Olisi helppo vain kadota.


Ympäri metsää löytyy vanhoja, hylättyjä rakennuksia... Tai ainakin suurin osa niistä vaikuttaa hylätyiltä. Rakennuksien kunto ja koko vaihtelee, osan ollen jo raunioina siinä missä jotkut vaikuttavat täysin asuinkelpoisilta. Tietenkin niissä saattaa jo siinä tapauksessa asua joku. Jotkut raunioista ovat peräti ajalta ennen ihmisten saapumista Cryptiin, haltioiden hylkäämää asutusta. Jotkut näistä raunioista ovat selvästi kokeneet sodan ja taruolentovainojen suuren hinnan. Puhutaan myös, että joissakin rakennuksissa kummittelee ja tämän tähden niissä ei kannata edes yötään viettää, ellei halua kirousta niskaansa...
Jostain päin metsää löytyy myös kokonaisia hylättyjä kyliä.

Valvoja: Crimson

Viesti To Joulu 31, 2015 10:56

Olisi helppo vain kadota.

//Agna ja Jerrell äkkiä tänne pelastamaan naispoloa ;) En oikein tiedä, että täytyisikö tämä merkitä k:lla vai ei, joten en merkkaa :D Aikamuodot hyppelee, korjailen tätä varmaan joskus myöhemmin//

Eleonora

Metsäsynnytyksestä oli kulunut jo pian kuukauden päivät ja nuo ihmiset pyörivätkin hänen mielessään yhä vähemmän, mikä oli oikeastaan hyvä. Ei kannattanut luoda siteitä vieraisiin henkilöihin, saati ajatella löytäneensä ystävän tai peräti kaksi. Kuitenkin joskus Nora pysähtyi muistelemaan tuota kummallista päivää ja kenties vielä kummallisempaa iltaa katolla. Jos jollekulle kävi riehakkuudesta intiimit ja kiihkeät tanssit, tai ehkä velvollisuuksilta karkaaminen metsään, oli kätilö tuolloin ollut suorastaan riehakas ja kolisutellut luomiaan kaltereita. Mitä kaikkea, vastasyntyneen luovutus miehen käsiin, kahdestaan miehen kanssa jääminen,… Lista tuntui loputtomalta. Hän oli kuitenkin yhä elossa ja kenties olo tuntui jopa hieman kevyemmältä. Kyllä hän joskus voisi vielä löytää sellaisen kultaisen keskitien mistä aina puhuttiin, sen jonka avulla voisi saavuttaa niitä asioita joita ei edes uskaltanut toivoa.

Ajatuksiinsa uponnut kätilö istui nyt terassinsa hapristuneella, natisevalla portaalla ja nyhti yrttikukan kukintoja ja siemeniä irti karasta. Lähes äänettömänä nuo varresta irrotetut osat leijailivat reisien väliin puristettuun sankoon. Lämpimät auringonsäteet pyyhkivät pellavapaidan alta paljastuvaa käsivarsien ihoa, kaulaa ja kasvoja. Vähän paljaita varpaitakin, jotka heiluivat hyräilyn tahtiin. Päivä oli ehdottomasti hyvä, oli saanut kalaakin eikä ollut joutunut lähtemään synnytyksiin kaupunkiin. Tai minnekään muuallekaan. Hän oli lukenutkin. Se oli ihmeellistä, kuinka täydellinen päivä saattoi muuttuakin hetkessä synkäksi kuin mustin yö? Kyllähän Nora tiesi, että ilon kadotti yhtä helposti kuin pilvet peittäisivät auringon. Tällä kertaa pilvet eivät asettuneet auringon eteen, mutta kätilön ylle lankesi silti varjo. Varjo oli lähtöisin paljaspäisestä, metsässä kulkemisesta ryvettyneestä miehestä joka oli päässyt astelemaan pihaan ja naisen lähelle, ilman että hän oli huomannut mitään. Saavi tippui polvien välistä terassille ja lennätti kaiken sisältönsä ilmaan, pyörien sitten ties minne. Nora kompuroi jaloilleen ja konttasi kauemmas tuntemattomasta, lähemmäs ovea ja sen viereen laskettua kirvestä. Ei tiennyt kuvitteliko vain, vai kuuliko möreän, haukkuvan naurun takanaan. Merimieskin oli nauranut, eikä se koskaan tiennyt hyvää.

Kätilö kompuroi kirveensä luo ja veti nitisevän oven auki päästäkseen talonsa suojiin karkuun, vaikka todellisuudessa tuon parhaimmat päivänsä nähneen hökkelin tarjoama suoja oli vain illuusio. Nora veti oven kiinni perässään ja nojautui sitten sitä vasten, kuunteli mitä pihalla tapahtuisi. Veri kohisi korvissa niin lujaa, että nainen ei oikein saanut selvää lähestyikö askeleet ovea vai ei. Miten tämä oli edes mahdollista? Eikö hän ollut jo saanut osansa naisia vihaavista miehistä? Ensimmäinen tömäys ovessa sai kätilön heilahtamaan, selvästi tunkeilija oli tottunut murtautumaan asuntoihin. Nainen nojasi oveen koko heiveröisellä painollaan, kämmenet painettuna vanhan oven puupintaa vasten. Jalat työnsivät vartalolle lisävoimaa, paljaat jalkapohjat pitivät hyvin lattiaa vasten. Ruostunut kirves lepäsi jaloissa toimettomana, työkalun olemassa olo kuitenkin loi turvaa – vaikkakin valheellista. Nora huomasi huutavansa, kun lukemattomien tömäysten jälkeen hänen käsivartensa lihakset tärisivät ja polttava tunne kirveli pohkeissa. Huutaminen auttoi hetken, mutta lopulta voimansa loppuivat ja oven väliin ilmestyi jalka. Kohta kai toinenkin. Nora ei enää jäänyt kamppailemaan ovesta, vaan tarttui jaloissa pyörineeseen kirveeseen ja huitaisi sitä kohti tunkeilijan kengänkärkeä. Epäonnekseen ruostunut terä ei kuitenkaan tällä voimalla ja tähtäyksellä pureutunut jalkapöytään, mutta kipeää sen kosketus kuulosti käyneen. Ehkäpä hän onnistui murtamaan jotain pieniä luita, mutta tuskin sai aikaiseksi muuta kuin ärsytettyä tunkeilijaa vain enemmän.
Sai kuitenkin toimillaan pelattua lisää aikaa ja näin pääsi perääntymään ovelta. Sydän raivopäisenä rinnassa hakaten kätilö seisahtui keskelle pientä tupaansa ja kohotti kirveen eteensä – toimisi se ainakin järeänä lyömäaseena vaikka ei lihaan purisikaan. Sekunnit tuntuivat matelevan, kun ovi avautui ja päästi päivänvalon sisään. Ensin hahmo näkyi vain tummana möhkäleenä, mutta kun mies astui sisälle hämärään taloon, sai noista piirteistä paremmin selvää. Toinen oli tosiaan ryvettyneen näköinen ja hymyili pahaa enteilevää hymyä niin, että likaiset hampaat paljastuivat. Noraa puistatti ja oksetti. ”Älä tule”, nainen käski kireällä äänellä. Mies puhui jotain, jota kätilö ei enää jälkeenpäin kyennyt muistamaan. Kaiketi jotain rumia, tai ronskeja asioita. Ehkä kertoi mitä hän aikoi tuollaiselle pienelle naiselle tehdä, kun oli ollut niin kovin kauan yksinkin. Nora oli jähmettynyt paikoilleen ja kykeni vain katselemaan ääneti kutsumattoman vieraan käyskentelyä. Ensin se kaiketi etsi ruokaa, sitten ehkä jotain varastettavaa. Kurkki kätilön laukkuunkin, mutta ei tuntunut löytävän mitään kiinnostavaa. Nora jo ajatteli, että ehkäpä mies ei halunnutkaan hänestä mitään, vaan olikin aikeissa viedä kaiken vähänkään arvokkaan irtaimiston.

Valitettavasti sai kokea karvaasti kuinka väärässä tuo luulo oli. Nopeasti tulija oli selvittänyt, että mitään arvokasta hökkelissä ei ollut. Ainoa mikä voisi hänelle mielihyvää tuottaa, oli tuo linnunluinen nainen ison kirveen kanssa. Ja varmasti he molemmat tiesivät, että miten kamppailussa kävisi. Käsirysy oli lyhyt. Sen aikana kätilö onnistui ehkä rikkomaan jonkun kylkiluun tuolta mieheltä iskemällä kirvestään minne vain sattui osumaan, mutta ei onnistunut lannistamaan naisen kaipuista. Nyrkki osui Noran vatsaan voimalla, pusersi ilmat keuhkoista ulos vinkuvan huudahduksen kanssa. Samassa kirves anastettiin käsistä ja viskattiin oven lähelle, liian kauas jotta kätilö olisi sitä enää voinut tavoitella. Kauhusta jäykät sormet työnnettiin housujen taskuihin, mutta vieras mies kerkesi ensin. Eikä kätilöllä olisi taskuissaan edes mitään ollut, millä olisi toista voinut vahingoittaa. Lattia otti kovana vastaan kaksikon, joka kaatui sellaisella voimalla että ikkunat helähtivät. Nora potki, puri ja raapi. Huutaminen ei auttanut enää, sillä kukaan ei häntä täällä kuulisi. Mies löyhkäsi lialta ja kiimalta painaessaan järkälemäisen vartensa sirompaa vasten ja pakottaessaan naisen alleen. Eikä Nora voinut sille mitään. Pian tunsi rautaisen otteen hiuksissaan, toinen koura puristui kaulan ympärille ja teki hengittämisen hankalaksi. ”Tapa minut”, kätilö aneli suljettujen silmien takaa. Eihän mies kuitenkaan tappanut, vaan viskasi naisen kuin räsynuken puisen sängyn jalkoihin. Nora ei enää noussut, siitä ei olisi ollut hyötyä. Jos rampautuisi, ei voisi enää auttaa itseään mitenkään, joten oli vain helpompi nöyrtyä vääjäämättömään kohtaloonsa.

Naisen mielessä vilahteli kuvat merimiehestä, kaikki ne samankaltaiset kokemukset menneestä elämästään. Nora antoi miehen raahata itsensä sänkyyn, taivutella itseään mieluiseen asentoon. Lämmin sisäilma ei tuntunut enää lämpimältä, kun mies repi paidan hänen yltään – ilmeisesti liian kiihkoissaan riisuakseen sitä rikkomatta. Lämmin veri maistui rautaiselta kätilön suussa, hän ei tiennyt oliko itse purrut itseään vai johtuiko se aiemmasta käsirysystä. Ei häneen kuitenkaan koskenut, aivan kuin olisi ollut jossain muualla. Pahassa unessa josta ei vain voinut herätä. Kun paita oli riivitty pois luisen vartalon päältä, mies laski kätensä irti. ”Suahan on jo koulutettu”, peto lausui ja siveli sormillaan arpista selkää. Muita sanoja Nora ei kyennyt jälkeenpäin muistamaan, mutta ilmeisesti mies päätti olla koskematta merkittyyn naiseen.

Kätilö kyyhötti pitkään paikoillaan, polvet lattiassa ja ylävartalo sänkyä vasten painettuna. Vielä senkin jälkeen, kun kuuli askelten loittonevan. Vielä hetken vaikka oli aivan varma, että tuo mies oli jo poistunut. Hitaasti hän suoristautui istumaan polvilleen. Vartalon jokaista kolkkaa särki, lihakset vapisivat horkassa. Kyyneleitä ei enää tullut. Huojuen hän nousi jaloilleen, kumartui yökäten laukkunsa puoleen ja etsi käsiinsä purkin jossa oli yrteistä uutettua kipulääkkeen tapaista. Ei se määrä riittäisi ketään tappamaan kuitenkaan. Nora oli kuitenkin suunnitellut kaiken valmiiksi. Tiesi miten pääsisi pois, voisi kadota pois jonnekin turvalliseen ja pimeään paikkaa. Hän oli nähnyt kuinka verenhukkaan kuolevat synnyttäjät vaipuivat euforiseen uneen ennen kuin menehtyivät. Tärinä ei lähtenyt, vaikka hän oli nyt varmempi kuin aikoihin. Nora löysi pienen etsinnän jälkeen veitsen, asteli uutteen ja aseen kanssa sängylleen, välittämättä peittää ylävartaloaan. Kova sänky ei tuntunut enää turvalliselta, mutta Nora tiesi että pian hän olisi turvassa. Hän hörppäsi yhdellä kulauksella puuduttavan uutteen. Nainen kaivoi tyynynsä alta tuon jo lähes lukemiskelvottomaksi haalistuneen paperin ja nosti polvet rintaansa vasten, puristi veistä kädessään rystyset valkoisina. Ensin hän koettaisi vielä lukea kirjeen. Sitten hän lähtisi.
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ma Tammi 04, 2016 2:08

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Kesä alkoi olla lopuillaan. Sen huomasi vähäisemmästä valon määrästä ja viileämmistä illoista, joskaan kyseinen seikka ei Jerrelliä haitannut. Hän oli mielissään, kun kasvimaan huoltaminen oli vähemmän hiostavaa, ja pian saapuisivat sadonkorjuujuhlat, vaikkei hän musiikkia ja naurua kuulisikaan. Värit ja hymyt hän näkisi, ja se tekisi tilanteesta aidosti juhlavan. Valoja, värejä ja liehuvia kankaita. Paljon tuoksuvia leipiä ja piirakoita. Kyllä hänellä aisteja riitti juhlatunnelman luomiseen, vaikka meteli puuttuisikin. Ehkä häntä osiltaan viehätti ajatus hiljaisista juhlista - hänen olisi pitänyt joskus ehdottaa sellaisia hovissa, vaikka se tuskin olisi toiminut kuulevien keskuudessa. Joku olisi kuitenkin purskahtanut nauramaan ääneen, tai joku ei olisi voinut hillitä itseään tärkeän asian kutkuttaessa takaraivossa. Niin, kuulevat siis pitäköön puheensa ja musiikkinsa. Niin hänkin olisi tehnyt, jos olisi vielä kuullut.

Tällä nimenomaisella hetkellä Jerrell oli kuitenkin kaukana kotoaan, yhdessä kainalossaan kori ja toisessa torvi. Hän oli alkanut kuljettaa sitä olan yli vedettävässä hihnassa, sillä se oli mahdottoman epäkäytännöllinen roikkuessaan vyötäisillä toisen jalan päällä. Se vaivasi kävelyä ja juoksemista ja ratsastamista. Lisäksi olkahihnan varasta sen sai paljon kätevämmin suun ulottuville, kun tarvitsi vain vetää. Vyötäisiltä se oli pitänyt nyörittää auki, ja se vei aivan liikaa aikaa äkkitilanteissa.
Korin toinen seinusta oli vuorattu pitkulaisilla leivillä. Kaksi niistä oli vaaleita ja yksi tummempi; ei siksi, että se olisi palanut, vaan koska se oli tehty eri viljasta. Leipiin nojasi pieni pullo viiniä ja toinen mokoma ilmeisesti mehua. Jerrell ei ollut aivan varma, mutta etiketeistä saattoi päätellä jotain. Hän ei itse perustanut alkoholista muuten kuin juhlallisuuksissa, mutta kenties korin vastaanottaja olisi toista mieltä. Jos ei niin, hän voisi pitää pullon koristeena tai myydä viinin pois. Tai ehkä piilottaa sen kellariin - kaikkeahan sitä yhdellä pullollisella viiniä saattoi tehdä. Lisäksi korin pohjalla oli pieni piirakka, jossa oli oletettavasti mustikoita ja ehkä joitain muitakin marjoja. Korin oli koonnut Lorica, joka halusi kiittää kätilöään tämän vaivannäöstä ja avusta vaikeassa ja tapahtumarikkaassa synnytyksessä. Lisäksi Jerrell oli halunnut osallistua kiitokseen tuomalla pussillisen omenoita ja porkkanoita kasvimaaltaan, ja ne oli asetettu piirakan alle ettei leivonnainen litistyisi tunnistamattomaksi kasaksi taikinaa ja marjoja. Kaiken komeuden päälle oli taiteltu lämmin viltti, jollaista Lorica arveli Eleonoran tarvitsevan, kaiketi nähtyään millaisissa oloissa hän asui. Ele oli Jerrellin mielestä ylen ystävällinen, ja hän olikin tarjoutunut viemään korin perille itse. Alkumatkan hän oli kävellyt Alridgen kanssa rinnatusten, sillä tämä oli ollut menossa kalaan. Hetki sitten heidän tiensä olivat kuitenkin erkautuneet ja kuuro sai jatkaa matkaansa yksin. Koska oli päivä, häntä ei järin pelottanut kulkea metsässä. Silloin tällöin hänen näköpiirissään siinsi tuttuja partioita aluetarkastuksillaan, välillä hän käveli lähempänä vankkuritietä, jossa meno oli melkein ruuhkaisa näin sesonkiaikaan. Mitä lähemmäksi kätilön mökkiä mies pääsi, sitä hiljaisemmaksi seutu kuitenkin muuttui. Mökki oli suorastaan keskellä ei mitään, hyvin syvällä metsässä, ja sinne ihmisillä oli asiaa vain marjojen, sienien tai riistan toivossa. Tai sitten lapsenpäästäjän, kuten Jerrell oli reilu kuukausi sitten osoittanut esimerkillään. Hänestä oli mukavaa käydä tervehtimässä tuota pientä ja riutunutta, nuorta naista uudelleen, sillä vaikkeivät he olleet enää tavanneet uudelleen, muisti Jerrell hänet oikein hyvin. Hän muisti kaikki uudet ja vanhat tuttavuutensa, jopa entisen kotipaikkakuntansa. Hän muisti nimiä, joitain satunnaisia vaatekappaleita, silmien värejä, ääniä. Ne tuntuivat kaukaisilta, mutta olivat olemassa. Noran hän muisti hyvin. Ei ääntä, mutta punaiset kiharat, pisamaiset kasvot ja laihat raajat. Tuiman ja varautuneen ilmeen, varman otteen kirveen varresta mutta epävarman otteen kynänpätkästä. Jerrell muisti tuoksun, joskin siihen liittyi enemmän multaa, hiekkaa ja muuta maaperää kuin ruusuisia odöörejä. Se oli tosin ehkä johtunut tilanteesta. Jerrell muisti arvet kätilön niskassa. Hän painoi mietteliäänä kulmansa kurttuun ja tarkkasi maastoa katseellaan, ettei kompastuisi. Silloin tällöin hän katsahti taakseen ja sitten taas eteensä, kuin varmistaakseen, ettei kukaan syöksyisi hänen kimppuunsa.

