotakin muuta olentoa tai otusta lähellä ja Ivorin koolla tavallinen metsä peto kyllä siirtyi pois paikalta suosiolla. Sääli vain että lähellä oleva pusikko ja metsikkö antoi tunkeilijalle hyvän näkösuojan ja tuuli ei ollut demonin nenälle laisinkaan suotuisa.

Kalma oli johdattanut kaksikon mahdollisimman lähelle haistamaansa kohdetta piilotellen tuulen alapuolella lähistöllä olevalla pusikossa joka toivottavasti riitti suojaamaan kumpaakin sotilasta näkö havainnolta. Puskien oksiston läpi onneksi myös näki suoraan kohteen, joka oli Kalmalle itselleen hyvin tuttu.. hyvällä tavalla siis eikä aavekoira ollut iloinen että oli tämän sotilaan tänne johdattanut. Ivor, tämä koiramainen punaturkkinen demoni, oli pelastanut aavekoiran jo kerran ja myös hänen vaimonsa joten aavekoira oli tuolle enemmän kuin hieman velkaa. Kalma kääntyi kohden seuralaistaan ja päätti ottaa nyt tavoistaan poiketen pelkurin roolin.
"Tuota emme kyllä alas saa.. jospa jättäisimme sen rauhaan vai mitä?" Kalma kuiskasi miehelle ja loi pienen toiveikkaan hymyn kasvoillensa että he lähtisivät hyvin nopeasti täältä.

//Nii sopisiko että nyt olisi iltapäivä ja pilvistä, koska Kalma ei aurinkoisella pysty liikkumaan koska sen silmät on liian valon arat//

ViestiLähetetty: 23 Joulu 2012, 22:34
Kirjoittaja Mohnake
Uthrud

Eipä Uthrudille tullut niin yllätyksenä Fisherin vastaus. Mies näytti kyllä todella nuorelle omatakseen neljäsuisen perheen. Mutta eipä se Uhtrudille oikeastaan kuulunut kuinka monta suuta kenelläkin on ruokittavanaan.

Hetken he jatkoivat taas hiljaa. Äkisti toisen miehen käsi kuitenkin nousi pysähdys-komentoon ja Uhtrud pysähtyi. Hän vaistomaisesti silmäili ympärilleen. Mitään poikkeavaa ei metsässä osunut hänen silmäänsä. Olikohan tuo nyt aivan varma, että pysähdykselle oli jokin pätevä syy? Fisher laski kasvoja peittävää maskiansa. Ilmeisesti hän haisteli jotain. Uhtrud yritti myös haistella, mutta hän ei haistanut mitään. Ei savua, ei mitään omituista, ei yhtään mitään. Pian Fisher kysyi häneltä hänen hiipimistaitojaan. Eipä ne mainittaiva olleet, mutta osasi hän olla kolistelematta tai kilistelemättä haarniskaansa. "Kyllä osaan." Hän vastasi sotilaallisen yksinkertaisesti. Uhtrud kävi seuraamaan kumppaniaan, kun tämä lähti etenemään edeltä. Hän seurasi tätä kuin varjo. Jokaista liikettä ja askelnopeutta myöten.

Hetken päästä he kökkivät pusikoiden takana. Uthrud erotti mökin katon pusikoiden ylitse. Katon kunnosta päätellen sitä ei ollut hoidettu vuosikausiin. Saattoi yhtä hyvin olla hylätty. Hän tarkkaili hiljaa kuinka hänen kumppaninsa katsasti pusikon oksien lomasta mökin edustaa. Hän päätti hiipiä hieman lähemmäksi nähdäkseen itsekin. Mökin edessä seisoi hänellekin tuttu näky. Se samainen otus, joka hänelle oli aiheuttanut tämän pysyvän vamman. Fisher kävi kuiskaamaan hänelle, että heillä tuskin olisi mahdollisuuksia tuota otusta vastaan. Ehkä hän oli oikeassa. Uhtrud jäi vielä hetkeksi tuijottamaan tuota otusta inholla ja vihalla. Hän kuitenkin päätti nyökätä kumppanilleen hiljaa. Aikeissaan hiipiä poispäin mökistä hän kuitenkin epähuomiossaan astui maasta esiin pistävän, jäisen puunjuuren päälle. Siinä samassa hän liukastui ja menetti tasapainonsa. Hän kaatui maahan ja hänen aiheuttamansa meteli varmasti kiinnitti otuksen huomion ja paljasti heidän olin paikkansa. Nopeasti hän nosti katseensa Fisheriin ja se varmasti kertoi mitä hän ajatteli. Nyt oltiin liemessä. Reisiä myöten.

