Kirjoittaja Agna » 20 Touko 2016, 00:13
Jerrell
Näytti siltä, että sovinto oli tehty. Niin varuillaan ja tolaltaan kuin Nora olikin, suostui hän ottamaan vastaan Jerrellin tarjoaman vesipullon, ja joi nyt siitä edelleen pahoinvoivan näköisenä. Ensimmäinen hörppy ei mennyt alas, mutta se ei ollut ihme. Jokin naisen olemuksessa kertoi kuurolle, että hän oli jo paremmin kartalla ympäristönsä tapahtumista, vaikka olikin varmasti voimaton ja turta. Se ei haitannut kuuroa. Tällaisessa valmiissa maailmassa hänellä ei ollut mihinkään kiire, joten Nora saisi ottaa aikansa toipuessaan. Ehkä he vielä selvittäisivät tämän tilanteen. Hetken Jerrell oli huolissaan siitä, pystyisikö Nora enää tällaisen jälkeen suhtautumaan häneen normaalisti; ajattelisiko hän, että näyttäytyminen tällaisessa tilassa oli niin häpeällistä, ettei hän haluaisi enää tavata miestä uudelleen paremmallakaan ajalla? Toinen kulaus nieltiin ja Jerrell nyökkäsi hyväksyvästi, ei tiennyt miksi, kenties hän halusi vain rohkaista naista. Lasipullo ojennettiin takaisin ja mies otti sen hoteisiinsa painamasta kätilön väriseviä raajoja. Jerrell laittoi pullon maahan vierelleen ja yritti sitten saada imettyä jonkinlaista tietoa kätilön kasvoilta, mutta siinä he vain tutkivat toisiaan, molemmat yhtä surkean hämmentyneinä ja pelokkaina tilanteesta.
Hiljainen tarkkailu päättyi, kun Nora avasi suunsa. Kuuron miehen silmät olivat herkistyneet tarkkailemaan kaikkia kasvojen liikkeitä, joten nytkin hän oli heti valmis lukemaan sanat kätilön huulilta. Ja voi, olisipa hän tiennyt, millaiset sanat joutuisi tavaamaan. Kuuna päivänä hän ei olisi veikannut tuon pienen, haavoittuvaisen ja punahipiäisen naisen suun liikkuvan sellaisten sanojen tahtiin. Ei, hän olisi halunnut vastata. En usko sitä. Ethän? Oletko? Nora? Sinäkö? Jerrell tiesi, ettei lukisi sanoja väärin. Niin Nora todella oli sanonut. Mies tunsi sykkeen rinnassaan kasvavan, ja ilme hänen kasvoillaan kertoi järkytyksestä. Mutta järkytys ei ollut tuomitsevaa, luotaantyöntävää järkytystä. Se oli myötätunnon ja häkellyksen siivittämää järkytystä. Jotain mieletöntä ja kamalaa oli täytynyt tapahtua, että kätilö oli päätynyt sellaiseen tekoon. Hän ei voinut olla päästään sekaisin. Yhtäkkiä Jerrellin teki mieli katsella ympärilleen. Oliko Nora tappanut jonkun tänään? Puhuivatko he menneisyydestä? Kaikki ajatukset, jotka hän oli aiemmin liittänyt naiseen, olivat nyt epäjärjestyksessä ja irrallisia, yhtenä puurona. Jerrell huomasi suunsa olevan auki ja sulki sen nopeasti häpeillen. Nora oli laskenut katseensa melko pian sen jälkeen kun oli tehnyt synninpäästönsä, joten Jerrell ei voinut tavoitella hänen katsettaan. Sen sijaan hän oli kohottamaisillaan kätensä naista kohti, ikään kuin udellakseen lisää tai tarjotakseen lohtua, jota ei varmuudella edes osannut saati uskaltanut antaa, mutta perääntyi aikeistaan Noran kääntyessä. Jerrellin oli pakko pudottautua polvilleen, sillä jännitys alkoi tuntua pakottavana tykytyksenä hänen jaloissaan, ja äskeinen tunnustus sai hänet tuntemaan olonsa veteläksi. Näkymä Noraan säilyi silti samana, pitkänhuiskea kun miehen varsi oli.