Leukapartainen mies tarttui hattunsa lieriin, kun tuulenpuuska puhalsi hänen edestään. Hän oli hämmentynyt siitä, että näin tiheässä metsässä saattoi kulkea tuulta, mutta kai se saapui yläkautta. Hattu oli väriltään harmaa ja sen koppaa kiersi ruskea nauha. Lieri oli lyhyt ja käpristetty, enemmän näön vuoksi tehty, kuin auringolta suojaamaan. Miehellä oli päällään punainen liivi, jonka alla oli valkoinen pellavapaita, varsin tavallinen ja hihoistaan pussitettu. Vyötäisillä lepäsi ruskea vyö, ja kaiken sen päällä oli kevyt ja pehmeä, harmaa takki, joka ulottui mitaltaan miestä polviin asti. Takki oli tyylisyistä auki ja hihat oli käännetty kerran suistaan ympäri, sillä ne olivat melko pitkät. Tällaisena viileänä loppukesän päivänä asustus oli moitteeton, mutta juoksemiseen se olisi ollut liian kuuma. Onneksi matka Noran asunnolle oli tälläkertaa rauhallinen, sillä edellinen oli ollut tappaa Jerrellin siihen paikkaan. Hän oli yskinyt monta yötä sen jälkeen, ehkä rasittuneiden keuhkojen takia. Se oli kuitenkin mennyt ohi, joten mistään vakavammasta tuskin oli ollut kyse. Mies alkoi tunnistaa metsää ympäriltään, ja saattoi nyt sanoa olevansa jo lähellä kohdettaan. Hyvä niin, sillä kori hänen kädessään oli melkoisen painava, ja olisi ikävää, jos joku haluaisi ryöstää sen loppumetreillä.

Saapuessaan näköetäisyydelle Noran mökistä kuuron suupielille nousi tyytyväinen hymy. Kaikki näytti yhä samalta, kuin aiemminkin. Paitsi että... Jerrell siristi silmiään ja hidasti kävelytahtiaan huomatessaan mökin oven olevan sepposen selällään. Näky sai kuuron kurtistamaan kulmiaan epäileväisenä. Josko nainen oli juuri tulossa ulos? Kun niin ei kuitenkaan näyttänyt käyvän, kuuro oletti hänen tuulettavan mökkiään, joskaan se ei näyttänyt todennäköiseltä ottaen huomioon, kuinka varautunut uusia ihmisiä kohtaan Nora oli heidän tavatessaan ollut. Ja kun Jerrell näki mökistä poistuvan miehen, oli hänen epäilyksensä osoittautunut aiheelliseksi. Mies oli ruokottoman näköinen: parrakas, epäsiisti ja huonosti vaatetettu. Hän solmi housujensa nyörejä ja sylkäisi pihaan astuessaan katon suojista pois. Jerrell seisahtui paikalleen katsoakseen, mikä tämä epätoivotun näköinen vieras oli miehiään, ja kahden miespuolisen katse kohtasi ohikiitävän hetken verran. Tuo katsaus sai talosta poistuneen, Jerrelliä aavistuksen lyhyemmän, mutta raamikkaamman miehen pysähtymään hetkeksi. Kenties hän luuli Jerrelliä joksikuksi muuksi, kuin hän oikeasti oli, ja siinä samassa tunkeilija säntäsi nilkuttavaan juoksuun kohti metsää. Sillä siunaamalla kuuro tunsi muljahduksen mahansa pohjassa ja lähti juoksuun itsekin - ei kuitenkaan miehen perään, vaan kohti ovea ja heittäytyikin siitä sisään niin nopeasti, ettei juuri jättänyt itselleen ajatuksenvaraa, jotta olisi koputtanut ja kertonut saapuneensa. Jerrell huomasi hyppäävänsä kirveen yli. Hän laski vauhdista korinsa maahan ja silmäsi raivokkaalla nopeudella tyhjän eteistilan ja keittiön, kunnes makuuhuoneen kohdalla vihdoin näki sen, minkä toivoi löytävänsä. Kuitenkin se, missä kunnossa Jerrell riutuneen naisen löysi, sai kuuron hengityksen salpautumaan. Hän tunsi polttelun mahassaan, rinnassaan ja käsivarsissaan, ja hän yritti käsittää sitä, mitä mökissä oli tapahtunut, vaikkei voinut kysyä. Naisen alaston ylävartalo näytti entistä surkeammalta ja laihemmalta, kuin mekko oli aiemmin antanut olettaa, ja hän näytti pieneltä ja avuttomalta kovalla sängyllään. Jerrell oli seisahtunut huoneen sisään, luultavasti niin järkyttyneen näköisenä, että hänen olisi voinut luulla seuranneen tunkeilijan toimia aitiopaikalta. Kuuro huomasi Noran kädessä olevan veitsen ja tunsi haukkovansa voimattomana henkeä. Hän ei ollut koskaan joutunut kasvokkain itsemurhaa yrittävän ihmisen kanssa, ja Noran laikukkaista, kalpeista kasvoista päätellen hän oli jo tarpeeksi shokissa tehdäkseen jotain typerää.
"Nora", Jerrell sanoi ääneen, luultavasti epävarmimmalla äänellä, jota kätilö koskaan tulisi kuulemaan, ja laskeutui yhden polvensa varaan valmiina syöksymään kätilön käteen, jos tämä yrittäisi viiltää itseään. Kuuro piti katseensa tiukasti naisen kasvoissa sillä tämä oli vaatteeton ja he olivat luultavasti molemmat yhtä häpeissään - jos Nora enää välittäisi. Oli vaikea sanoa mitä hänen mielessään liikkui, sillä hän ei itkenyt, joskin näytti itkeneeltä. Jerrell epäili hänen olevan shokissa tai ainakin peloissaan. Mies tunsi silmänurkkiensa kostuvan, ehkä silkasta järkytyksestä ja epätoivosta tai siitä, että hän olisi halunnut sanoa sillä hetkellä niin paljon ja muuttaa naisen mielen. Hän olisi halunnut pyyhkiä kuivuvan veren pois noilta turtuneilta kasvoilta ja ottaa veitsen naisen kädestä pois. Toisaalta kuuroa sapetti tietää, että miespuolinen vieras oli saanut tämän aikaan, ja että hän oli itse vain toinen miespuolinen vieras saman katon alla eikä saattanut mitenkään vakuuttaa olevansa turvallinen.
"Älä", Jerrell intti edelleen ääneen. Hän tunsi kurkussaan äänen aiheuttaman väreilyn. Lyhyt tavu oli paljon helpompi sanoa, mutta kuuro päätti, ettei yrittäisi puhua enää enempää. Hänen äänensä kuulosti luultavasti siltä, kuin hän olisi juuri sairastanut influenssan - kuivalta ja karhealta - sillä sitä ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Kirjoittaminen ei nyt onnistuisi, sillä Nora ei varmasti aikoisi lukea mitään, joten teot saisivat puhua puolestaan. Naista tarkasti silmäten Jerrell riisui takkinsa ja ojentui hidastakin hitaammin ojentamaan sitä sängyllä istujalle, olettaen että hän haluaisi vaatettaa itsensä ja saattaisi olla kylmissään. Hän nipisti huulensa yhteen ja pudisteli päätään pahoillaan. Ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä. Hän ei ollut tiennyt. Ja olisiko hän voinutkaan mitään, vaikka olisikin ollut paikalla?

//HUH täällä ollaan keskellä yötä vaikka huomenna on koulua. Tai siis myöhemmin tänään. Ei hätää Eleonora, mykkä Dr. Phil on saapunut! Olet turvassa! ♥
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Ma Tammi 04, 2016 1:58

Re: Olisi helppo vain kadota.

Järkkynyt mieli ei kyennyt muodostamaan lauseita noista suttaantuneista kirjaimista, joiden pintaa oli monta kertaa vuosien aikana sivelty. Ihme, että tuo lappunen ei ollut vielä muutamaa repeämää enempää hajonnut vaikka sitä säilytettiinkin tyynyn alla. Joskus Nora oli varmasti saanut siitä irti tuttua tuoksua, ei hän tiennyt oliko se ihmisen vai kodin, mutta jotain muuta kuin kostuneen paperinpalan ja haihtuvan musteen. Vuosiin paperi ei ollut tuoksunut, oliko todellisuudessa koskaan aiemminkaan? Ehkä se kuvitelma tuoksusta oli vain jonkinlaisen hajumuistin tuotos, sellainen joka pyrki tuoksuna sieraimiin juuri ennen nukahtamista, kun aivot jo nuokkui. Kukapa sitä tietää. Ja vaikka tuosta lappusesta ei enää juuri sanoja erottanut, muisti kätilö siihen kirjoitetut lauseet. Niinpä paperi irtosi naisen sormista, leijaili hienoisessa vedossa hetken ja laskeutui lattialle sängyn jalkojen viereen. Saman sängyn, joka oli äskeisien tapahtumien johdosta nitkahtanut muutaman sentin pois paikoiltaan, saman jonka päällä kyyhötti nyt nainen etsimässä lopullista rauhaa.

Kyllä Nora oli kuullut kuinka lattia narahteli lähestyvien askelien alla, mutta ei enää välittänyt. Ehkäpä hänen tarkoituksen tämän maan päällä olikin antaa mielihyvää pedoille? Ajatus oli joskus ennenkin käynyt kätilön mielessä, kun oli vellonut elämänsä kurjuudessa. Aikaisemmin ei ollut suostunut uskomaan moiseen, kyllähän heistä jokainen teki oman polkunsa eikä sitä kukaan ollut ennalta määrännyt, mutta nyt tunsi toisin. Vaikka, ei Nora aikonut kohtaloonsa nöyrtyä, hän oli luottavainen että kerkeäisi vetää veitsellään kaulansa suuret valtimot auki ennen kuin tuo tulija ehtisi koskea häneen. Joku kuitenkin pidätteli häntä. Ehkä se oli tuo ikiaikaiseksi pinttynyt pelko kivusta, kenties jokaisessa elollisessa asuva henkiinjäämisvietti – ihminen taisi olla ainoita olentoja, jotka kykenivät itse itseltään hengen riistämään. Tai ehkä se oli jonkinlainen tarve selvittää itselleen oma elämänsä, vielä kerran, ikään kuin viimeisenä tilintekona itselleen ja maailmalle. Hän kuuli nimensä lausuttavan oudolla vapisevalla äänellä, kuin henkäyksenä. Käänsi mitään näkemättömät silmänsä hahmoon, joka oli saapunut hänen tupaansa. Hahmo ei ollut merimies, sen Nora tiesi. Ehkä se olikin enkeli, sellainen joka tuli hakemaan hänen kaltaisensa jonnekin parempaan paikkaan. Varovainen hymy nosti suupieliä, hänkin oli varmasti ollut enkeli. Niin siinä kirjeessä oli lukenut, isän pikku enkeli. Varmasti se merimies oli nähnyt siiven tyngät hänen selässään ja raipalla pyyhkinyt ne pois. Ja nyt se tuli häntä hakemaan, auttamaan hänet lentoon vaikka siipensä olikin viety. Ehkä ne eivät voineet kasvaa arpeutuneen ihon alta enää? Ehkä siksi tarvitsi apua, päästäkseen lentoon ja sinne minne kuuluikin. Ajatus tuntui hyvältä, että isä oli tullut hakemaan häntä viimein.

Kätilö kyyhötti housujen verhoamat polvet rintaansa vasten, veistä pitelevä käsi siirtyi lepäämään hartialle, kuin valmiina pureutumaan tomusta ja hiestä likaantuneeseen kaulaan. Kädessä veitsi tuntui raskaalta ja vaativalta, se tuntui imevän kaiken voiman kantajastaan. Eikä Nora jaksanut syventyä elämänsä vaiheisiin, ei kyennyt näkemään kuin lyhyitä välähdyksiä. Ei jaksanut pohtia olisiko voinut jotain muuttaa, tehdä jotain paremmin. Olisiko voinut ottaa jonkun toisen tien? Kätilö tunsi päänsä surisevan tyhjiä ajatuksia, mihinkään ei voinut tarttua vaan kaikki tuntuivat lipuvan pois hänen otteestaan. Ainoa ajatus joka tuntui merkittävältä, oli tuo enkeli. Nainen siirsi ajatuksensa takaisin veitseen. Toisaalta, halusiko hän nähdä maailman pahuutta enää, halusiko nähdä ainuttakaan kuollutta lasta tai auttaa pahoinpideltyjä naisia toimittamaan maailman pahojen miestensä lapsia. Ihon untuvaiset nousivat pystyyn, kun silmäkulmastaan näki hahmon lähestyvän. Ote veitsestä tiukkeni ja ase nytkähti raskaana lähemmäs kaulaa. Varmuus hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, valui paljaista varpaista sänkyyn ja sängyn reunoja pitkin lattialle, lattian raoista multaiseen maahan. Veitsen terä tuntui kylmältä kaulaa vasten, suorastaan vastenmieliseltä. Eihän hänelle ollut edes käynyt mitään, ei se peto ollut häneen koskenut. Tai oli, mutta ei niin kuin merimies.

Merimies. Oli sietämätöntä kuinka lähes myyttiseksi painajaisten kehittämäksi hirviöksi muuttuneen miehen läsnäolo tuntui naisen elämässä aina. Kuinka se olento sai hänet edelleen sitomaan hiuksensa letille tai nutturalle, kuinka se sai hänet yhä kuuraamaan lattiat joka päivä, kuinka se sai hänet joka yö heräämään kauhuissaan. Eikä mikään ollut niin kouriintuntuvaa kuin se, että se mies oli merkinnyt hänet omakseen. Että jopa haudan takaa se onnistui pitämään omaisuudestaan kiinni, onnistui kertomaan että hänen tavaraansa ei todellakaan pitäisi koskea. Arpia tuntui vihlovan, aivan kuin ne olisivat jälleen auenneet ammottaviksi ja vuotaviksi haavoiksi. Olisiko tämä tilanne ollut helpompi niellä, jos se metsäläinen olisikin vain kellistänyt hänet alleen ja tyydyttänyt koruttomasti himonsa. Tuskin.

Mielessä juoksevat ajatukset nivoutuivat yhteen, ei voinut enää tietää mikä oli todellista ja mikä vain mielikuvituksen tuotetta. Selän haavat tuntuivat todellisilta, mutta sitä todellista haavaa huulessa hän ei tuntenut, tai arkuutta päänahassa, saati kuristamisen jättämiä sormenpäiden muotoisia mustelmia kaulallaan.

Kaiketi naisen tajunta heilui shokin aiheuttaman lähes psykoosia muistuttavan tilan ja jonkinlaisen ymmärryksen välimaastossa. Sillä hetkittäin Nora astui ulos päänsä sisältä ja kykeni näkemään, olihan jo aiemmin todennut jonkun saapuneen hökkeliinsä. Vaikkakin edelleen uskoi, että tuo joku oli enkeli tai kenties isänsä. No, yhtäkaikki, uskoi tulijan olevan hyvä. Kätilö liikkui hitaasti, kuin unessa. Kippurainen asento avautui hieman, toinen käsi siirtyi polvien ympäriltä ja päästi jalat suoremmiksi. Veitsi laskettiin syliin ja ote siitä irrotettiin, jotta voisi ottaa vastaan tuon hetken päästä takiksi osoittautuvan kankaan. Takin kangas tuntui sormissa karhealta, todelliselta. Vaikka Nora olikin aika varma, että tämä kaikki oli vain hänen mielikuvituksensa tuotetta. Että ehkä oli jo viiltänyt itseään ja nyt pääsi siihen euforiaan mitä oli odottanut. Takki se tosiaan oli. Nora ujutti kätensä pitkiin hihoihin ja veti takin päälleen. Sen tutulta tuntuva tuoksu pusertui tajuntaan, mutta ei kuitenkaan saanut häntä heräämään todellisuuteen. Selän vihlonta lakkasi, kun kangas osui siihen.

//On kyllä tosi hankalaa hahmottaa paperille sitä mitä ajattelee Noran nyt tuntevan/ajattelevan. Mutta aika koukuttavaa toisaalta. Ja sata kumarrusta, kun uhrasit yöunia siihen, että Jerrell pääsee pitämään terapiaa :D
Kun lukkiin tuota vielä kolmatta kertaa, tajusin että mullehan tulee siitä mieleen tämä teos. Nyt menee diipiksi :'D Paitsi, että onko vähän törkeää vetää tähän Suomen historian yksi vaikuttavimmista taideteoksista. No, josko ei. Onhan tuo maalaus "vähän" puhuttelevampi kuitenkin.
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ma Tammi 04, 2016 10:03

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Kuuro tunsi jokaisen lihassolunsa supistuvan joka kerta, kun veitsi liikahti epävakaan naisen kädessä tai lähestyi helposti leikattavaa ihoa. Niinä hetkinä hän lakkasi hengittämästä, lakkasi liikkumasta. Terävää terästä vastaan ihmisen suojakuori ei kestänyt lainkaan, ja pienikin liike voisi saada aikaan hengenvaarallista tuhoa. Puolialastoman lapsenpäästäjän katse oli lasittunut ja poissaoleva, eikä yhtäkkinen hymy hänen huulillaan näyttänyt aidolta. Se oli kuin irrallaan muista kasvoista, ei sopinut yhteen silmien tai kulmien ilmeen kanssa, eikä miehen mielestä voinut liittyä tilanteeseenkaan. Tällaiset mielensä menettäneen näköiset ihmiset pelottivat entistä hovinarria, mutta hän päätti pitää oman päänsä kylmänä ja tunsi pakotuksen polvensa alla. Lattialankut tuntuivat ikäviltä polvilumpiota vasten ja kylmä hiki kihosi selkään nihkeinä karpaloina. Tilanne oli edelleen absurdi ja outo kuurolle; hän ei ollut varma, mikä tähän oli johtanut, mitä talossa oli tapahtunut ja oliko Nora aivan järjissään, mutta kumpikaan ei voinut alkaa selvittää asiaa. Jerrell ei voinut puhua ja nainenkin näytti omalta osaltaan siltä, ettei suusta tulisi sanoja. Enemmän kuin mitään Jerrell olisi kuitenkin halunnut voida huhuilla naista, puhua kenties rauhoittavia sanoja ja kysyä, oliko tämä satuttanut itsensä - tai oliko häntä satutettu. Sellainen olisi luultavasti toiminut ja palauttanut naisen henkisen tilan ennalleen, tai ehkä edes lievittänyt jostain lähtenyttä unenomaista tilaa.