//Kyllä minulle sopii.//

ViestiLähetetty: 23 Joulu 2012, 23:09
Kirjoittaja suskari
Kalma oli jo tekemässä itsekkin lähtöä paikalta kun hänen seuralaisensa, yllätys yllätys, päätti sitten liukastua johonkin ja vetää nenällensä lumi hankeen.
"Tolvana!" Mies ärähti kuiskaten seuralaisellensa ja alkoi auttamaan miestä ylös että he pääsisivät lähtemään. Hän tunsi ehkä Ivorin hyvällä tavalla, mutta ei ollut varma miten valtava demoni tulisi reagoimaan siihen että hänellä oli seuralainen mukanaan. Sillä jos hän paljastaisi tässä tuntevansa tämä otuksen niin mikä estäisi tätä miestä kertomasta jollekkin ylemmälle taholle siintä ja sitten olisikin kivasti selittämistä, Ivor oli kuitenkin ollut haltoiden puoluella ja petturi ihmisille. Sellaisten kanssa kaveeraaminen ei ollut hyvä juttu ja siintä voisi saada narun kaulaansa, tai muun rangaistuksen.

Demonin korvat rävähtivät pystyyn kaatumisesta tulleesta äänestä ja käänsi päänsä kohden suuntaan josta ääni kuului, nousi ylös koko pituudellensa ja lähti ottamaan nopeita askelia kohden pusikkoa jossa tunkelija olisi ainakin äänen perusteella. Nopeasti Ivor pääsikin paikalle vetäen aseensa selästä olevasta tupestaan esille ja asetti ne kummankin tunkelija kurkuille kutittamaan enemmän ja vähemmän inhottavasti.
"Täällähän näkee tuttujakin.." Demoni totesi harvinaisen rauhallisesti tuntiessaan kummatkin miehet enemmän tai vähemmän hyvällä tavalla. Vähiten tyytyväinen demoni oli Uhtrudin uusinta kohtaamisesta, sillä muisti hyvin viime kohtaamisen tämän miehen kanssa kentällä.. ja jos yhtään saattoi arvata niin mies saattaisi hyökätä uudestaan hänen kimppuunsa kosto mielessä. Kalma taas oli Ivorin kanssa hyvä tuttu, eikä kumpikaan varmastikkaan tahtoisi toisiaan vahingoittaa.. mutta toisaalta taas aavekoira saattaisi kärsiä siintä jos kävisi puolustamaan demonia ja sama toisinpäin. Ivor oli avaamassa suutaan sanoakseen jotakin kun aavekoira ehti ensin.
"Emme aijo vahingoittaa sinua.. voit jatkaa.. istumistasi kaikessa rauhassa, me voimme poistua." Kalma sanoi Ivorille selvästikkin hieman näytellen pelokasta ja vilkaisi merkittävästi seuralaisensa päälle. He lähtisivät nyt tai tästä tulisi verilöyly kaikille!

ViestiLähetetty: 03 Tammi 2013, 00:52
Kirjoittaja Mohnake
Uthrud

Uhtrud tarttui avustavaan käteen ja pääsi jaloilleen. Samassa hänen kurkullaan tuttu miekka odotti ahnaasti sen leikkaamista. Toinen tutuista miekoista taas oli asetettu hänen kumppaninsa kurkulle. Sivusilmällä hän näki myös tutun hahmon, joka nämä miekat omasi. Demonin todetessa näkevänsä tuttuja kasvoja, Uthrud ei voinut muuta kuin olla samaa mieltä. Tosin nuo kasvot olivat epämieluisasti tutut. Äkisti Fisher ehdotteli, että he lähtisivät vähin äänin ja antaisivat demonin olla rauhassa. Uthrud oli alkuunsa eri mieltä. Kyllä heidän täytyisi velvollisuudet hoitaa, kuten on ohjeistettu. Toisaalta hänestä ei olisi nyt kovin hyväksi vastukseksi vammojensa takia.