Jerrell saattoi jo aavistaa, mitä tuleman piti. Noran kääntäessä selkänsä hän muisti yhtäkkiä arvet, joita oli kavahtaen katsellut metsässä aiemmin, joskin tahattomasti. Nyt kätilö halusi näyttää ne tarkoituksella, minkä mies ymmärsi osoituksena luottamuksesta. Mutta arvet eivät loppuneet niskaan, kuten Jerrell oli luullut, vaan takin laskeutuessa koko yläselkä paljasti uurteet, joita aika oli epätoivoisesti yrittänyt paikata. Paksumpia, ohuempia, syvempiä, matalempia, suorempia, rosoisempia. Jerrell tunsi haukkovansa henkeä ja peitti suunsa kädellään. Hän tiesi selvinneensä tähänastisen elämänsä läpi kokematta ja näkemättä kovinkaan paljoa väkivaltaa tai sen seurauksia - huolimatta siitä, että oli joutunut pakenemaan sotaa edellisestä kodistaan. Siksi tällaiset fyysiset ja henkiset ruhjeet, joita ihmisiin oli jätetty, saivat hänet ymmälleen ja tuohtuneeksi. Kuinka joku saattoi tehdä jotain tällaista? Miksi? Mies huomasi itseään kohti vaivalloisesti käännetyt kasvot, ja luki huulilta kätilön seuraavat sanat. Nainen itki, Jerrell näki hänen vettyneet ja punertavat silmänsä, eikä ihmetellyt hetkeäkään. Noran täytyi olla sillä hetkellä alastomampi kuin aikoihin. Ei ruumiillisesti, vaan henkisesti. Ja hän oli päättänyt avautua juuri tälle kuurolle, entiselle narrille, jonka tiesi juuri ja juuri nimeltä. Jerrellin poskia kuumotti. Hän tunsi häpeää siitä, että oli ohikiitävän hetken pitänyt Eleonoraa hulluna tai vaarallisena. Nainenhan oli vain suojellut itseään. Yhtäkkiä mies tunsi ylpeyttä siitä, että Nora oli uskaltanut lähteä. Hän oli onnistunut siinä. Hän oli päässyt pois. Sillä oli ollut valtava, tuskainen ja hirveä hinta, mutta hän oli selvinnyt. Käsi lepäsi edelleen miehen suun edessä, ja tottapuhuen hänenkin oli hieman vaikea pidätellä kyyneleitä. Mies ei ollut varma miksi. Ehkä kätilön suru kosketti häntä niin kovasti, ja toisaalta hän oli otettu tästä luottamuksesta mikä hänelle osoitettiin. Taakan oli täytynyt olla painava, ja nyt se oli jaettu hänelle. Osasiko hän ottaa asian vastaan toivotulla tavalla? Oliko Nora edes odottanut hyväksyvää vastausta?
Noran kääntyessä kohtaamaan Jerrellin katseen uudelleen, laski mies kätensä pois suunsa edestä. Ei se siinä ollut siksi, että Noran teko olisi järkyttänyt kuuroa - päin vastoin, sen tuntemattoman henkilön Noraa kohtaan tekemät teot saivat hänet tolaltaan. Mies mittasi katseellaan punahipiäistä ja kesakkoista, laihaa naista. Nostaisiko hän koskaan nyrkkiään tuollaista hentoa olentoa vastaan? Ei. Kuinka joku muu oli saattanut tehdä niin? Hän ei ymmärtänyt, eikä voinut ajatella asiaa, sillä se oli niin uskomatonta. Jerrell halusi sanoa olevansa pahoillaan, hän halusi laskea kätensä naisen polvelle ja luvata että kaikki järjestyisi, mutta yhtäkkisen dramaattinen tilanne oli jähmettänyt hänet paikoilleen, eikä hän uskaltanut edes puhua huulillaan. Mitä hän olisi voinut naiselle kertoa? Etteivät kaikki ihmiset olleet pahoja? Että asiat järjestyisivät? Kaikki se olisi varmasti kätilön mielessä turhaa. Ei taatusti ollut sellaista asiaa, sellaista lohdun riekaletta, mihin kätilö ei olisi elämänsä aikana turvautunut. Arvet eivät olleet eilisiä, ne olivat monien tuskaisien päivien peittelemiä ja muistuttivat naista luultavasti joka aamu ja joka ilta menneistä painajaisista. Ei ollut sellaisia sanoja, joilla Jerrell olisi voinut naista lohduttaa. Siispä hän vain katsoi.
Ja onneksi Nora päätti ottaa tehtäväkseen suorittaa seuraavan siirron, sillä Jerrell tunsi hädin tuskin hengittävänsä. Hentoinen kätilö lähestyi alistuneen ja voipuneen näköisenä suurempaansa ja käpertyi hitaasti kohti Jerrellin jalkoja. Saavutettuaan kohdan, jossa Jerrell nyt istui polvillaan, nosti kätilö katseensa kuuron silmiin. Mies näki niissä vain pohjatonta surua ja lohduttomuutta, ehkä epätietoisuutta siitä minne hukuttaa kaikki pahat ajatukset, ja sitten nainen lyyhistyi hänen syliinsä. Naisen takertuva puristus miehen vasemmassa kädessä aneli apua. Mies kiersi sormensa Noran pienen kämmenen ympärille pitäen sitten tiukasti kiinni toisen kädestä. Ehkä hän halusi sillä viestiä, ettei ollut menossa minnekään. Hän laski toisen kätensä naisen pään päälle ja kumartui sitten ihmiskilveksi suojaamaan tuota pientä ja värisevää lintua, jonka kyyneleet tuntuivat kastelevan hänen reitensä. Varovasti kuuro painoi ylävartalonsa naisen yli niin, että oikea käsi sai rauhoittelevasti silitettyä kiharaista päätä ja että nainen oli hänen sylissään väljässä, mutta turvallisen tuttavalisessa halauksessa.