Yhtäkkiä Nora liikahti, ja Jerrell nytkähti eteenpäin, muttei noussut, sillä naisen liikkeet olivat niin hitaita. Linnunluinen, pisamakasvoinen kätilö ojentautui hieman suoremmaksi paljastaen alastoman ylävartalonsa, mutta Jerrell ei katsonut sitä vaan piti pinttyneen katseensa joko kätilön kasvoissa tai veitseä pitelevässä kädessä. Kuten hän oli toivonutkin, Nora ojentautui ottamaan käteensä takin. Kätilön ote suuresta vaatekappaleesta näytti voimattomalta ja aluksi Jerrell pelkäsikin hänen kippaavan kumoon tai tiputtavan kankaan, mutta yllättävän varmana ruhjoutunut nainen veti takin syliinsä ja alkoi pukemaan sitä päälleen. Aluksi Jerrell ei uskaltanut liikkua - hän oli kyllä laittanut merkille sen, että veitsi oli vihdoin irrotettu kädestä ja laskettu naisen syliin, mutta se oli yhä hänen jalkojensa ja ylävartalonsa välissä, eikä Jerrell mielellään ujuttanut käsiään sinne. Ei nyt, kun Nora oli tällaisessa mielentilassa, eikä eritoten äkkinäisillä liikkeillä. Sen sijaan hän yritti hymyillä naiselle rohkaisevasti, vaikka se vaikuttikin olevan turhaa. Miehestä tuntui, kuin mikään signaali ei olisi tavoittanut Noran aivoja. Hän nousi hitaasti ylös ja perääntyi poispäin kätilöstä, mutta kiersi kuitenkin sängyn suuntaan. Kätensä hän levitti rauhanomaisesti kämmenet kohti lattiaa ja näytti näin, ettei hän kantanut niissä mitään, mikä olisi herättänyt lisää huolta muutenkin räjähdysherkkään tilanteeseen. Sitten hän istui varovasti kätilön sängylle niin kauas, kuin suinkin mahtui tippumatta päädystä ulos, ja asettui nojaamaan seinään, jotta näkisi naisen sylissä lepäävän tikarin. Toistaiseksi kaikki oli hyvin, sillä nainen pujottautui yhä takin hihoista sisään ja näinollen puuhasi muuta sillä välin kun mies vaihtoi asemaansa. Tuskin se oli jäänyt kätilöltä huomaamatta, mutta ainakaan vielä Jerrell ei ollut saanut tikarista silmäänsä. Hän päästi suustaan puuskahduksen päästyään paikalleen, ja tutkaili sitten kulmat kurtussa suureen takkiin kääriytynyttä kätilöä. Hänen ylävartalonsa oli nyt suojassa ja luultavasti ruumiinlämpökin tasaantuisi, mutta veitsi oli jäänyt suuren takin alle suurimmaksi osaksi piiloon. Jerrell toivoi, ettei Nora muistaisi sen olemassaoloa enää, ja että hän saattaisi pian hivuttautua lähemmäksi ja ottaa sen naisen hoteista pois ennen kuin sillä saataisiin aikaan suurta tuhoa kumpaankaan heistä. Eihän Jerrell tiennyt, olisiko ase enää kohta itsemurhaa, vai sittenkin Jerrellin surmaamista varten toisen kädessä.

Hitaasti Jerrell veti jalkansa koukkuun, jotta veisi vähemmän tilaa muutenkin kapealla sängyllä. Hän ojensi oikean kätensä varovasti kohti Noraa ja kosketti varovasti tämän olkapäätä varmistaakseen, että hän oli tässä hetkessä. Ei hän ehkä oikein ollut, ja kosketuskin oli ollut niin häviävän pieni, ettei siitä jäänyt takin kankaan antaman vaimennuksen jälkeen jäljelle muuta kuin sipaisu. Jerrell ei uskaltanut koskea naisen jalkoihin, ei kasvoihin eikä käsivarsiin, sillä pelkäsi jokaisen niistä laukaisevan jonkun eloonjäämisreaktion tai vaihtoehtoisesti nainen sotkisi itsensä tahallaan tai vahingossa teräänsä, joka nyt lepäsi huolestuttavasti hänen jaloillaan. Jerrell yritti silmätä katseellaan paperia lähiympäristöstään, vaikka olikin jo aiemmin todennut kirjoittamisen olevan turhaa. Kumartuessaan hieman eteenpäin Jerrell löysi katseellaan sängyn jalan viereen leijailleen paperin, joka näytti haperoituneelta ja suttuiselta. Se oli pyöristynyt kulmista ja taittunut niin monesta kohtaa, että muistutti enemmän kankaanpalaa kuin paperia. Jerrell taittoi itsensä kaksinkerroin ja poimi melko vaivattomasti mutta huolellisesti tuon heiveröisen paperin, todeten sitten että siihen oli jo kirjoitettu ja sitä tuskin saattaisi käyttää. Jerrell käänsi paperin käsissään toisin päin ja löysi sitten kirjeen alun. Kirje oli osoitettu Noralle, mistä Jerrell ei ollut lainkaan yllättynyt. Varovasti mies kurkisti kulmiensa alta kätilöä ja arpoi, olisiko synti lukea toiselle osoitettua kirjettä, varsinkin kun kirje näytti jo ajan saatossa kellastuneen. Sitä oli selvästi vaalittu ja säästetty, mutta luettu paljon. Siinä, mistä kirjettä oli pidetty kiinni, oli tumma peukalon painauma, ja vähän alempana jäljet muille sormille kun kirje oli käännetty ympäri. Jerrell päätti mielessään, että olisi väärin lukea toisille osoitettuja kirjeitä ilman lupaa, olisi kirjeen haltija sitten järjissään tai ei, mutta huomasi silti jo puolihuolimattomasti silmäilevänsä kirjeen rivejä. Häpeissään mies taittoi kirjeen kiinni siitä kohtaa, mistä se selvästi kuului taittaa, ja laski paperin vapisevan naisen viereen. Ehkä se toisi hänelle lohtua. Nyt jälleen nostaessaan katseensa Eleonoraan Jerrell ei nähnyt vain itsenäistä ja omatoimista naista, vaan myös orvon, jonka isä ei koskaan palaisi. Varovaisesti kuuro laski kätensä naisen lähemmälle kyynärtaipeelle, joka tuntui luisevalta hänen takkinsa hihan sisällä. Hän silitti peukalollaan pari kertaa jotain osaa laihasta käsivarresta, se oli kyynärvartta tai olkavartta, huonosti ravittua kaikki tynni. Olen pahoillani, hänen katseensa sanoi, vaikka huulet pysyivätkin sinetöityinä.

//Älä nyt sentään selkääsi riko kumarrellessasi! :D Tämä on tällaista hiljaista ja herkkää liirumlaarumia, heh. Päätettäväksesi jää hyökkääkö raivohullu nainen veistä heilutellen kuuron supertorvea vastaan vai lipuuko Nora kohti parempaa. Ja hei historialliset teokset on aina okei vetää keskelle harrastelijasiirappia. Toi on oiva vertaus Noran ajatusmaailmasta, tyttö reppana! Tekisi ihan mieli halata <l3
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Ti Tammi 05, 2016 12:23

Re: Olisi helppo vain kadota.

Katsetta ei oikein kohdistettu mihinkään. Ehkä se kävi sängynpäätyyn hiipivässä hahmossa, mutta näky ei oikeastaan rekisteröitynyt verkkokalvoja pidemmälle. Eihän mitään nähtävää edes ollut. Se hiljalleen voimistuva, rationaalinen ääni naisen päässä ei ollut vielä niin voimakas jotta olisi voinut huutaa usvan tiehensä. Aika tuntui pysähtyneeltä, tai sitten ajalla ei vain ollut enää väliä kun vääjäämättömältä tuntuva ratkaisu odotti vain nurkan takana. Vain nopea viilto ja kaikki olisi hyvin. Nora ei kuitenkaan jaksanut nostaa käsiään tavoittelemaan tuota veistä, joka lepäsi hänen sylissään kihelmöivänä ja sähköisenä – ikään kuin olisi jatkuvasti muistuttanut olemassa olostaan paljasta ihoa vasten. Siinä se kuitenkin oli. Hän tiesi tarkalleen missä, melkein näki takin liepeiden suojissa lepäävän aseen jos sulki silmänsä. Ehkäpä ihmisissä oli itsetuhomekanismin lisäksi myös jonkinlainen suojausmekaniikka, jotain kemiallisia yhdistelmiä jotka kytkeytyivät päälle, kun tosi oli kyseessä. Jos adrenaliini sai toimimaan, niin mikä oli se aine joka pysäytti kaiken muun paitsi hengissä säilymiseen välttämättömimmät toiminnot. Se, mikä tiputti ihmisen turtumuksen kuiluun pelkkiä ajatustensa kanssa, teki voimattomaksi ja tahdottomaksi. Tai kenties tuon etäisesti tutun hahmon hiljainen läsnäolo sai järkkyneen mielen tyyntymään, kipeimmät terät taittumaan.

Aikaisempi kosketus oli jäänyt huomiotta, oliko ollut niin kevyt, ettei omaan päähänsä eksynyt ollut sitä tuntenut. Jerrellin nojautuessa hieman lähemmäs, jotta saisi asetettua kirjeen Noran lähelle, kätilö havahtui hetkeksi. Katseli toisen liikehdintää kulmat rypistyneinä, alaleuka vapisi enemmänkin tilanteen aiheuttaman horkan kuin todellisen kylmyyden vuoksi. Hahmo tuntui hyvältä, turvalliselta. Suorastaan isälliseltä ja vähän kutsuvaltakin, kenties siksi että alitajunta tunnisti kyllä henkilön ja pystyi luomaan turvallisuuden tunnetta. Jokainen ihminen oli varmasti viimekädessä riippuvainen toisesta ihmisestä, tai eläjästä. Ja jokaisen turvallisuudentunne oli riippuvainen siitä kenen kanssa oli, yksinäinen ihminen ei koskaan voisi tuntea samanlaista turvaa kuin ihminen jonka ympärillä oli luotettavia lähimmäisiä. Sanomattakin selvää oli myös se, että utuisten aivojen luoma toive kauan sitten kuolleen isän paluusta sai Noran vastaanottavaisemmaksi tuota hahmoa kohtaan. Kosketus tuntui hellältä ja lämpimältä takinkin kankaan läpi. Raskas huokaus purkautui huulien välistä ja olkapäät vavahtivat tahattoman rentoutumisen merkkinä. Oikeastaan kaikki naisen tämän hetkiset eleet taisivat olla tahattomia, tahto oli tehnyt jo hetki sitten pesän jonnekin takaraivon perukoille. Kätilö hivuttautui määrätietoisesti lähemmäs koskettajaa, välittämättä siitä että kirje rutistuisi vartalonsa alla hänen liikkuessaan. Kenties naisen oli tarkoitus hivuttautua hahmon kainaloon odottamaan, että ne kuuluisat mustat vaunut tulisivat hakemaan hänet pois. Tai joku muu taivaallinen ilmestys.

Rationaalinen ajattelu kuitenkin keskeytti naisen toimet kuin seinään, se oli herännyt horroksestaan samalla kun liikkumisen seurauksena veitsi oli nipistänyt ilkeästi vatsan paljasta ihoa. Myöhemmin selviäisi, että haava oli enemmänkin pienen pieni naarmu ihossa kuin mitään kuolettavaa, mutta nipistys oli riittävä aivojen välittäjäaineiden vilkastumiseen. Tämä ei voinut olla unta, unesta olisi jo herännyt. Ehkä hän oli jo kuollut, kuka tuo hahmo oli? Jotenkin tiesi, että enkeli hahmo ei ollut. Vapina tuntui häiritsevältä, eikö se olisi voinut jo lakata, tulisiko hän vapisemaan koko iäisyyden? Hän ei tainnutkaan olla kuollut, oli varma, että ei ollut vielä viiltänyt kaulaansa kuten oli jo hetken kuvitellut. Katse haparoi tuttuja seiniä, kun sormet lipuivat omaa takin verhoamaa käsivarttaan pitkin kaulalle. Iho tuntui ehyeltä, ei ammottavia viiltoja. Eikä edes pieniä haavoja. Hetkellinen pakokauhu vilahti kasvoilla, polvet vedettiin jälleen tiukemmin vartaloa vasten. Hän oli hengissä ja hän ei ollut yksin, kaikenlisäksi tajusi nyt kosketuksen ja sen millä etäisyydellä tuo hahmo hänestä olikaan. Nora perääntyi sängyn toista laitaa vasten, irti mahdollisesta kosketuksesta ja samalla hätäiset kädet etsivät veistä joka oli puristunut vatsan ja polvien väliin. ”Ei”, yksitavuinen sana huudettiin ja selvästi nainen kamppaili päästäkseen takaisin tilanteen tasalle. Samalla tajunnassa jyskytti ymmärrys, hän ei ollutkaan pystynyt tappamaan itseään. Ei vaikka se oli kaiketi ainoa tapa päästä merimiehestä, ja muista pedoista, eroon. Ja täällä oli joku.

Veitsi löytyi ja sokeana se nostettiin takin helmojen sisältä esille, sitä heilautettiin eikä heiluttaja välittänyt että osuiko vai ei. Ehkä tarkoitus ei kuitenkaan ollut ketään sillä haavoittaa, lähinnä kai vain piirtää viivaa hänen ja tuon ihmishahmon välille. Edelleenkään Nora ei ollut ehtinyt keskittyä näkemäänsä tajutakseen, että kuka hänen luonaan oikein oli. Nainen kompuroi sängystä lattialle, yritti kai ensin nousta jaloilleen mutta polvet ei kantaneet joten päätyi konttaamaan takin liepeet lattiaa nuollen poispäin sängystä. Matka ei kuitenkaan jatkunut kovin kauas, kun nainen jo pysähtyi ja käänsi rintamasuuntansa kohti tunnistamatonta. Nora istui polvillaan sydän rinnassa hakaten, kuin olisi herännyt henkiin pitkästä unesta. Takki roikkui siroilla harteilla kuin vaateripustimessa, peittäen juuri sopivasti paljaat rinnat mutta jättäen kaistaleen niiden välistä näkyviin aina napaan asti. Veistä kohotettiin jälleen kohti kaulaa, tällä kertaa totisemmin ja voimakkain elein, ase ei tuntunut nyt lainkaan painavalta. Sitten kätilö tunnisti miehen. Veistä pitelevän käden olkavarsi rentoutui ja käsi tippui polvien päälle, ote aseesta kuitenkin pysyi. Sanattomana hän katseli tuttua näkyä, haistoi etäisesti tutun tuoksun joka yllään olevasta takista nousi. Tosiaan, hänellä oli takki.

”Miksi?”, sana lausuttiin hitaasti, tyrmistyneenä. Nora ei ymmärtänyt. Kuinka Jerrell saattoi olla täällä nyt. Hänen mökissään. Juuri nyt. Todistamassa kuinka kätilö oli hajonnut pienen pieniin sirpaleisiin pitkin narisevaa lattiaa. Oliko hän vain kuvitellut metsäläisen? Oliko kaiken takana sittenkin…? Ajatus tuntui väärältä, olisihan hän nyt Jerrellin tunnistanut jos toinen olisi hänen päälleen käynyt. Aivan varmasti olisi. Sormet veitsen ympärillä tiukkenivat ja löystyivät ajatusten tahtiin. Vapina ei ollut hylännyt vartaloa, nyt muuttui jopa hieman hervottomammaksi. Hampaat kalisivat yhteen kuin olisi ollut kovinkin kylmä. Vatsa olisi halunnut työntää kaiken sisältönsä pihalle, mutta toistaiseksi kätilö kykeni vastustamaan moista halua. Tuttu voimattomuuden tunne tuntui valtaavan alaa jälleen.


//En uskalla edes oikolukea tuota. Väänsin sitä ainakin kaksi tuntia, joten nyt en enää uskalla edes vilkaista ettei tarvitse aloittaa alusta :'D
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ti Tammi 05, 2016 8:40

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Kuuron kämmen lepäsi yhä liian isoon takkiin vuoratun naisen käsivarrella, joskaan ei koko painollaan, hennosti vain. Jerrell huomasi kätilön kääntäneen päätään, ehkä hän näytti jopa surulliselta. Kai senkin saattoi laskea edistykseksi? Äsken tämän ilmeestä ei ollut voinut päätellä mitään, se kun oli ollut lamaantunut ja varsin neutraali. Olkapäiden hätkähdys ja raolleen aukeava suu saivat Jerrellin kallistamaan päätään, kun hän yritti nähdä naisen kasvot paremmin siltä varalta, että hän alkaisi puhua. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kuuro tunsi puuskahtavansa huojentuneena, kun Nora päätti hivuttautua lähemmäksi häntä. Taivaan vallat, ehkä hän oli palannut hieman järkiinsä ja halusi vain suojaa. Mies nappasi kirjeen käsiinsä ennenkuin Nora siirtyi paikalle, jossa se oli sijainnut, ja laski paperin kauemmaksi heidän taakseen. Kävisikö tämä sittenkin näin helposti? Jos Nora todella malttaisi asettua Jerrellin viereen, saisi hän ehkä pideltyä tätä paikallaan sen verran, että veitsen voisi vetää sylistä pois. Mies ei nähnyt, minne tuppi oli nyt hävinnyt naisen liikkuessa, ja se sai hänet huolestumaan. Huolimatta siitä, mistä kohtaa hän yritti katsoa, ei veitseen voinut tarttua vieläkään. Hattupäinen mies irrotti kätensä naisen käsivarrelta ja laski sen tämän hartialle ottaakseen hiljakseen ryömivän mytyn vastaan ja asetellakseen hänet johonkin mahdollisimman selkeään ja rauhoitettuun asentoon.