"Me menemme pois mieluusti." Hän nousi hitaasti ylös, ottaen tukea kirveestään. Ennen kuin hän käänsi selkänsä demonille, hän katsoi tätä hyytävästi. Kuin sanoen äänettömästi: "Joku toinen kerta" Lopulta hän otti horjuvia askelia poispäin tuosta olennosta, odottamatta kumppaniaan.

ViestiLähetetty: 14 Tammi 2013, 21:06
Kirjoittaja suskari
Kaksikko ei tahtonut selvästikkään haastaa riitää monta kertaa suurempansa kanssa vaa tahtoivat kumpikin perääntyä. Se oli pieni yllätys Ivorille joka oli jo melkein odottanut ihmis miehen käyvän päälleensä sen kummempia miettimättä. Sen sijaan mies päätti perääntyä oma tahtoisesti luomalla kuitenkin hyvin varoittavan katseen demonin päälle. Mies tahtoi selvästi uusintaa demonin kanssa. Ivori nosti kummatkin aseensa takaisin selkäänsä kurtistaen kulmiaan pienesti joksikseen loukkaanuneen näköisenä ihmisen perään, mutta ei heti käynyt sanomaan mitään vaan antoi koiran ja miehen ottaa muutaman askeleen pois itsestään. Vain siltä varalta ettei joutuisi pistetyksi vatsaansa.
"Vihaatko minua todellakin noin paljon?" Ivor töksäytti kun kaksikko tuskin oli päässyt edes muutamaa metriä kauemmas.
"Olimme silloin vihollisia.. en ole enään haltijoiden puolella." Ivor lisäsi sen fakta asian ettei enään ollut haltoiden puolella sen takia että oli pelastanut aavekoiran varmalta teloitukselta jokaisen kansalaisen iloksi.

Kalma oli jo huokaisemassa helpotuksesta kun Ivor päästi heidät menemään ilman suurempaa esitystä, mutta ei pitkälle päästy kun demoni avasi suunsa kohdistaen katseensa hänen seurassaan olevaan ihmiseen. Kalma katsoi Uthrudiin ja miehen reagtiota, josta katse siirtyi sitten demoniin.. Ilma tuntui yht`äkkiä yllättävän kylmältä ja painostavalta.

ViestiLähetetty: 10 Maalis 2013, 22:49
Kirjoittaja Mohnake
Uthrud

Muutaman askeleen jälkeen demoni heitti Uthrudille kysymyksen, koskien heidän välejään. Se ei saanut hänessä mitään aikaan vaan kaikui kuuroille korville. Tai ainakin näin hän antoi olettaa. Seuraavaksi demoni kertoi, ettei olisi tällä kertaa ollut haltioiden puolella. Sekin aluksi meni toisesta korvasta sisään ja tuli toisesta ulos. Uthrud pysähtyi silti paikoilleen. Hetken hän hengitti kylmää ilmaa sisäänsä. Miettien. Uskoakko muka otukseen, joka melkei vei häneltä hengen? Tuskin. Taistelut olivat toki loppuneet ihmiskuninkaan kuoltua, mutta sota tuskin oli vielä ohitse. Vakoojia riitti yhä pilvin pimein. Hän ei ihmetellyt yhtään vaikka demoni olisi viilannut heitä suoraan linssiin.
"Olit sitten millä puolella tahansa, tuskin tulen koskaan pitämään sinusta...", Uthrud sanoi kääntyen verkkaisesti.
"Ja miksi uskoisin sinua? Voisi hyvinkin olla joku juonesi uskotella minulle kaikkea hyvää itsestäsi", hän sohaisi kirveensä, sen hetkisen kävelykeppinsä, varrella kohti demonia "sinua"-sanan kohdalla. Kuin tökkäistäkseen tuota aivan liian kaukaa.