"Shhh", hän lohdutti rauhallisesti ääntäen ja liu'utti kämmentään päälaelta niskaan, joskin varoi jatkamasta alueelle, jolta arvet alkoivat. Hiukset tuntuivat pehmeiltä kämmenen alla ja kiharat ponnahtelivat kärkkäästi takaisin muotoonsa käden kuljettua niiden päältä. Nora parka. Silitysten lomassa Jerrell saattoi poimia kätilön naamalle valuvia hiuksia pois tieltä, etteivät ne kohta uisi hänen kyynelissään ja suussaan. Vasemman kätensä peukalolla hän silloin tällöin tarjosi kätilön kädelle pari lohdullista silitystä, jos tunsi tämän otteen tiukentuvan. Kuuro ei ollut ihan kartalla siitä kaikesta, mikä Noran mieltä tällä hetkellä painoi, mutta hän tiesi olevansa parhaiten apuna ollessaan vain hiljaa ja läsnä. Niin hän ainakin toivoi.
Jerrell ei tiennyt, paljonko aikaa he siinä sykkyrässään viettivät, mutta Nora tuntui rauhoittuvan ennen pitkää. Hetki oli Jerrellin mielestä lohdullinen ja jokseenkin hellyyttävä. Hän ei ollut ollut näin läheisissä tekemisissä kenenkään kanssa pitkään aikaan, ja vaikka tilanne lähtökohtaisesti olikin surullinen ja hankala, piti hän siitä ajatuksesta, että pystyi auttamaan jotakuta tarjoamalla hänelle läheisyyttään. Kun Nora osoitti liikeradallaan aikomuksensa nousta, Jerrell suoristi itsensä. Mahaa vihlaisi, haava oli luultavasti taas hyytynyt niille sijoilleen rutussa olleen vatsanahkan oltua pitkään paikallaan, ja nyt viiltoa liikutellessa siihen sattui. Myös rauhoittunut kätilö tuntui huomanneen yhtäkkiä haavan Jerrellin vatsassa, ja järkyttynyt ilme sai myös kuuron tutkimaan liiviä koristavaa repeämää, jonka alla kiilteli paikoittain hyytynyt veri. Mies nosti katseensa kätilöön, joka pyysi anteeksi ja näytti siltä, että saattaisi kohta oksentaa uudelleen. Jerrell tarttui Noran käteen, sillä halusi tavoittaa hänen katseensa. Hän pudisteli päätään, muttei saanut mitään sanottua. Ei se mitään. Et ollut oma itsesi. Olen kunnossa, hän olisi halunnut sanoa, muttei edes tiennyt oliko haava vaarallinen vai ei. Silti hän ei kieltäytynyt, kun Nora nousi epävakaasti jaloilleen ja viittoi miestä seuraamaan itseään. Nyt, kun kuuro jälleen ajatteli haavaa, tuntui sen vaikutus karmeammalta.
Jerrell nousi jaloilleen ja huomasi niiden molempien puutuneen. Kihelmöinti jalkapohjissa teki kävelemisestä hankalaa, ja hänen oli pakko tukeutua ovenkarmeihin sisätiloihin saapuessaan. Hän seurasi Noraa huojuen huoneeseen, johon tämä oli mennyt, ja yritti sitten tavoittaa itselleen hyvän paikan istua. Seisomiseen hänestä ei ollut, sillä vaikkei kukaan vielä edes koskenut haavaan, tuntuivat hänen jalkansa veltoilta ja epävakailta. Jerrell päätti riisua liivin päältään helpottaakseen tutkimustyötä - hän ei ollut varma, mitä Nora haluaisi haavalle tehdä. Ehkä vain katsoa, ehkä suorittaa jonkin operaation. Liivi kuoriutui miehen päältä parin nykäyksen siivittämänä, sillä veri oli takerruttanut paidat toisiinsa. Aluspaita sai jäädä. Pellava oli vatsasta veren tahrima ja hurjan näköinen, tehden tilanteesta Jerrellin silmin kaksin kerroin karmivamman, kuin se oikeasti oli. Hänen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ja katsella sitten aivan muualle kuin vatsaansa.
//TÄÄLLÄ OLLAAN JA NYT MENNÄÄN EIKÄ MEINATA! *fanfaarit soi ja söör kuuro ratsastaa paikalle*