Pitkälle Jerrell ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä Noran katse tuntui yhtäkkiä pistävältä ja kulmatkin kohosivat takaisin paikalleen onnettomasta rypystä. Siinä samassa pisamaiset kasvot tuntuivat hapuilevan herkeämättä ympäristöään, kun nainen pyöritteli päätään ja etsi jotain, mitä se sitten olikin, muttei selvästikään löytänyt sitä. Kuuro epäili kosketuksen olleen liikaa tähän väliin, muttei aikonut päästää irti naisesta enää, kun oli jo saanut laskettua kätensä häneen. Toinen Noran käsistä tapaili kaulaa, ehkei nainen saanut kunnolla henkeä? Saisiko hän jonkun kohtauksen? Jerrell ei voinut kuunnella hengitystä, mutta tiheä ja vapiseva hengitys kieli siitä, että Noralla oli paha olla, ehkä häntä ahdistikin. Kätilö sulki polvensa rintaansa vasten hätkähtäen, mistä johtuen Jerrell puolestaan hätkähti hänkin, sillä hän tiesi veitsen olevan ilman tuppea naisen jalkojen ja alastoman ylävartalon välissä. Ajattelematta seurauksia lainkaan Jerrell tarttui vasemmalla kädellään Noran polveen estääkseen häntä liiskaamasta veistä mahaansa ja reisiään vasten, mutta siitäkös tilanne kehkeytyikin. Mies ei tullut ehkä miettineeksi loppuun sitä, että oli äsken nimenomaan välttänyt koskemasta tuntoherkkiin alueisiin, mutta nyt se oli jo peruuttamatonta, ja Jerrell huomasi sen itsekin. Kätilö riuhtaisi itsensä Jerrellin ei-niin-vankasta otteesta irti, ja hamuili veistään. Hätääntyneenä Jerrell nousi konttausasentoon ja siirtyi naisen perässä kohti sängyn toista päätä estääkseen häntä ottamasta veistä käteensä, mutta hän oli ollut nopeampi ja puristi jo rystyset valkoisena viimeistä puolustuskeinoaan. Jerrellin vankka kyynärvarsi torjui kätilön ensimmäisen, äkkipikaisen suhaisun, toinen meni kaukaa ohi jonnekin yläilmoihin, ja seuraavat sivallukset olivat niin hurjan raivoisia, ettei kuuro tohtinut mennä niiden väliin. Sitten Nora lähestyi kiihkeästi ilmaa viillellen kohti sängynreunaa ja lattiaa, ja yrittäessään tarttua sängyltä putoavaan naiseen Jerrell kumartui liian nopeasti ja liian lähelle. Teräksen antama suukko oli kylmä. Se ei uponnut syvälle, osui vain miehen alavatsaan ohi kiitäessään, mutta rikkoi mennessään iskua pehmentäneet kankaat ja ihon. Jerrell, joka oli koko ikänsä onnistunut välttelemään väkivaltaa ja haavoittumista, huudahti kivusta ja kavahti nyt säikähtäneenä seinää vasten antaen kätilön mennä. Mies vaikeroi ääneen ja kokeili vapisevin käsin vatsaansa, kuin epävarmana siitä, elikö vielä. Siinä on vain lihasta, siinä on vain lihasta, hän vakuutti tärisevänä itselleen ja tunsi veren kohinan korvissaan. Punainen liivi muuttui lähinnä kostean näköiseksi kohdasta, josta haava alkoi tiputtaa verta. Jerrell huomasi sotkevansa sormensa siihen, ja tarrasi naisen lakanoihin kuin antaakseen itselleen uutta puhtia, vaikka äskeinen adrenaliini olikin tipotiessään. Ehkä haavan tiedostaminen ja veren näkeminen saivat kuuron tuntemaan tilansa vakavammaksi, kuin se oikeasti oli - jos hän olisi kurkotellut hieman syvempään äsken, olisi Nora luultavasti puhkaissut hänen keuhkonsa. Pian Jerrell rauhottui tarpeeksi ymmärtääkseen, että kipu tuli viillosta eikä survoutuneista sisäelimistä, vaikka hengittikin yhä ääneen suunsa kautta ja tunsi tärisevänsä niin, että ryhdistäytyminen oli hankalaa. Hän kohotti katseensa nähdäkseen, oliko Nora jo sännännyt toiseen huoneeseen, mutta siinä hän edelleen oli veitsi kädessään.

Nainen puhui, kysyi kysymyksen. Hetken he katsoivat toisiaan kummatkin yhtä säikähtäneinä ja tyrmistyneinä, molemmat tahoillaan täristen. Molemmat Jerrellin vaatteisiin pukeutuneina. Katse Noran silmissä näytti yhtäkkiä syyttävältä, sitten tuo järkyttynyt pistos häilyi pois, hetken päästä se näytti taas vahvistuvan. Jerrell yritti tulkita, ja hetken hänen mielessään kävi, että nainen pelkäsi hänen tehneen jotain brutaalia itselleen. Kuuro katsahti sänkyä, jolla istui, ja sitten taas Noraa. Hän pudisteli päätään naiselle kuin vakuuttaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut. Hän oli yrittänyt vain auttaa, saada naisen järkiinsä, ei hän ollut tarkoittanut edes koskea. Selittämättömästä syystä häpeissään Jerrell laskeutui sängyltä lattialle ja jäi nojaamaan sen kovaan reunaan. Häneen koski. Ehkä heihin molempiin koski. Jerrell ei tiennyt, miten olisi jatkanut tästä, sillä hän ei halunnut kuolla tähän mökkiin yrittäessään painia veistä itselleen, eikä hän toisaalta voinut jättää Noraa yksin sekavan tilansa kanssa. Nyt nainen oli kuitenkin jo puhunut, kuuro tajusi muistuttaa itseään, ja hänen katseestaankin saattoi päätellä, että kotona oli joku. Äskeisen lasittuneen tuijotuksen tilalla oli tarkkaavainen katse, kenties jotain sitä samaa särmää, mitä Jerrell oli viime kerralla nähnyt naisen tuijotuksessa. Nyt se vain oli silmittömämpi ja vähemmän tarkkaavainen, enemmänkin pakokauhun ajama. Jerrell ojensi ideoidensa loputtua kätensä ja nipisti sitten huulensa yhteen. Hän nyökkäsi päättäväisenä kohti kättä, joka piteli veistä, ja osoittikin sitä ojennetun kätensä sormella, kunnes taas avasi kämmenensä. Anna veitsi, Nora, tämä ei hyödytä meitä. Voin auttaa sinua, mies ajatteli voipuneena ja yritti tavoittaa nuokkuvan naisen katseen.

//Se on oikein kelvollinen! :D
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Ti Tammi 05, 2016 11:14

Re: Olisi helppo vain kadota.

Päätä kivisti, kun Nora yritti muistaa mitä mökissä oli tapahtunut vain hetkiä aikaisemmin. Tai ehkäpä se ei ollut juuri nyt tärkeää. Pää oli täynnä sumeita hetkiä ja liukkaita ajatuksia, vaikka ymmärrys oli palannut, ei hän vielä kyennyt järjestämään. Vartalo tuntui voimattomalta, kuin olisi juossut kilometrejä ja sen jälkeen vielä paininut karhun kanssa – tai toisinpäin. Oksettava olo kouristeli vatsassa, katsetta nostettaessa olo muuttui epävakaaksi ja huimaus sai vatsan kouristelemaan voimakkaammin. Adrenaliinin rippeet pitivät kätilön kuitenkin käynnissä, se oli se henkiinjäämisvietti joka vaati kehoa pitämään itsensä kasassa siihen asti, että tilanteen uhkaavuus olisi todettu riittävän pieneksi. Sinnikkäästi hieman sumealta tuntuva katse nostettiin hattupäähän ja tämän katse kohtasi hänen omansa, kyllä Norallekin kävi selväksi että toinenkaan ei ollut tällä hetkellä ihan tasapainoisimmassa mahdollisessa mielentilassa. Oli näkevinään jotain samanlaista toivottomuutta kuin itsessään, eikä siltikään pystynyt olemaan vielä kerran arpomatta oliko toinen kuitenkin tehnyt hänelle jotain. Välillä hän joutui sulkemaan silmänsä, jolloin huimaava tunne helpotti mutta puolestaan raivoisana korvissa jyskyttävä pulssi tuntui vain voimistavan piinaavaa päänsärkyä. Sekä silmät auki, että kiinni häntä oksetti. Huimaus oksetti, mutta niin teki kipukin. Noran olisi tehnyt mieli lyödä itseään, eihän hänen pitänyt enää koskaan joutua tällaiseen tilanteeseen. Ei koskaan. Ja silti, tässä hän nyt oli. Pää sekaisin, vartalo hellänä miehen kanssa jonka luotettavuuteen ei uskaltanut uskoa.

Katseli miestä, joka laskeutui lattialle sängyn viereen. Toisen liikehdintä näytti kivuliaalta, mutta ei niin kovin että se olisi saanut kätilön unohtamaan omat pelkonsa tai haavoittuvuuden. Katsahti veistä kädessään. Se näytti niin kylmältä ja julmalta, miten niin pieni esine saattoikin olla niin hyödyllinen ja kuolettava, nyt tuo esine ei näyttänyt enää erityisen kutsuvalta. Nora ei kuitenkaan uskaltanut laskea sitä käsistään, ei ennen kuin voisi jotenkin todeta, ettei sitä tarvitsisi enää sen enempää itsensä hengiltä päästämiseen kuin suojeluunkaan. Veistä katsellessaan hän tajusi tunnon palautuneen sormenpäihinsä, voimat tosin olivat vielä tiessään, hihansuu tuntui karhealta rannetta vasten. Niin se takki. Hän jatkuvasti unohti takin. Vilkaisi nopeasti Jerrelliä, joka näytti edelleen pysyttelevän paikoillaan. Se oli hyvä, hän tarvitsi vielä hetken päästäkseen kartalle. Mutta se takki. Hän ei kyennyt muistamaan milloin oli sen saanut päälleen, mutta oli aika varma että hän ei omistanut tämmöistä vaatekappaletta. Tuskin takki kuului tunkeilijallekaan. Nainen kosketti vapaan käden sormillaan takin kauluksia mietteliäänä, mistä ihmeestä hän oli tämän saanut. Antoi sormiensa laskea koskettamaan nappeja, peukalo hipaisi samalla paljasta ihoa takin alla. Kosketus lähetti sähköiskun lailla sanan tajuntaan, hän oli alasti. Tai ainakin yläosattomissa takin alla. Niin nopeasti kuin suinkin yhdellä kädellä pystyi, Nora napitti muutaman napin kiinni jotta ei olisi välitöntä vilauttamisen vaaraa. Takin täytyi olla Jerrellin, kenen muunkaan?

Katse nousi mieheen, tosiaan, toisella oli liivi ja hattu mutta ei takkia. Olihan toisella viimeksikin ollut takki, kun he olivat kohdanneet. Kyllä Nora muisti. Oksettava olo puistatti vartaloa ja nyt joutui jo nieleskelemään, jotta ei olisi antanut ylen siihen keskelle puulattiaa. Eikä oloa parantunut ollenkaan ymmärrys siitä, että toisen oli täytynyt nähdä hänet paidattomana – eihän hän muuten olisi voinut löytää toisen takkia päältään. Tai jos tämä kaikki olikin vain harhaa, jonkinlaista näytelmää ja toinen olisi yhtä hullu kuin muutkin? Arvioiva katse nostettiin nyt mieheen, kätilö teki kaikkensa jotta olisi voinut tulkita pienimmänkin eleen toisen olemuksessa ja kasvoilla. Huimaus ei kuitenkaan helpottanut, eikä sen puoleen tuo kylmää hikeä iholle nostava yökötyskään. Tajuntakin tuntui kirkastuvan ja hiipuvan aivan omia aikojaan, oli kamalan hankala pysyä riittävän tarkkaavaisena. Olikohan hän lyönyt päänsä? Nora joutui puistamaan, joskin hyvin hitaasti ja varoen, päätään jotta sai itsensä keskittymään tähän hetkeen. Jerrell oli ojentanut käden häntä kohti, eikä ollut hankala tietää mitä toinen eleellään tarkoitti. Katse tipahti toisen katseen mukana veitseen, kuinka hyvältä tuntuisikaan päästää siitä irti. Kuinka hyvältä tuntuisikaan vain heittäytyä kohtalon vietäväksi ja uskoa miehen hyvyyteen. Hän saattoi jo tuntea helpotuksen ennen kuin oli tehnyt lopullista päätöstään. Veitsi laskettiin tärisevin käsin lattialle, asetta tuupattiin voimattomin sormin kohti Jerrelliä. Hassua kuinka pieni ele saattoi tuntua siltä, että kyseessä oli koko elämä, onnellisuus ja hyvinvointi. Kuinka merkittävältä luottamuksen osoitukselta ja toisaalta tilanteeseen alistumiselta se tuntui.

Siitä rentouttavasta tunteesta Nora ei kuitenkaan kerinnyt nauttia kauaa, sillä jälleen yökötys nostatti vatsahappoja kutittamaan kurkkua ja kätilö tiesi, että enää hän ei kykenisi nielemään pahaa oloaan pois. Aikaisemmin se oli onnistunut jännityksen, pelon ja adrenaliinin suosiollisella avustuksella, mutta nyt kun kaikki tuntuivat poistuneen kropastaan, ei jäänyt mitään mikä olisi naista suojellut oman kehonsa toiminnoilta. Ihmeenkin ketterästi nousi vapiseville jaloilleen, ollen varma että kaatuisi ennen kuin ehtisi pihalle. Ihmeen kaupalla hän kuitenkin sai hoiputtua ja kompuroitua, kävelemiseksi tuota möyrimistä ei hyvällä tahdollakaan voinut kutsua, terassille. Lahot terassin aidat natisivat, kun hento nainen painautui niitä vasten ja päästi pahan olonsa pihamaalle. Eipä hänessä toki ollut paljoa mitä sylkeä ulos, aamuinen ateriakin oli jo kauan sitten ehtinyt hävitä vatsalaukun pohjalta. Suurta sotkua ei siis toimillaan saanut aikaan. Kyyneleet valuivat nyt pitkin kesakkoisia poskia, kun yökki siinä hökkelinsä terassilla. Kätilö tunsi itsensä valtavan avuttomaksi ja surkeaksi, kauhean yksinäiseksi. Eikä hän edes pelännyt yksinäisyyttä. Kai silti saattoi tuntea yksinäisyyttä?

Yökötyksen siirtyessä taka-alalle, kätilö raahasi voimattoman vartensa kaiteista tukea ottaen portaille ja istuutui juuri oikealla hetkellä. Jos ei olisi istunut, olisi huimaus kai vienyt jalat hänen altaan. Katse vilkuili ympäristöä, kävi tuossa kartanolle lennähtäneessä saavissa ja nahkapussissa josta pilkisteli yrttejä. Vähäistä iloa tarjosi pieni pyyhe, johon oli pyyhkinyt sormiaan kasvien perkaamisen ohessa, kaikenlisäksi riittävän lähellä jotta nainen saattoi tarttua siihen ja pyyhkiä suupielensä. Takki ei ollut tuhraantunut, onneksi. Se kai tästä olisi vielä puuttunutkin. Koetti tähyillä oliko Jerrell tullut perässään terassille, mutta ainakaan heti ei nähnyt toista. Päätä kivisti aivan vimmatusti, Nora painoi vasemman kämmenensä ohimolleen.
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti La Helmi 20, 2016 6:13

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Naiselle ajatusten kasaaminen oli selvästi vaikeaa. Hän näytti prosessoivan kaikkia vaihtoehtojaan pitkään, ja vaikkei enää näyttänytkään siltä, kuin olisi lipunut usvassa, oli hän edelleen poissaolevan oloinen. Jerrell yritti tavoitella katsetta, mutta se katsoi hänen ohitseen jonnekin muualle. Yhtäkkiä Nora napitti kiinni takkinsa - tai siis miehen takin - ja jostain syystä se ilahdutti kuuroa. Se tuntui normaalilta, ehkä siltä, että Nora oli tietoisempi ympäristöstään. Välillä Jerrell oli unohtaa, kenen kanssa oikein oli tekemisissä, sillä ero viimeksi kohdatun Noran ja tämän Noran välillä oli niin kärkäs, vaikka he olivatkin tismalleen sama ihminen. Jerrell vain oli osunut paikalle huonoon aikaan.
Eleonora näytti pahoinvoivalta ja surkealta ja kuuron kävi häntä sääliksi. Hän oli edelleen katkera siitä, ettei voinut puhua, sillä se olisi ollut kaikkein helpoin tapa rauhoitella tolaltaan mennyttä ihmistä. Vai olisiko? Jerrell muisti jostain syystä oman äitinsä äänen, ja se tuntui hänen mielessään rauhoittavalta. Mutta olisiko Nora mieltänyt hänen äänensä turvallisena ja ystävällisenä? Olisiko kauhua riittänyt lietsomaan se, että hänen äänensä kuului miehelle? Sitä Jerrell ei koskaan saisi tietää, vaikka tottahan hän olisi voinut avata suunsa. Hän ei vain uskaltanut. Se, että hän oli puhunut pari sanaa mökkiin saapuessaan, oli jo ollut melkoinen aidan ylitys, eikä se toisaalta ollut näyttänyt tuottavan mitään tuntemuksia naiseen. Tai jos niin oli käynyt, ei kuuro ollut voinut sitä huomata.