ViestiLähetetty: 27 Maalis 2013, 22:06
Kirjoittaja suskari
Ihminen avasi suunsa ja kääntyi verkkaisen hitaasti kohden demonia ilmoittaen selvästi ettei aikoisi koskaan pitää demonista, jota Ivor ei ollut suoranaisesti tarkoittanutkaan. Ei hän heistä ajatellutkaan mitään ylimpiä ystäviä.. silti tämän ihmisen asenne oli kuitenkin harvinaisen negatiivinen vaikkei Ivor suoranaisesti itse hyökkäävä ollutkaan ja se kieltämättä ärsytti demonia jonkin verran. Eikä asiaa auttanut pätkääkään ihmisen seuraavat sanat joita mies korosti nostamalla aseensa osoittamaan demonia kohden likimain jopa haastavasti. Ivor ei heti vastanut mitään.. vain tuijotti hiljaa tätä ihmis miestä silmiin, kunnes lopulta hymähti surku huvittuneena.
"Ihmiset ja teidän lyhyt näkökenttänne.." Ivor totesi lähinnä itsekseen kuin edessään olevalle Uthrudialle ja astui muutaman askeleen lähemmäs tätä miestä näyttäen hetken jopa siltä että aikoisi vetäistä toisen suurista miekoistaan ja vetäistä sillä tämän ihmisen kahtia. Misään välissä kättä ei kuitenkaan kohotettu aseiden kahvoille ottamaan miekkaa käteen, sen sijaan demoni pysähtyi kirveen mitan päähän. Katse kävi kirveessä, mutta kohotettiin nopeasti takaisin mieheen.
"Miksi sitten säästin sinut? Muistatko? Säästin henkesi, koska sitä pyysit.. ja nyt tämä kiitos siintä?" Ivor avasi suunsa ja nosti nyt vihdoinkin toisen kätensä hitaasti aseen kahvalle ja veti sen esille nostaen sen kohden Uthrudia tuon sivulle muutaman sentin päähän miehestä. Vahinkoa ei tietenkään syntynyt.
"Voimme olla vihollisia ja taistella kuolemaan asti tai antaa tämän olla ja elää rauhassa. Valitse ihminen, se on viimeinen valintasi." Ivor sanoi varsin vakuuttavalla äänen sävyllä, jota korosti demonin katse jossa ei näynyt pätkääkään pilailua tämän sotilaan kustannuksella tai asialla. Ivor oli valmis kaivamaan sotakirveensä hautaan, mutta oliko Uthrud.. Sitä Ivor ei tiennyt, mutta saattoi pelätä pahinta.

Kalma, joka oli seurannut hiljaa sivusta tähän asti, syöksyi nyt kaksikon väliin erottaakseen riita pukarit toisistaan. Tämä oli täysin hullua! Ensinäkään hänen mukana roikkuva ihminen ei ollut täysin taistelu kuntoinen ja Ivorille Kalma ei tahtonut ongelmia. Ehkä tämä oli yksi niistä syistä miksei aavekoira pahemmin välittänyt tästä sodasta, siinä ei ollut järkeä. Ei minkään näköistä.
"Lopettakaa, ei tässä ole mitään järkeä.. tapatte vain toisenne." Kalma huomautti katsoen kummakin päälle toivekkaana siintä että jompi kumpi perääntyisi nyt ennen kuin sattuisi. Eniten Kalma odotti siltä Ivorilta. Järkälemäinen demoni ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen.
"Siirry." Ivor sanoi katsoen Kalmaa hieman pahoittelevana ja työnsi tuota kauemmas itsestään että Uthrudista. Normaalist Kalma olisi moisesta eleestä iskenyt hampaansa vastustajan lihaan, mutta nyt aavekoira vain jäi sivuun kääntäen nyt toivonsa Uthrudiin.
"Älä viitsi.."