Jerrell huomasi huokaisevansa helpotuksesta kun pisamakasvoinen nainen vihdoin ja viimein luopui veitsestään ja lykkäsi sen voimattomasti kohti miestä. Vaikka veitsen liuku jäikin hieman lyhyeksi, oli se nyt sopivan kurkottelumatkan päässä selväpäisemmästä osapuolesta. Varovasti, mutta melko vauhdikkaasti kuuro kumartui eteenpäin napatakseen veitsen käteensä, ja hetken hän tunsi mitä lämmittävintä voitonriemua ja eloonjäämisen iloa, kunnes sitten muisti, ettei hän tarvinnut veistä itsensä puolustamiseen. Mitään vastaantaistelijaa ei enää ollut. Kuuro laski veitsen sängyn päätyyn ja tökkäsi sitä vielä poispäin heistä molemmista. Kenties siksi, ettei Nora ehtisi juosta sen luo ennen häntä mikäli alkaisi katua päätöstään, tai siksi että hän halusi viestiä naiselle ettei tarvinnut veistä itsekään mihinkään. Jerrell nojasi hetken sänkyyn tyytyväisenä ja joutui pinnistelemään ettei olisi hymyillyt hölmönä. Ei tässä tilanteessa mitään hymyilemisen arvoista ollut sinänsä - mies vain tunsi onnistuneensa. Hän sulki silmänsä hetkeksi vetääkseen syvää henkeä, ja kun hän avasi ne, oli Nora jo puolitiessä ulos ovesta. Lähtisikö hän pakoon? Jerrell seurasi naisen hoippuvaa matkaa pois makuuhuoneesta ja ulko-ovelle päin, muttei jaksanut nousta. Minun pitäisi varmistaa ettei hän tee mitään typerää, Jerrell kuuli itsensä ajattelevan, ja sai sitten kerättyä itsensä ponnistaakseen ylös sänkyn viereltä. Mahaa vihlaisi, sillä kuivuva veri oli tarttunut paitaan kiinni, ja se repäisi nyt ikävästi haavaa irrotessaan ihon pinnalta kun Jerrell vaihtoi asentoa. Mies tunsi yhtäkkiä ahdistuvansa, joten istui sittenkin vielä sängyn reunalle. Vapisevin käsin hän tarttui paitansa ja liivinsä helmoihin ja nosti niitä ylöspäin nähdäkseen haavan. Haavan nähdessään Jerrell joutui haukkomaan henkeään, vaikkei se todellakaan näyttänyt kuolettavalta. Lääketieteeseen perehtynyt olisi osannut sanoa, että haava tulisi kuntoon kunhan se ommeltaisiin eikä se tulehtuisi, mutta Jerrell näki vain paljon verta ja se sai hänet tärisemään. Jokin hänessä silti halusi katsoa haavaa, sillä kokemus oli uusi. Ehkä hän vain halusi varmistua siitä, ettei kuolisi? Ehkä haava muuttaisi muotoaan, jos sitä oikein tuijottaisi. Paidan laskeminen haavan päälle tuntui myös etovalta ajatukselta nyt, kun viilto oli rauhassa eikä osunut mihinkään. Mies kuitenkin havahtui pian ajattelemaan, että hänen olisi hyvä tarkistaa Noran tilanne, mikäli nainen vielä löytyisi pihamaalta. Ja tätä tuskin olisi hyvä järkyttää enää entistä enempää, joten haava olisi pakko piilottaa paidan alle. Siispä Jerrell laski vaatekappaleet takaisin torsonsa peitoksi ja irvisti hieman kylmän ja märän kankaan koskiessa ihoa. Liiviin muodostuneen läikän huomasi, jos katsoi läheltä, mutta suurempaa huomiota herätti kenties kankaaseen muodostunut pitkä viilto. Se oli kuitenkin hänen murheistaan vähäisin juuri nyt.

Jerrell tunsi itsensä epävakaaksi kävellessään ulos makuuhuoneen ovesta Noran jalanjäljissä, mutta sen sijaan että olisi kävellyt heti ulos, hän suuntasi keittiöön. Hän halusi vettä. Ilokseen ja huojennuksekseen kuuro löysi vettä pöydältä pullosta, ja tunnistikin pullon samaksi, kuin jonka oli viimeksi mökissä vieraillessaan löytänyt. Toivottavasti vesi ei sentään ollut enää samaa. Kuuro otti siemauksen pullon suusta ja tunsi virkistyvänsä aavistuksen verran. Sen jälkeen hän poistui kohti ulko-ovea, ja raitis ilma tuntui tulvahtavan hänen keuhkoihinsa herättävänä ja viileänä. Se tuntui hyvältä ja sai hänet rauhoittumaan. Ulkoa kuuro löysi myös etsimänsä, vaikkakin kaksinkerroin terassin reunalta. Jerrell koputti varovaisesti ulko-oven pieleen ilmoittakseen että oli saapunut, vaikka Norahan tietysti kuuli askeleetkin. Koputus oli kuitenkin selkeämpi kuin askel, eikä Jerrell mielellään enää säikytellyt naista ilmestymällä suoraa hänen vierelleen. Hetken ovensuussa seisottuaan mies kiersi Noran ohi nurmikolle noin metrin päähän hänestä tarkkaillakseen hänen tilaansa, ja kyykistyi naisen kasvojen tasolle. Ilmeisesti hän oli joutunut oksentamaan, mikä sai Jerrellin myötätuntoiseksi. Mies inhosi itse oksentamista, oli aina inhonnut. Käsissään kätilöllä oli kuitenkin pyyhe, ja hyvä niin. Jerrellin ei siis tarvitsisi keksiä mitään uusia vaatekappaleita joilla pyyhkiä häntä. Ilmeisesti Nora voi edelleen pahoin otsalle painetusta kädestä päätellen, mutta ainakin hän oli hengissä. Olikohan hänelle syötetty tai juotettu jotain? Tai ehkä hän oli kaatunut tai hänet oli kaadettu? Jerrell ei ollut hyvä tunnistamaan oireita tai yhdistämään niitä aiheuttajiin, mutta ainakin hän saattoi yrittää. Hän kumartui hieman eteenpäin tavoitellakseen kätilön katsetta, ja yritti etsiä väkivallan merkkejä tästä vinkkelistä, mutta se oli vaikeaa. Hänen olisi pitänyt saada tunnustella ja tarkkailla enemmän, eikä se tullut tällaisessa tilanteessa kysymykseenkään. Hetken tuumailtuaan Jerrell ojensi varovasti vesipulloa naiselle ja uskalsi hieman hymyilläkin. Nora tarvitsisi luultavasti nesteytystä, tai ainakin jotain jolla huuhtoa suunsa oksentamisen jälkeen. Mies toivoi, että hän suostuisi juomaan tutusta astiasta eikä epäilisi pullossa olevan mitään ylimääräisiä myrkkyjä. Ehkä he sitten voisivat rauhoittua molemmat ja Jerrell saisi selville, mitä mökissä oli oikein tapahtunut. Ja vaikkei saisikaan niin ehkä hän voisi helpottaa Noran oloa jotenkin.

//Jee kävin vastaamassa! :> Kiitos kärsivällisyydestä!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Ke Helmi 24, 2016 1:04

Re: Olisi helppo vain kadota.

Ihmisen mieli oli kovin kummallinen kapistus, etenkin jos se oli vuosien aikana oppinut että reagointi pienimpäänkin uhan tapaiseen saattoi pelastaa hengen. Joskus oli hämmentävää, että moisen mielen omistava saattoi asettaa itsensä vaaraan tuon tuostakin avustaessaan vieraissa perheissä synnytyksiä. Olipa kerran avustanut erästä suurta, epäilemättä monta ihmistä syönyttä liskoakin. Työssä koettu urheus ja itsensä likoon laittaminen oli kätilölle kuin tekohengitystä, kaivattua vaihtelua alituiseen säpsähtelyyn ja vankeuden pelkoon. Kuka tietää, ehkä ehjemmällä historialla hänestä olisi voinut tulla vaikka ja mitä – ehkä olisi voinut aloittaa miesten valistamisen raskauteen liittyvistä vaaroista ja pidättäytymisen eduista. Ehkä olisi voinut olla se, joka sysää alkuun perhesuunnittelun naisten ja lasten hyvinvointia silmällä pitäen. Tässä hän kuitenkin oli, ajatuksettomana ja turtana, mutta ei kuitenkaan niin turtana ettei olisi hienoisesti säpsähtänyt selkänsä takaa pihalle saapuvaa. Siitäkin huolimatta, että tiesi kyllä kuka hänen seurassaan oli. Oli osannut myös odottaa, että mies seuraisi häntä pihalle. Oli jopa toivonut sitä. Käsien vapina oli hieman helpottanut, joutui kuitenkin tarttumaan tarjottuun pulloon molemmin käsin jotta se ei olisi tipahtanut voimattomista sormista. Silmät suljettuina hän nosti pullon huulilleen, maistoi puhtaan veden lisäksi äskeisen yökkäämisen maun ja sen seurauksena taipuikin oikealle, sylkäisi punaista vivahdetta saaneen vesitilkan suustaan maahan. Puistatus juoksi läpi ennen kuin kykeni ottamaan uuden hörpyn. Tällä kertaa veden raikkauteen sekoittui rautainen maku, lähtöisin kai huulen ruhjeesta – joskaan Nora ei ollut varma oli itse itseään purrut, vai oliko saanut nyrkistä kasvoihinsa. Jerrellin katse tuntui vaativan häntä ottamaan kontaktia. Kätilö ojensi lasipullon miestä kohden, liekö toinen siitä halusi enää juoda mutta ehkä ele riittäisi kertomaan, että toisen läsnäolo oli jopa toivottua. Katse seisahtui miehen tutulta tuntuviin kasvoihin ja silmiin, ei toinenkaan ihan parhaimmillaan tainnut olla. Nora oli näkevinään järkytystä, huolta ja jotain muutakin, josta hän ei aivan saanut kiinni.

Kunpa olisikin voinut kertoa toiselle kaiken.

Lyhyt ajatus sai kätilön hetkeksi hämilleen. Eihän hänen elämänsä kuulunut puolituntemattomalle miehelle, ei vaikka toinen olikin onnistunut vakuuttamaan olevansa ihan hyvä. Ainakin mieheksi. Ja silti tunsi vastustamattoman tarpeen kumpuilevan jossain rintalastansa alla, se oli kuin oksennus mutta sanoja. Yhtä pahalta sitäkin tuntui niellä. Katse nostettiin kyykkivän yli sinertävään taivaaseen, päivä oli edelleen kaunis, ei sään jumalia häirinnyt pienen ihmisen kohtalo – aivan kuin ne olisivat ilkkuneet kuinka vähän sään herroja koskettikaan, heillä oli nyt hyvä päivä. Kätilö naurahti ilottomasti ja irvisti, kun kuuli äänensä raakkuvan variksen lailla. Kaulaankin koski. Välähdys tapahtumista sai leukaperät kiristymään, voi kunpa se mies olisikin tukehduttanut hänet. Katse laskeutui takaisin Jerrelliin. ”Olen tappanut”, lausui hitaasti, vaikka olisi halunnut huutaa ja itkeä, mutta tottahan hän nyt muisti ettei toinen kyennyt kuulemaan. Se, että oli tappanut miehen joka oli systemaattisesti tuhonnut hänen minuuttaan vuosien ajan, ei sinällään tuntunut väärältä, se peto ansaitsikin kuolla. Ja silti se vaivasi häntä, sillä hän halusi pitää itseään elämän suojelijana – ei suinkaan pois viejänä. Hänen käsissään oli kuitenkin verta, ei ehkä viattoman, mutta silti elollisen olennon. Katse laskeutui toisen kasvoista ennen kuin mies ehtisi reagoida mitenkään, ei Nora halunnut nähdä kuinka toisen olemus muuttuisi tajutessaan, ettei hän ollut ollenkaan niin puhtoinen ja hyvä. Ja voi jos olisi tiennyt, mitä oli hetkeä aikaisemmin tälle miehelle tehnyt. Jos olisi vain huomannut viillon liivissä ja veren punaaman läikän. Mutta ei hän huomannut. Perustellakseen syntiään, nainen käänsi vaivalloisesti selkänsä toista kohden. Tuntui tärkeältä saada toinen ymmärtämään, että vaikka hän oli tehnyt väärin, ei murhaamansa mieskään ollut hyvä. Vapisevin sormin takkia napitettiin auki sen verran, että saattoi laskea kaulusta alemmas, sen verran että niskan arpien lisäksi paljastui yläselkä valkoisine arpineen. Osa oli rosoisia ja osa suoria, niin suoria kuin nahkapiiskan luja sivallus jätti. Kyyneleet polttelivat luomia ja Nora joutui vetämään muutaman kerran syvään henkiä, jotta pystyisi viemään kertomuksensa loppuun. Kääntyi katsomaan miestä olkansa yli, pyrkien tarjoamaan niin hyvän näkymän kasvoihinsa kuin tässä asennossa suinkin oli mahdollista ilman, että paljasteli selkää enempää. ”En enää kestänyt”, lausui hitaasti ja antoi oikean kätensä koskettaa niskaansa, alleviivatakseen arpien ja sanojen yhteyttä. Jerrell oli varmasti älykäs, kyllä toinen ymmärtäisi.

Odottamatta vastausta, napitti takin kiinni ja pyyhkäisi muutamat kurittomat kyyneleet poskiltaan. Ei tässä enää itkeminen auttanut. Hivuttautui sitten kohtaamaan katseen nöyränä, toisen reaktiota peläten. Ei hän halunnut miestä karkottaa luotaan. Hän ei halunnut olla yksin. Ja silti moisten asioiden paljastaminen oli tuntunut välttämättömältä, tai ehkä juuri siksi. Kai olisi hyvä olla edes yksi, joka tiesi mitä hän oli tehnyt. Välimatkaa heidän välillään ei ollut kuin metri, jos sitäkään, mutta se tuntui kilometreiltä naisen liikuttaessa kivistävää varttaan kohti miestä. Nora eteni kyyryssä hiipien, ikään kuin piesty koira joka korvat luimussa ja häntä koipiensa välissä lähestyi mielistellen isäntäänsä. Katse laskettuna maahan hän pääsi toisen luo, vilkaisi miehen kasvoja nopeasti ja polvistui sitten tämän vierelle, nyyhkäisten tarttui Jerrellin käteen kuin hukkuva ja painoi sitten poskensa toisen reidelle. Hartiat vavahtelivat nyyhkytysten voimasta, kun päivän tapahtumat löivät häntä kuin myrskyaallokko karikkoa. Miten niin hyvä päivä saattoikin muuttua niin huonoksi. Se mies ei ollut koskenut häneen, koska hän oli merimiehen omaisuutta – edelleen. Hulluinta oli, että vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla onnellinen siitä että tämä metsäläinen oli päättänyt olla käyttämättä häntä hyväkseen, ei Nora voinut olla siitä onnellinen. Ei voinut olla onnellinen ymmärtäessään jälleen, että merimiehen haamu velloi hänen yläpuolellaan kuin pilvi joka peitti auringon. Edes kuolema ei ollut riittänyt aukaisemaan kahleita, jotka yhdistivät kätilön pahoinpitelijäänsä.

Itkun hieman rauhoituttua enää lyhyiksi nyyhkäisyiksi, tajusi kätilö miehen paidan läpi tuntuvan kosteuden. Tunsi metallisen hajun. Kyyneleet tyrehtyivät hänen suoristaessaan sahapölkyltä tuntuvaa selkäänsä, katse seisahtui miehen vatsan seudulle ja näki nyt tuon rikkoutuneen kankaan ja vienon punan sen alla. Jos pisamaiset kasvot enää saattoivat muuttua värittömimmiksi, niin nyt ne muuttuivat. Turvonnut alahuuli ei suostunut tiukentumaan kuten muut osat kasvoista, mutta yritys oli hyvä. Itkemisestä punaista nenää niiskaistiin ja katse nousi jälleen kasvoihin, tiukentunut ote toisen kädestä irrotettiin. Hän oli yrittänyt tappaa. Oksetus puistatti naisen vartta ja hetken pyörtyminenkään ei ollut kaukana. Järkytys oli varmasti nähtävissä kauas. Hän todella oli puukottanut tätä miestä. ”Anteeksi”, ääntä ei tullut ja vain huulet liikkuivat, kulmat rypistyivät lohduttomaan kurttuun ja kätilö tunsi musertuvansa jonkun raskaan alle. Varmasti jossain joku nauroi hänen typeryydelleen. Varmasti hänen jokainen nivelensä natisi, kun nousi voimattomille jaloilleen, täristen kuin suurenkin voimainponnistuksen jälkeen. Viittasi miestä seuraamaan itseään kohti taloa. Haava pitäisi saada puhdistettua.


// Kyllähän nyt tätä mielellään odottaa :)
Ja totta puhuakseni, eipä tuota itsekään ole täällä kerennyt juurikaan päivystämään.
Jajajaja, jos vein tarinaa liikaa eteenpäin ja kuuro-melkein-mykkä-terapeutti olisi halunnut reagoida jotenkin siten, että tapahtumat ei olisi mahdollisia niin heitä yv:tä niin lyhentelen vastausta!
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Pe Touko 20, 2016 12:13

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Näytti siltä, että sovinto oli tehty. Niin varuillaan ja tolaltaan kuin Nora olikin, suostui hän ottamaan vastaan Jerrellin tarjoaman vesipullon, ja joi nyt siitä edelleen pahoinvoivan näköisenä. Ensimmäinen hörppy ei mennyt alas, mutta se ei ollut ihme. Jokin naisen olemuksessa kertoi kuurolle, että hän oli jo paremmin kartalla ympäristönsä tapahtumista, vaikka olikin varmasti voimaton ja turta. Se ei haitannut kuuroa. Tällaisessa valmiissa maailmassa hänellä ei ollut mihinkään kiire, joten Nora saisi ottaa aikansa toipuessaan. Ehkä he vielä selvittäisivät tämän tilanteen. Hetken Jerrell oli huolissaan siitä, pystyisikö Nora enää tällaisen jälkeen suhtautumaan häneen normaalisti; ajattelisiko hän, että näyttäytyminen tällaisessa tilassa oli niin häpeällistä, ettei hän haluaisi enää tavata miestä uudelleen paremmallakaan ajalla? Toinen kulaus nieltiin ja Jerrell nyökkäsi hyväksyvästi, ei tiennyt miksi, kenties hän halusi vain rohkaista naista. Lasipullo ojennettiin takaisin ja mies otti sen hoteisiinsa painamasta kätilön väriseviä raajoja. Jerrell laittoi pullon maahan vierelleen ja yritti sitten saada imettyä jonkinlaista tietoa kätilön kasvoilta, mutta siinä he vain tutkivat toisiaan, molemmat yhtä surkean hämmentyneinä ja pelokkaina tilanteesta.

Hiljainen tarkkailu päättyi, kun Nora avasi suunsa. Kuuron miehen silmät olivat herkistyneet tarkkailemaan kaikkia kasvojen liikkeitä, joten nytkin hän oli heti valmis lukemaan sanat kätilön huulilta. Ja voi, olisipa hän tiennyt, millaiset sanat joutuisi tavaamaan. Kuuna päivänä hän ei olisi veikannut tuon pienen, haavoittuvaisen ja punahipiäisen naisen suun liikkuvan sellaisten sanojen tahtiin. Ei, hän olisi halunnut vastata. En usko sitä. Ethän? Oletko? Nora? Sinäkö? Jerrell tiesi, ettei lukisi sanoja väärin. Niin Nora todella oli sanonut. Mies tunsi sykkeen rinnassaan kasvavan, ja ilme hänen kasvoillaan kertoi järkytyksestä. Mutta järkytys ei ollut tuomitsevaa, luotaantyöntävää järkytystä. Se oli myötätunnon ja häkellyksen siivittämää järkytystä. Jotain mieletöntä ja kamalaa oli täytynyt tapahtua, että kätilö oli päätynyt sellaiseen tekoon. Hän ei voinut olla päästään sekaisin. Yhtäkkiä Jerrellin teki mieli katsella ympärilleen. Oliko Nora tappanut jonkun tänään? Puhuivatko he menneisyydestä? Kaikki ajatukset, jotka hän oli aiemmin liittänyt naiseen, olivat nyt epäjärjestyksessä ja irrallisia, yhtenä puurona. Jerrell huomasi suunsa olevan auki ja sulki sen nopeasti häpeillen. Nora oli laskenut katseensa melko pian sen jälkeen kun oli tehnyt synninpäästönsä, joten Jerrell ei voinut tavoitella hänen katsettaan. Sen sijaan hän oli kohottamaisillaan kätensä naista kohti, ikään kuin udellakseen lisää tai tarjotakseen lohtua, jota ei varmuudella edes osannut saati uskaltanut antaa, mutta perääntyi aikeistaan Noran kääntyessä. Jerrellin oli pakko pudottautua polvilleen, sillä jännitys alkoi tuntua pakottavana tykytyksenä hänen jaloissaan, ja äskeinen tunnustus sai hänet tuntemaan olonsa veteläksi. Näkymä Noraan säilyi silti samana, pitkänhuiskea kun miehen varsi oli.

Jerrell saattoi jo aavistaa, mitä tuleman piti. Noran kääntäessä selkänsä hän muisti yhtäkkiä arvet, joita oli kavahtaen katsellut metsässä aiemmin, joskin tahattomasti. Nyt kätilö halusi näyttää ne tarkoituksella, minkä mies ymmärsi osoituksena luottamuksesta. Mutta arvet eivät loppuneet niskaan, kuten Jerrell oli luullut, vaan takin laskeutuessa koko yläselkä paljasti uurteet, joita aika oli epätoivoisesti yrittänyt paikata. Paksumpia, ohuempia, syvempiä, matalempia, suorempia, rosoisempia. Jerrell tunsi haukkovansa henkeä ja peitti suunsa kädellään. Hän tiesi selvinneensä tähänastisen elämänsä läpi kokematta ja näkemättä kovinkaan paljoa väkivaltaa tai sen seurauksia - huolimatta siitä, että oli joutunut pakenemaan sotaa edellisestä kodistaan. Siksi tällaiset fyysiset ja henkiset ruhjeet, joita ihmisiin oli jätetty, saivat hänet ymmälleen ja tuohtuneeksi. Kuinka joku saattoi tehdä jotain tällaista? Miksi? Mies huomasi itseään kohti vaivalloisesti käännetyt kasvot, ja luki huulilta kätilön seuraavat sanat. Nainen itki, Jerrell näki hänen vettyneet ja punertavat silmänsä, eikä ihmetellyt hetkeäkään. Noran täytyi olla sillä hetkellä alastomampi kuin aikoihin. Ei ruumiillisesti, vaan henkisesti. Ja hän oli päättänyt avautua juuri tälle kuurolle, entiselle narrille, jonka tiesi juuri ja juuri nimeltä. Jerrellin poskia kuumotti. Hän tunsi häpeää siitä, että oli ohikiitävän hetken pitänyt Eleonoraa hulluna tai vaarallisena. Nainenhan oli vain suojellut itseään. Yhtäkkiä mies tunsi ylpeyttä siitä, että Nora oli uskaltanut lähteä. Hän oli onnistunut siinä. Hän oli päässyt pois. Sillä oli ollut valtava, tuskainen ja hirveä hinta, mutta hän oli selvinnyt. Käsi lepäsi edelleen miehen suun edessä, ja tottapuhuen hänenkin oli hieman vaikea pidätellä kyyneleitä. Mies ei ollut varma miksi. Ehkä kätilön suru kosketti häntä niin kovasti, ja toisaalta hän oli otettu tästä luottamuksesta mikä hänelle osoitettiin. Taakan oli täytynyt olla painava, ja nyt se oli jaettu hänelle. Osasiko hän ottaa asian vastaan toivotulla tavalla? Oliko Nora edes odottanut hyväksyvää vastausta?

Noran kääntyessä kohtaamaan Jerrellin katseen uudelleen, laski mies kätensä pois suunsa edestä. Ei se siinä ollut siksi, että Noran teko olisi järkyttänyt kuuroa - päin vastoin, sen tuntemattoman henkilön Noraa kohtaan tekemät teot saivat hänet tolaltaan. Mies mittasi katseellaan punahipiäistä ja kesakkoista, laihaa naista. Nostaisiko hän koskaan nyrkkiään tuollaista hentoa olentoa vastaan? Ei. Kuinka joku muu oli saattanut tehdä niin? Hän ei ymmärtänyt, eikä voinut ajatella asiaa, sillä se oli niin uskomatonta. Jerrell halusi sanoa olevansa pahoillaan, hän halusi laskea kätensä naisen polvelle ja luvata että kaikki järjestyisi, mutta yhtäkkisen dramaattinen tilanne oli jähmettänyt hänet paikoilleen, eikä hän uskaltanut edes puhua huulillaan. Mitä hän olisi voinut naiselle kertoa? Etteivät kaikki ihmiset olleet pahoja? Että asiat järjestyisivät? Kaikki se olisi varmasti kätilön mielessä turhaa. Ei taatusti ollut sellaista asiaa, sellaista lohdun riekaletta, mihin kätilö ei olisi elämänsä aikana turvautunut. Arvet eivät olleet eilisiä, ne olivat monien tuskaisien päivien peittelemiä ja muistuttivat naista luultavasti joka aamu ja joka ilta menneistä painajaisista. Ei ollut sellaisia sanoja, joilla Jerrell olisi voinut naista lohduttaa. Siispä hän vain katsoi.
Ja onneksi Nora päätti ottaa tehtäväkseen suorittaa seuraavan siirron, sillä Jerrell tunsi hädin tuskin hengittävänsä. Hentoinen kätilö lähestyi alistuneen ja voipuneen näköisenä suurempaansa ja käpertyi hitaasti kohti Jerrellin jalkoja. Saavutettuaan kohdan, jossa Jerrell nyt istui polvillaan, nosti kätilö katseensa kuuron silmiin. Mies näki niissä vain pohjatonta surua ja lohduttomuutta, ehkä epätietoisuutta siitä minne hukuttaa kaikki pahat ajatukset, ja sitten nainen lyyhistyi hänen syliinsä. Naisen takertuva puristus miehen vasemmassa kädessä aneli apua. Mies kiersi sormensa Noran pienen kämmenen ympärille pitäen sitten tiukasti kiinni toisen kädestä. Ehkä hän halusi sillä viestiä, ettei ollut menossa minnekään. Hän laski toisen kätensä naisen pään päälle ja kumartui sitten ihmiskilveksi suojaamaan tuota pientä ja värisevää lintua, jonka kyyneleet tuntuivat kastelevan hänen reitensä. Varovasti kuuro painoi ylävartalonsa naisen yli niin, että oikea käsi sai rauhoittelevasti silitettyä kiharaista päätä ja että nainen oli hänen sylissään väljässä, mutta turvallisen tuttavalisessa halauksessa.
"Shhh", hän lohdutti rauhallisesti ääntäen ja liu'utti kämmentään päälaelta niskaan, joskin varoi jatkamasta alueelle, jolta arvet alkoivat. Hiukset tuntuivat pehmeiltä kämmenen alla ja kiharat ponnahtelivat kärkkäästi takaisin muotoonsa käden kuljettua niiden päältä. Nora parka. Silitysten lomassa Jerrell saattoi poimia kätilön naamalle valuvia hiuksia pois tieltä, etteivät ne kohta uisi hänen kyynelissään ja suussaan. Vasemman kätensä peukalolla hän silloin tällöin tarjosi kätilön kädelle pari lohdullista silitystä, jos tunsi tämän otteen tiukentuvan. Kuuro ei ollut ihan kartalla siitä kaikesta, mikä Noran mieltä tällä hetkellä painoi, mutta hän tiesi olevansa parhaiten apuna ollessaan vain hiljaa ja läsnä. Niin hän ainakin toivoi.

Jerrell ei tiennyt, paljonko aikaa he siinä sykkyrässään viettivät, mutta Nora tuntui rauhoittuvan ennen pitkää. Hetki oli Jerrellin mielestä lohdullinen ja jokseenkin hellyyttävä. Hän ei ollut ollut näin läheisissä tekemisissä kenenkään kanssa pitkään aikaan, ja vaikka tilanne lähtökohtaisesti olikin surullinen ja hankala, piti hän siitä ajatuksesta, että pystyi auttamaan jotakuta tarjoamalla hänelle läheisyyttään. Kun Nora osoitti liikeradallaan aikomuksensa nousta, Jerrell suoristi itsensä. Mahaa vihlaisi, haava oli luultavasti taas hyytynyt niille sijoilleen rutussa olleen vatsanahkan oltua pitkään paikallaan, ja nyt viiltoa liikutellessa siihen sattui. Myös rauhoittunut kätilö tuntui huomanneen yhtäkkiä haavan Jerrellin vatsassa, ja järkyttynyt ilme sai myös kuuron tutkimaan liiviä koristavaa repeämää, jonka alla kiilteli paikoittain hyytynyt veri. Mies nosti katseensa kätilöön, joka pyysi anteeksi ja näytti siltä, että saattaisi kohta oksentaa uudelleen. Jerrell tarttui Noran käteen, sillä halusi tavoittaa hänen katseensa. Hän pudisteli päätään, muttei saanut mitään sanottua. Ei se mitään. Et ollut oma itsesi. Olen kunnossa, hän olisi halunnut sanoa, muttei edes tiennyt oliko haava vaarallinen vai ei. Silti hän ei kieltäytynyt, kun Nora nousi epävakaasti jaloilleen ja viittoi miestä seuraamaan itseään. Nyt, kun kuuro jälleen ajatteli haavaa, tuntui sen vaikutus karmeammalta.

Jerrell nousi jaloilleen ja huomasi niiden molempien puutuneen. Kihelmöinti jalkapohjissa teki kävelemisestä hankalaa, ja hänen oli pakko tukeutua ovenkarmeihin sisätiloihin saapuessaan. Hän seurasi Noraa huojuen huoneeseen, johon tämä oli mennyt, ja yritti sitten tavoittaa itselleen hyvän paikan istua. Seisomiseen hänestä ei ollut, sillä vaikkei kukaan vielä edes koskenut haavaan, tuntuivat hänen jalkansa veltoilta ja epävakailta. Jerrell päätti riisua liivin päältään helpottaakseen tutkimustyötä - hän ei ollut varma, mitä Nora haluaisi haavalle tehdä. Ehkä vain katsoa, ehkä suorittaa jonkin operaation. Liivi kuoriutui miehen päältä parin nykäyksen siivittämänä, sillä veri oli takerruttanut paidat toisiinsa. Aluspaita sai jäädä. Pellava oli vatsasta veren tahrima ja hurjan näköinen, tehden tilanteesta Jerrellin silmin kaksin kerroin karmivamman, kuin se oikeasti oli. Hänen oli pakko sulkea silmänsä hetkeksi ja katsella sitten aivan muualle kuin vatsaansa.

//TÄÄLLÄ OLLAAN JA NYT MENNÄÄN EIKÄ MEINATA! *fanfaarit soi ja söör kuuro ratsastaa paikalle*
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Pe Touko 20, 2016 11:59

Re: Olisi helppo vain kadota.

Tuuli pyyhkäisi itkemisestä nihkeää poskea, mutta ei se tehnyt oloa paremmaksi tai saanut uuden järkytyksen ravistamaa mieltä rauhoittumaan. Iholle liimautui muutama oranssiin vivahtava hius, nyt kun kukaan ei enää pyyhkinyt kiharaisia suortuvia pois kasvoilta. Niin. Tuo mies oli ottanut hänet syliinsä, toivottanut lähelleen siitäkin huolimatta mitä oli kertonut, siitä huolimatta että oli saanut aikaan verta vuotavan haavan. Hyvyys sai hennot hartiat värähtelemään uudestaan, tai lähinnä kai se että hän oli onnistunut vahingoittamaan ehkä maailman ainoaa vilpittömästi hyvää miestä. Siihen Nora uskoi nyt, siihen hyvyyteen joka tuon kuuron sisällä asui. Uskoi siihen, kun oli nähnyt järkytyksen seasta myötätunnon ja päässyt hoikan miehen suojaan toipumaan päivän tapahtumista. Ainakin hän halusi uskoa, että oli onnistunut kohtalon oikusta tapaamaan ihmisen, joka oli hyvä – sydänjuuria myöten. Ja mitä oli itse yrittänyt tehdä? Oli yrittänyt tappaa, tai ollut ainakin täysin välinpitämätön tämän terveydestä ja hyvinvoinnista. Hän ei ollut hyvä, hän oli paha ja hän kaiketi ansaitsi sen päänsä yläpuolella alituiseen leijuvan haamun, joka merimiehestä muistutti aina ensimmäisenä herätessään ja viimeisenä nukahtaessaan. Oli vain lykky, että ei ollut saanut päänsä yläpuolelle toistakin haamua leijumaan. Sitä hän ei olisi kestänyt, se olisi ajanut hulluuteen ja ehkä lopulta mereen. Puukollahan ei ollut saanut aikaan itselleen mitään pahaa, vain toiselle joten meri olisi kai turvallisempi. Hullu hän taisi olla jo valmiiksi, ilman toista haamuakin.

Siroa päätä pudistettiin kiivaasti, ei hänen nyt täytyisi ajatella kuinka voisi ottaa itseltään hengen vaan sitä kuinka voisi hoitaa puukottamansa kuntoon. Kuinka voisi tehdä asiat jälleen hyviksi tuolle miehelle, joka oli kaiken jälkeen toivottanut hänet tervetulleeksi syliinsä ja silittänyt hiuksia niin lempeästi, että Nora ei muistanut sellaista koskaan kokeneensa. Haparoivat, heikot askeleet eivät saaneet voimaa edes päätöksestä hoitaa Jerrell kuntoon ennen kuin voisi vajota takaisin syvään kuiluun, josta ei ehkä enää uskaltaisi yrittää palata pinnalle. Askeleet pysähtyivät päästyään ensimmäisen terassiin portaan eteen, vartaloa tuettiin narahtavaan kaiteeseen ikään kuin jalan nostaminen portaalle olisi ollut suuri voimainponnistus. Sitä se varmasti olikin, sillä aiemmin nielty puuduttava uute aiheutti noin suurena määränä juotuna kehon kivuttomuuden lisäksi myös osittaista turtuneisuutta ja puutumista, tunnottomuutta. Ei se kuitenkaan tehnyt päänsisäistä maailmaa kivuttomaksi, tai turraksi vaikka siellä sitä olisi eniten tarvinnut. Kyllä hän oli oppinut fyysistä kipua kestämään, mutta tähän sisällä riehuvaan myrskyyn ei tainnut tottua koskaan. Jälleen tunsi selän arpien vihlonnan sykäyksinä, kuin niiden aiheuttaja olisi nauranut jossain rajan takana tyytyväisyyttään. Ehkä nauroikin. Nora ei enää tiennyt mihin pitäisi uskoa, mitä pitäisi ajatella tai tuntea. Sisikunta oli vain täynnä tunnetiloja, eikä mikään tuntunut tarttumisen arvoiselta. Ei sellaiselta, että se olisi voinut kantaa häntä eteenpäin vielä huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Jos pitkänhuiskea mies ei olisi kulkenut hänen perässään, olisi kätilö vain kaatunut siihen portaille odottamaan yötä ja toivonut hiipuvansa hitaasti pois viileän yön syleilyssä. Nyt hänellä oli kuitenkin tehtävä, velvollisuus joka tuli suorittaa tämän vilpittömänä ja hyvänä pitämänsä miehen vuoksi. Velvollisuus, jonka hän oli aiheuttanut teoillaan. Eikä sitä osattu antaa anteeksi itselleen, vaikka kai jossain tajunnan syövereissä tiesi olleensa irtonainen ja sekaisin. Koskaan ei pitäisi olla niin sekaisin, että vahingoittaa viattomia. Ja hän oli ollut. Hän oli vahingoittanut.

Hitaasti hän nousi portaat ylös, koko ajan nojaten kätensä varassa tuohon pian lahoavaan kaiteeseen. Myötämielisesti tuo vanha, kulottunut lankku kuitenkin piti pintansa ja tarjosi tukeaan sitä tarvitsevalle, natisi vain muistutellen vanhuudestaan. Hänet pettänyt ovi repsotti avonaisena, kukaan ei ollut nähnyt tarpeelliseksi sitä enää sulkea sillä pahinhan oli jo tapahtunut. Olisi epätodennäköistä, että enää tänään talo joutuisi kohtaamaan uudestaan samanlaista kulkijaa. Tai eihän pahin ollut tapahtunut, hän oli koskematon – tai niin koskematon kuin merimiehen jäljiltä enää saattoi ajatella olevansa. Jälleen piinaava muisto hänen menneisyytensä pedosta tuntui kuristavana tunteena muutamista kohdin tummentuneen kaulan ympärillä, sormet hapuilivat kaulan iholle. Ehkä se kuristava tunne ei tullutkaan muistojensa aaveesta, vaan ihan oikeista tapahtumista. Mutta ei pisamainen kyennyt muistamaan. Ehkä huomenna kykenisi, vaikka luultavasti olisi parhain jos vain unohtaisi mitään sattuneenkaan. Katse kohtasi lattialle jätetyn eväskorin, sen päälle asetellun pehmeän näköisen viltin ja kasvojen muuhun ilmeeseen verrattuna irrallisen näköinen hymy käväisi suupielissä. Vilkaisi olkansa ylitse hattupäistä miestä. Oliko toinen tuonut tuon korin sisältöineen? Ehkä tuo mies oli se ajatus, joka auttaisi häntä selviämään huomiseen, ehkä tuo kori näyttäisi hänelle tunteen johon takertua selviytyäkseen ristiaallokosta. Hetken kätilö tunsi olonsa paremmaksi, vahvemmaksi. Sitten katse siirtyi korin lähellä lepäävään kirveeseen, siihen uskolliseen ja ruostuneeseen teräaseeseen joka palveli häntä juuri niin kauan, kuin nainen sitä jaksoi heilutella. Kirveestä ajatukset siirtyivät puukkoon, jonka olisi kuulunut leikata hänen ihoaan, ei missään nimessä kenenkään muun.

Hän oli puukottanut.

Ajatus iski kasvoille kuin nyrkki ja sai hetkellisesti suoristuneen ryhdin lysähtämään, matkan jatkumaan kohti keittiön tapaista huonetta. Se oli siistinä pidetty, huolellisesti järjestelty ja minimalistinen, pöydillä oli vain tarpeelliset ja nekin selvässä järjestyksessä. Oli omat paikkansa kuivuville yrteille, tekeytyville ja valmiille uutteille. Oli myös kuivuneen näköinen pala leipää, sekä puuhellan ylle aseteltu teekannu – jota tosin ei oltu aikoihin käytetty, sillä eihän hänellä ollut varaa ostaa teen kaltaista ylellisyystuotetta. Ja Nora katseli näkymää kuin ensimmäistä kertaa, ja joutui käymään katseellaan läpi koko huoneen ennen kuin tavoitti sen pienen sangon johon oli purosta aamulla noudettu vettä niin juotavaksi, kuin siivoustoimiinkin. Eipä olisi tiennyt joutuvansa käyttämään tuota vettä nyt siistiäkseen haavaa, jonka itse oli puukollaan aiheuttanut. Ei kiinnittänyt huomiotaan mieheen, joka nyt asettui istumaan pienen keittiön pöydän äärellä odottavaan tuoliin. Ei Nora olisi osannut toista ohjeistaakaan toimimaan, sillä hänen täytyi keskittää jokainen järkevä ajatuksensa siihen, että muistaisi kuinka haavojen kanssa pitää toimia. Hänen, joka oli paikannut niin omia kuin erinäisiä synnytyksissä naisille tulleita repeämiä ja haavoja. Joskus oli paikannut myös miesten käsittelystä aiheutuneita jälkiä, kun oli sattunut paikalle tuoreeltaan. Se mursi kätilön sydämen joka ikinen kerta, nähdä niitä turvonneita huulia ja mustia silmiä. Nyt oli kuitenkin hankala tietää, että mistä pitäisi aloittaa. Niiskaisi itkemisestä turvonnutta nenäänsä, eikä sitä kautta juuri ilmaa keuhkoihin asti päässyt joten joutui hengittämään kuivilta ja turvonneilta tuntuvien huulien kehystämän suun kautta. Onneksi se jyskyttävä päänsärky oli lähtenyt aiemmin juodun uutteen myötävaikutuksesta.

Iäisyydeltä tuntuneen hetken jälkeen kätilö tiesi kuinka hänen pitäisi toimia. Etsi käsiinsä jonkinlaisen sideharson ja muuta haavan sitomiseen vaadittavaa, puhdasta tykötarvetta. Puhtaita pyyhkeitä, tai jotain kangasrättejä nuo taisivat enemmän olla ja varoen katsomasta Jerrellin kasvoja ne kannettiin keittiön pöydälle, joka pian täyttyi kaikenlaisesta tarpeellisesta. Kävi neito mutkan makuuhuoneen puolellakin, haki sieltä tuon mustan laukkunsa jossa säilytti haavojen ompelemiseen tarvittavia välineitä. Oli välttänyt katsomasta sängyn suuntaan, epäillen että se puukko saattaisi virua jossain siellä. Kuitenkin toimeen tarttuminen sai Noran tuntemaan olonsa paremmaksi, tärkeäksi ja vahvemmaksi – hänen osaamistaan tarvittaisiin nyt, eikä hänen pitäisi antaa itsensä vaipua epätoivoon. Ei ainakaan vielä. Laukku tiputettiin istuvan jalkoihin ja varovainen silmäys suotiin miehen kasvoihin, todettiin että toinenkin oli edelleen hieman epätasapainoisen näköinen. Toisaalta se herkkyys ja tietty järkytyskin, joka ainakin jossain vaiheessa oli näkynyt tuon puolitutun kasvoilla, oli omiaan luomaan luottamuksen tunnetta kätilön sisikuntaan – eihän sellaisia tunteita tuntevat voineet olla pahoja? Viimein asteli puisen sangon vierelle ja hammastaan purren nosti sen kahvoista roikkumaan tärisevien käsivarsiensa varaan. Ei hän yleensä näin heikko ollut, ei ollenkaan, mutta nyt voimat tuntuivat aina häipyvän sitä mukaan mitä ne kerkesivät palata. Sai kuitenkin sisukkuudellaan kannettua sangon hattupään jalkoihin, jonne itsekin polvistui ja hivuttautui lähemmäs miestä katsekontaktia varoen. Pyyhkäisi kasvoiltaan hiuksia korvansa taakse, kun pääsi riittävän lähelle haavaa. Pellavapaita näytti ikävästi tarttuneen veren avustuksella kiinni ihoon ja epäilemättä myös haavaan, myötätuntoinen irvistys kävi naisen kasvoilla ajatellessaan kuinka kipeä sen täytyi olla. Ei kuitenkaan uskaltanut nostaa katsettaan mieheen – ei halunnut nähdä toisen kasvoja ennen kuin olisi yrittänyt korjata aiheuttamansa vahingon.

Kastoi yhden rätin sankoon ja hieroi siihen kätensä, eihän se nyt ihan samaa asiaa ajanut kuin jos olisi pessyt kätensä siihen tarkoitetussa vadissa, mutta tällä hetkellä nämä vedet olivat ainoat joita oli tarjolla. Ei olisi hyvä sotkea ainoaa puhdasta vettä nyt, kun sitä kipeästi tarvittaisiin haavan siistimiseen. Tämän jälkeen otti uuden rätin joka myös kasteltiin vedessä ennen kuin nostettiin vettä valuvana veren punaaman kohdan yläpuolelle, heikoin sormin rätistä puristettiin vettä paidalle jotta se liuottaisi kankaan ja haavan sitomaa sidettä. Seuraavaksi raottaisi paitaa varoen, paljastaisi sen peittämän ihon ja haavan muuten merkittömässä nahassa. Koska hän tarvitsisi molemmat kätensä haavan siistimiseen, joutui Nora kohottamaan katseensa apua pyytäen Jerrelliin ja nosti toisen paidanhelmaa merkitsevästi. ”Pidä”, lausui mahdollisimman selvästi, ääni käheyttään haukkuen. Vaikka eipä äänen käheydellä ja pihinällä ollut niin väliä, sillä eihän toinen voinut häntä kuulla. Mikäli hänen pyyntöönsä suostuttaisiin, ryhtyisi Nora varovaisin, jopa aroin ottein siistimään haavan ympäristöä ja lopulta itse haavaakin.


//Vielä kerran sanon ett: JEEE! Tervetuloa takaisin! Kätilö onkin ollut hätää kärsimässä ilman prinssi-kuuro-rohkeaa //
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti La Touko 21, 2016 2:53

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Kuuro mies silmäsi hermostuneena huonetta sillä välin, kun Nora teki omia toimituksiaan ja etsi välineitä, joilla haluaisi miestä hoitaa. Kuten todettua, Jerrell ei tiennyt lääketieteestä mitään, ja villein kokemus joka hänellä oli ihmisen toiminnasta ja korjaamisesta, oli metsässä suoritettu synnytys. Se oli ollut pelottava, mutta samalla unohtumaton ja ihana kokemus. Tämä kokemus oli aika lailla vain pelottava, vaikka mies olikin jo tullut siihen tulokseen, ettei hän ehkä kuolisi. Jos haava olisi niin paha, se olisi tappanut hänet jo. Ainoa ajatus, joka miehen päässä haavan suhteen kummitteli, oli sen mahdollinen tulehtuminen tai kipu, joka sen paikkaamisesta aiheutuisi. Jerrell ei mielellään halunnut myöntää olevansa kurja pelkuri, mutta hän pelkäsi ja kaihtoi kipua. Ei sellaista kipua, jota ihminen koki kompuroidessaan tai tiputtaessaan kirjan varpaalleen, ehei, eikä lihassärkyä tai pitkästä juoksumatkasta aiheutuvaa pahoinvointia. Jerrell oli käyttänyt koko nuoruutensa voimisteluun, tanssahteluun ja notkeutensa treenaamiseen, sillä se oli ollut hänen ammattinsa. Osa siitä oli ollut myös keuhkojen treenaamista, jotta laulu kulkisi. Ehkä hän siksi jaksoi juostakin. Hovinarrina toimiminen oli muovannut Jerrellin lihaksista pitkiä ja jänteviä, eikä sellaisilla lihaksilla pärjännyt voimakkaita vastustajia vastaan. Lisäksi kuulon puuttuminen vaikeutti kaikkea puolustautumista. Pahoinpitelystä ja taistelusta aiheutuvaa kipua hän pelkäsi ja kaihtoi. Ehkä se pelotti häntä vielä enemmän nyt, kun hän oli niin puolustuskyvytön. Millainen mies pelkäsi taistella? Rikkinäinen mies. Huonosti toimiva, turha. Naiset halusivat turvallisen kumppanin, miehet itsestään huolehtivan ystävän, lapset voittamattoman isän. Jerrell ei voinut tarjota mitään niistä asioista. Hän olisi ystävälleen kuin pallo jalassa - hänen peräänsä saisi katsoa jatkuvasti, ellei hän kävelisi selkä seinän vieressä. Entä miten lapsi voisi suhtautua isään, joka ei koskaan kuuntelisi hänen ongelmiaan? Mies kurtisti kulmiaan. Kyllähän hän kuunteli, vaikkei kuullut. Mutta olisiko se sama? Hän ei olisi sellainen isä joka kuulisi lastensa avunhuudot tai pitäisi heidät öisin turvassa. Vaimosta puhumattakaan. Jos Jerrell olisi ehtinyt Noran mökkiin ennen sitä tuntematonta muukalaista, olisiko hän voinut tehdä mitään? Vai olisiko hänet laitettu katselemaan sivusta?

Jerrell havahtui laukun tippuessa jalkojensa juureen. Tuttu laukku. Nora oli myös koonnut pöydälle ison kasan pyyhkeitä ja kaikenlaista tilpehööriä, joiden tarpeellisuudesta mies ei tiennyt tuon taivaallista. Häntä nakersi hieman, kuinka paljon tavaraa yhden haavan tarkasteluun tarvittiin. Tarkoittaisiko se, että tilanne oli paha? Eihän Nora toisaalta ollut vielä edes nähnyt haavaa, joten ehkä hän vain varautui kaikkeen jo valmiiksi. Tiensä kuuron jalkoihin löysi myös sanko, ja lopulta itse kätilö. Nora ei selvästikään halunnut katsoa miestä silmiin, mikä lannisti tätä hieman. Ehkä hän oli ollut oikeassa. Ehkä Nora ei haluaisi olla hänen kanssaan sen koommin tekemisissä, kun tämä olisi ohi. Huolimatta siitä, että nainen oli äsken hakenut hänestä turvaa ja saanut hänet tuntemaan olonsa tarpeelliseksi, oli haava ehkä tehnyt hänestä jälleen etäisemmän. Vaikka eihän Jerrell hänestä mitään pahaa ajatellut, ei hän oikein osannut. Hän oli nähnyt tarpeeksi pahoja ihmissieluja tunnistaakseen sellaisen, eikä hän nähnyt tässä topakassa, mutta varovaisessa henkilössä mitään pahaa. Noh, topakkuus oli tällä hetkellä tiessään, mutta Jerrell tiesi sen piilevän usvaisen pään sopukoissa. Tällä hetkellä heidän välillään kuitenkin vallitsi niin kirjaimellinen kuin kirjoittamatonkin hiljaisuus. Mies irvisti ja sihahti hampaidensa välistä kun Nora puristi vettä haavan päälle. Toisaalta viileän veden aiheuttama tunne oli hyvää, helpottavaa kipua, mutta se sai silti miehen jännittämään jokaisen keskivartalonsa lihaksen. Ja sitten kipu oli ohi. Jerrell rentoutui uudelleen ja yritti pysyä mahdollisimman paikallaan.

Nora nosti pellavapaidan helmaa ja märkä kangas päästi vatsan ihon imustaan. Se sai miehen jännittämään itsensä hetkeksi uudelleen, mutta epämiellyttävä nykäisy oli pian ohi. Kaksikon asento sai Jerrellin hetkeksi kiusaantuneeksi, varsinkin nyt kun hän tiesi suurpiirteisesti mitä Noran menneisyys piti sisällään. Nainen oli antanut hänen ymmärtää vain ääriviivat, mutta luovan miehen mieli oli nopeasti värittänyt aukot ja tehnyt omat päätelmänsä asioiden kulusta. Epämiellyttävä tunne kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, kun Nora vihdoin viitsi vilkaista potilastaan ja pyysi pitämään paitaa ylhäällä. Tietysti. Olisihan Jerrell voinut kohteliaasti nostaa helman ylös itsekin alun alkaen, mutta oli jostain syystä jättänyt tekemättä niin ja moitti nyt mielessään itseään moisesta epäkohteliaisuudesta. Paidan märkä kangas oli kylmä ja verestä tuhriintunut. Jerrell kurkki kangaan reunan yli haavaansa, mutta yritti silti olla liikkumatta. Viilto oli yhtä ruma kuin aiemmin miehen tutkiessa sitä, mutta kuivuneet, veriset läikät olivat tummuneet entisestään. Hyytymien pinta halkeili paikoitellen ja haava niiden keskellä kirkui punaisena.

Jerrell kurtisti kulmiaan joka kerta kun Nora kosketti märällä pyyhkeellä haavan ympäristöä, ja kun pyyhe osui haavaan, oli miehen pakko nipistää silmänsä kiinni ja purra huultaan. Hän puhalsi ilmaa sieraimiensa kautta ulos ettei vaikuttaisi totaaliselta raukalta ulistessaan vahingossa tuskasta. Märkää paitaa pitelevät kädet oli puristettu nyrkkiin ylävatsaa vasten ja katse oli suunnattu kohti matalan majan kattoa, joskaan silmät eivät nyt nähneet mitään. Uusi kosketus, ja Jerrell tunsi hetken pidättävänsä henkeä. Mitä useamman kerran pyyhe kävi haavassa, sitä vähemmän uusi kosketus kirpaisi. Ensimmäinen kerta oli vain ollut pahin. Hetken päästä kuuro uskalsi katsoa, mitä hänen napansa seutuvilla tapahtui. Pyyhe ainakin oli punainen, ehkä iäksi tärvelty jos veri ei irtoaisi siitä. Nora oli tehnyt huolellista työtä varoessaan ettei veden laimentama veri valuisi miehen housuihin, ja muutenkin iho näytti siistiytyneen verestä onnistuneesti. Haavan dramaattisuus oli kaventunut Jerrellin silmissä puoleen nyt, kun punaista oli vähemmän ja ihoa enemmän. Vaaksan mittainen, navan alittava viilto ei onneksi aivan ylettynyt lihakseen, mutta syvyys oli silmällä erotettavissa. Nyt kun hyytynyt veri oli pyyhitty pois, halusi haava ärhäkkäästi umpeuttaa itsensä uudelleen vuotamalla, joten se olisi pian ommeltava kiinni. Niin mies ainakin oletti, ja ehkä salaa toivoikin. Hän tunsi voivansa pahoin jo pelkästä ajatuksesta, että oli menettänyt yhtään verta. Mies yritti vilkuilla silloin tällöin oiko Noralla jotain sanottavaa, ja toisaalta keskittyi hengittämään rauhallisesti ettei yllättäen kupsahtaisi tuolilta alas paisutellessaan oman vointinsa vakavuutta. Ei tämä varmasti veisi kovin kauaa.

//No onneksi prinssi on nyt in it to win it :3
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti La Touko 21, 2016 8:10

Re: Olisi helppo vain kadota.

Haavan siistimiseen keskittyminen auttoi mieltä rauhoittumaan, oli helpottavaa nähdä että osasi edelleen käyttää käsiään myös johonkin hyvään. Johonkin tarpeelliseen. Kyllä hän huomasi kuinka kosketuksensa sai miehen aavistuksen jäykistymään, kaiketi siitä kivusta minkä siistiminen aiheutti. Välillä kätilö vilkaisi itkemisestä edelleen punoittavilla silmillään kattoa katselevaa, jotta näkisi, mikäli toisella olisi jotain sanottavaa, tai vaikuttaisi muuten haluttomalta jatkamaan haavansa hoidattamista. Muutaman kerran he katsoivat toisiaan samanaikaisesti, kaikessa synkässä hiljaisuudessaan. Nainen sai kuitenkin toimia kaikessa rauhassa ja haavan hiljalleen siistiytyessä, lakkasi vilkuilemasta potilastaan. Pyyhkäisi verestä värjäytyneellä rätillä muutamat karkaavat veden ja veren sekaiset pisarat haavan alapuolelta, ei kätilö halunnut miehen housuja sotkea sen enempää kuin jo itkiessään oli ehtinyt. Muutenkin varoi liikuttamasta käsiään liian uskaliaasti, sillä kyllä hän kykeni ymmärtämään heidän asetelmansa arkuuden. Vaikka ei tällaisessa tilanteessa varmasti heistä kummallekaan ollut mitään miellyttävää, tai kutkuttavaa, mutta Nora oli oppinut elämänsä aikana varovaiseksi. Eikä hän ollut aikoihin edes ollut näin lähellä miehiä, ei ollut joutunut enää tilanteisiin joissa olisi joutunut paikkaamaan muita kuin naisia. Merimiestä hän oli paikannut tuon tuostakin, se olento ei ollut selvästikään herättänyt mieltymyksen tunteita muissa kuin omassa siskossaan.

Siksipä saattoi todeta huojennuksekseen, että haava Jerrellin vatsassa ei ollut kovin vaarallisen näköinen. Oli nähnyt aikoinaan pahempiakin ja niistäkin oli, ikävä kyllä, kyennyt kärsijänsä selviytymään. Hänen kokemuksensa mukaan pistohaavat olivat näitä viiltoja vaarallisempia – silloin oli todellinen vaara tärkeiden sisäelimien puhkeamiseen vaikka sisäänmeno jälki oli usein siistimpi ja pienempi. Siksi hänkin oli silloin pistänyt. Puistatus juoksi selkärankaa pitkin. Onneksi hän tänään ei ollut. Kätilö perääntyi hieman ja kohotti nyt katseensa kuuroon, yritti löytää huulilleen sellaista hymyä jolla hymyili asiakkailleen. Hyväksi yritykseksi se jäi, tämä tilanne ei ollut sellainen että olisi saanut pakotettua kasvoilleen hymyn tapaistakaan. Uskaltautui kuitenkin puristamaan vapaalla kädellään miehen polvea hellästi ja varoen, yritti viestittää toiselle, että tässä ei ollut hätää. Hän kyllä hoitaisi. Kevyesti nojasi puristamaansa polveen, kun kampesi puutuneet jalkansa kunnolla alleen ja nousi seisomaan. Haava täytyisi ommella kiinni, sillä muuten tyrehtymiseen menisi liiaksi aikaa eikä avonainen haava ollut edes erityisen turvallinen tulehdusriskinsä vuoksi. Tavoitteli käsiinsä puhtaan rätin, jonka uitti sangossa. Kyllähän senkin veteen oli jo sekoittunut verta, ei siltä voinut näissä olosuhteissa välttyä, mutta sen nyt vain oli kelvattava. Jalkoja pisteli, kun veri pääsi kiertämään niissä kunnolla ja olo tuntui vähintäänkin humalaiselta. Kyykistyi vielä Jerrellin puoleen ja painoi tuon kostean kankaan hiljalleen vuotavan haavan päälle, jotta veri ei sotkisi joka paikkaa ja hänen ei tarvitsisi tehdä puhdistustyötä uudelleen. ”Paina”, kehotti nostettuaan ensin katseensa ylös haavasta ja varmistuttuaan, että toinen pystyisi lukemaan sanan hänen huuliltaan.

Jerrellin jäädessä painamaan haavaansa, lähti Nora etsimään jotain jolla voisi helpottaa tikkaamisesta aiheutuvia kipuja. Se ei varmasti tuntuisi erityisen hyvältä, olla niin pitkään paikallaan kun joku neuloo reikiä ja lankaa ihoon. Siinä kivunlievitykseen tarvittavaa materiaalia etsiessään tunsi kuinka hetki hetkeltä ajatukset selkeytyivät ja hengittäminenkin helpottui, oli hyvä päästä tekemään jotain sellaista jossa joutui pakottamaan sumuisen päänsä työskentelemään. Ei se kuristava syyllisyyden tunto helpottanut, ei työskentely tehnyt tehtyä tekemättömäksi saati saanut unohtamaan, että kenen vuoksi tässä oltiin. Nainen availi makuuhuoneessa nököttävän kirjoituspöydän laatikoita kuumeisesti, lopulta löysi etsimänsä ja lähes äänettömin askelin hiipi takaisin keittiöön – vaikka eipä sillä kuurolle mahtanut olla väliä, jos olisi hiipimisen sijaan tömistellyt kuin karhu. Asetteli pöydälle palan paperia ja kynänpätkän, toki riittävän lähelle jotta toinen saisi ne käsiinsä. Ehkä mies haluaisi piirtää, tai kirjoittaa, tai vaikka vain puristaa kynää sormissaan sillä välin kun hän ompelisi haavaa umpeen. Muuta ei keksinyt, jolla saisi ajatukset pois tikkaamisesta ja voisi kipua lievittää. Hänhän oli aiemmin kulauttanut sen kivunlievitykseen tarkoitetun uutteen omaan kurkkuunsa. Toki hän ei ollut aivan varma, että pystyisikö Jerrell ottamaan sellaista asentoa, jotta voisi sillä aikaa puuhailla kynän kanssa, kun hän tikkaisi. Nora päätti jättää sen kuitenkin miehen huoleksi ja ryhtyi seuraavaksi etsimään laukustaan tarkoitukseen muotoillun neulan ja ohutta lankaa, kohotti niitä ilmaan jotta kuuro varmasti ne näkisi. Kätilö ei kiirehtinyt liikkeissään, kun ryhtyi pujottamaan lankaa paikoilleen ja mittaili kuinka pitkän pätkän sitä tarvitsisi ennen kuin katkaisi langan. Kokiessaan olonsa valmiiksi, asettui jälleen miehen jalkoihin ja heilautti laukusta löytämäänsä kirkasta litkua joka oli tarkoitettu nimenomaan haavojen puhdistamiseen, jotain vahvaa alkoholia se kai oli. ”Valmis?”, kysyi ja odotti, että mies vastaisi ennen kuin ryhtyisi seuraavaan vaiheeseen. Siihen kuuluisi ensin haavan puhdistaminen tuolla aineella, jonka jälkeen oli tarkoituksensa ommella iho kiinni siroilla ompeleilla ja mahdollisimman huolellisesti, jotta nahka säilyisi niin pienillä arvilla kuin suinkin.
Avatar

Hovinarri

Viestit: 2516

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Su Touko 22, 2016 12:08

Re: Olisi helppo vain kadota.

Jerrell

Kosketus polvella sai kuuron hymyilemään varovaisesti. Hän vilkaisi ohimennen lumpiotaan puristavaa naista, joka oli hetki sitten suonut hänelle hymyntapaisen ilmeen. Jerrell uskoi hänen olevan hermostunut. Hän ei kuitenkaan uskaltanut koskea takaisin, vaan istui paikallaan yhä paitansa helmaa pidellen ja antoi kätilön tehdä kaikki aloitteet. Eikä kuuro häntä viitsinyt häiritä muutenkaan, sillä halusi operaation onnistuvan yhtä varmasti kuin kätilökin halusi. Aina kun Nora nousi seisomaan hän näytti yhtä horjuvalta ja huojuvalta kuin ensiaskelia ottava taapero, ja Jerrell alkoi epäillä että hän oli saanut iskun päähänsä. Toinen vaihtoehto oli, että hänet oli jotenkin huumattu. Molemmat selittäisivät myös aiemman oksentamisen, mikä tosin saattaisi johtua myös pelkästä henkisestä pahoinvoinnista. Oli miten oli, ei kätilökään aivan täysin kunnossa ollut, ja sen näki hölmömpikin. Jollain ilveellä nainen sai kuitenkin kammettua itsensä ylös ilman, että Jerrellin täytyi yrittää kehdata avustaa häntä. Siispä hän sai vain katsella kun Nora nouti uuden rätin ja uitti verestä tuhriintuneita käsiään ämpärissä.

Mies sai uuden ohjeen ja totteli sitä kuuliaisesti kuin koira. Viileä kangas tuntui hyvältä kuumottelevan haavan päällä. Aiempi kosketuksen tuoma kipu oli jo laantunut, haava oli tottunut siihen että sitä taputeltiin ja kosketeltiin, ja viileys toi enää helpotusta. Pahempaa olisi kuitenkin tulossa, Jerrell tiesi. Hän päästi oikean kätensä ruttuisesta paidanreunasta, jonka suurin kosteus oli jo imeytynyt hänen kehoonsa, ja painoi käden haavan yli asetetun rievun päälle. Paino tuntui yllättävän voimattomalta ja Jerrell tajusi vasta nyt, kuinka väsynyt oli. Hän ei ollut syönyt hyvään toviin ja nesteytyskin tuntui jääneen vähäiseksi. Vesipullo oli kuitenkin pihalla kuistin edessä, ja kuuro kurtisti kulmiaan typertyneenä. Miksi hän oli jättänyt pullon ulos? Nyt vesi lämpenisi ja muuttuisi nopeasti etovaksi. Noralla täytyi olla muutenkin rajoitettu määrä vettä, ja nyt osa siitä lepäsi keskellä etupihaa. Sitäpaitsi hän olisi mielellään voinut juuri sillä hetkellä hörpätä jotain virkistävää ja terästää ajatuksiaan. Mies seurasi katseellaan kun kätilö jälleen kerran nousi hoippuville jaloilleen ja katosi hetkeksi ulos huoneesta. Jerrell toivoi ettei hän kaatuisi, sillä tiedottomuudessaan kuuro saattaisi odottaa vaikka kuinka pitkän tovin ihmettelemättä lainkaan, minne hän oli hävinnyt, ja siinä ajassa kompastuja olisi ehtinyt virua lattian pölyissä jo liian kauan.

Huone miehen ympärillä näytti pieneltä, kuten pääasiassa kaikki muutkin huoneet Eleonoran talossa - tai mökissä. Pienestä koostaan huolimatta huone oli siisti. Sen täytyi olla, Jerrell epäili, sillä se näytti erehdyttävästi työhuoneelta. Täälläkö naiset synnyttivät? Tuskinpa. Mies epäili asiakkaiden päästävän lapsensa sänkyyn. Tai no, mistäs hän tiesi, hänhän oli todistanut lapsen ulostuloa sammalten keskellä, joten ehkä se oli enemmän tai vähemmän suurpiirteistä. Pöydällä hänen vierellään oli hyvin vähän mitään. Jonkin verran instrumentteja, joiden käyttötarkoitusta mies ei tiennyt: vain veitsen näköiset välineet saivat hänet irvistämään huomaamattomasti. Niiden käyttötarkoitus tuskin lieni kenellekään epäselvä. Jokin huoneessa muistutti keittiötä, kenties liesi, jonka päällä oli havaittavissa teekannu, sekä lukemattomat kuivuvat yrtit ja leivän kantapala. Yrtit kiinnittivät miehen huomion. Hän viljeli jonkin verran maata itse ja tunnisti osan yrteistä - lähinnä turruttavia tai unettavia, osa täysin tuntemattoman näköisiä tai niin käppyräisiksi kuivuneita, että niistä oli vaikea sanoa, miltä ne näyttivät poimittaessa. Valoa tulvi huoneeseen samean ikkunan läpi ja Jerrell siristeli silmiään nähdäkseen ulos, joskaan ei tiennyt mitä sieltä katseellaan etsi. Ehkä hän halusi vain varmistaa edelleen olevansa hyvissä voimissa. Ehkä hän halusi nähdä viimeiset rippeet auringonsäteistä siltä varalta, että Nora napsahtaisi ja survoisi puukon hänen sisäelimiinsä rangaistukseksi siitä, että mies oli ylipäätään uskaltanut tulla taloon ja nähnyt hänet puolialastomana ja heikkona. Jerrell säpsähti kätilön yhtäkkiä ilmestyessä hänen vierelleen. Juin nainen olisi aavistanut, että Jerrell ajatteli moisia absurdeja asioita. Paperinpala ja kynänpätkä nostivat hymyn miehen kaareville huulille, mutta hän ei voinut ainakaan toistaiseksi tarttua kynään pidellessään kiinni haavastaan ja paidastaan. Hän kuitenkin nyökkäsi Noralle kiitokseksi, joskin tämä näytti sen verran kiireiseltä, että tuskin elettä huomasi.

Eikä aikaakaan, kun Nora jälleen istui Jerrellin jalkojen välissä. Kuuro päästi irti mahaansa peittävästä rätistä ja antoi Noran nostaa sen pois, sillä ei itse tiennyt, minne se olisi pitänyt laittaa. Kuuro mietti, tulisiko hänen kohentaa asentoaan, sillä se oli kovin istuva ja tikkaamisen luulisi olevan sen helpompaa mitä suorempana tikattava pinta oli. Kätilö kuitenkin istui jo lattian tasolla ja teki kaikesta liikkumisesta kiusallista. Luultavasti kätilö ei ajatellut asiaa niin - ehkä hän keskittyi vain tikattavaan haavaan - mutta Jerrellin oli pakko vaihtaa asentoa jotenkin niin, että se olisi helpompi heille molemmille. Siispä hän tukahdutetun yskäisyn saattamana siirsi hieman taaemmaksi istuintaan, ja valahti sitten matalampaan asentoon jotta operoitava alue olisi lähempänä ompelijaa. Liike oli melkein liioitellun varovainen, mutta kuuron ei tehnyt mieli työntää lantiotaan naisen naamaan päinkään. Oli miten oli, Jerrellin oli nyt paljon helpompi tarttua kynään ja paperiin, eikä hänen tarvinnut pitää paitaa ylhäällä vaan se pysyi hieman kallistetulla keholla omine hyvineen. Lisäksi Jerrell huomasi takamuksensa puutuneen ja asennon vaihto sai veren virtaamaan kovan penkin ja lihasten välissä. Siirtymisen jälkeen Jerrell ei enää olisi tohtinut kohdata naisen katsetta, mutta huomasi sivusilmällään tämän pitävän kädessään jotain. Kirkkaan näköistä nestettä, mutta ei ilmeisesti vettä. Luojan kiitos, jotain puuduttavaa kenties. Jerrell nyökkäsi myöntävästi naisen kysymykseen ja oletti sitten saavansa pullon juotavakseen, mutta se oli aivan väärä arvaus. Nesteen olikin tarkoitus mennä haavaan.

Kuumuus ja kirvely tulvahtivat yhtä aikaa kuuron mahaa koristavasta viillosta kohti rintakehää ja sitä kautta kaikkialle kehoon.
"Ah!" mies parahti nesteen polttaessa tieltään epäpuhtauksia. Lyhyttä parransänkeä kasvava leuka painui kohti rintaa ja hampaat oli paljastettu pihisevään irvistykseen. Kuinka niin pieni haava saattoikin sattua niin paljon? Jerrell huomasi puristavansa vasemmalla kädellään käärityn paitansa reunaa ja oikealla kädellään pöytää, johon nojasi. Pidätettyään hetken henkeä ja rentoutettuaan jännittyneet vatsalihaksensa mies sai puhallettua ilmaa ulos keuhkoistaan. Hän vilkaisi Noraa alistuvasti ja nyökkäsi sitten luvan jatkaa siltä varalta että kätilö epäilisi hänen haluavan lopettaa. Olen varsinainen raukka. Jerrell käänsi katseensa pois, tarttui kynänpätkään ja puristi sitä päättäväisesti kädessään. Ei hän voisi tuntea tällaista kipua pienestä haavasta sillä välin kun ehjät miehet taistelivat tuolla jossain jos jonkinlaisia petoja vastaan eivätkä kavahtaneet ruhjeita ja mustelmia. Miehen suusta pääsi tukahtunut huokaus kun uusi, polttava aalto levisi haavasta kohti hänen jäseniään. Vapisevilla sormillaan hän pyöräytti paperinpalan kätensä alle ja mittasi kärsinyttä kynänpalaa katseellaan. Hän tiesi, mitä haluaisi kirjoittaa.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 1/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?

Viesti Su Touko 22, 2016 10:11

Re: Olisi helppo vain kadota.

Hetken Nora oli hämillään, kun mies ryhtyi valumaan tuolistaan häntä kohden eikä aivan kyennyt ymmärtämään syytä moiseen. Ei tiennyt, että pitäisikö hänen olla järkyttynyt, kun lantiota ja sitä myöten haaruksia tuotiin lähemmäs häntä ja hänen kasvojaan – sormet puristivat nyt tiukemmin sitä pientä neulaa. Aiemmat tapahtumat kuitenkin loivat syvää uskoa Jerrellin hyvyyteen, joten kätilö tyytyi lopulta kääntämään vain katseensa pois tuosta hitaasti asentoaan muuttavasta. Katse tippui maahan, entä jos mies olisikin paha? Ehkä toinen oli vain aivan erityisen älykäs ja juonitteleva, onnistunut luomaan ympärilleen kuvitelman hyvyydestä ja… Ajatukset seisahtuivat, kun havaitsi miehen pysähtyneen. Hetken toisen asentoa tarkasteltuaan, oli ilmiselvää mikä ajoi vaihtamaan sitä. Hymy piirtyi helpottuneena ja hieman pahoittelevanakin kasvoille, tuntui kurjalta että oli ensimmäisenä ajatellut toisesta pahaa – ensimmäisenä ajatellut, että mies ei kaipaisikaan haavanhoitoa vaan jotain ihan muuta. Ajatus siitä muusta sai nihkeät, epämiellyttävät kylmät väreet juoksemaan hämähäkkien lailla hänen selkäänsä pitkin. Tämä asennon vaihtaminen oli oikeastaan hatun noston arvoinen ajatus, Nora ei ymmärtänyt miksi ei ollut itse sitä mieheltä pyytänyt, silloin he molemmat olisivat välttyneet epämiellyttävältä kiusallisuuden tunteelta.

Huomio palautettiin haavaan, tai kosteaan rättiin sen päällä joka nyt pysyi paikoillaan ilman pitelyä ja saatuaan luvan toimilleen, hän siirsi rätin pois edelleen varsin siistiltä näyttävän haavan päältä. Kätilö osasi odottaa hengen haukkomista ja irvistelyä, kun kaatoi ainetta ohuena norona haavan yläpuolelle josta se hitaasti valui itse haavaan ja sieltä poiskin, pysähtyi aiemmin haavan päällä olleeseen rättiin. Miehen vilpitön, ehkä yllättynytkin reaktio sai naisen keskeyttämään toimensa. Pullo laskettiin maahan ja rätti likaisemman viereen lattialle. Ei Nora nauttinut muiden kärsimyksen seuraamisesta, ei ollenkaan, mutta jotenkin tämän kuuron vilpitön reaktio sai neidon tuntemaan olonsa turvalliseksi. Mitään hän ei vihannut niin paljoa kuin miehiä, jotka puukko keuhkoissaankin vielä vain virnuilivat kuin olisivat elämänsä kunnossa vaikka väistämätön kuolema oli edessä. Tai eihän hän tiennyt oliko moisia muita kuin se menneisyytensä haamu, mutta kyllähän hän tiesi että miehiä opetettiin koviksi ja olemaan näyttämättä tunteitaan – oli ne sitten mitä hyvänsä. Kaiketi noiden koulutukseen kuului, että viha oli ainoa tunne jota oli hyväksyttävää näyttää julkisestikin. Toki kätilö oli työssään kohdannut myös onnellisia kasvoja ja tyytyväisiä murahteluja onnistuneiden synnytysten jälkeen, mutta harva tunsi vilpittömästi, saati osoitti sen. Joten, Jerrellin kivuliaan näköinen elehtiminen ja ähinä jollain oudolla tavalla lisäsi sitä luottamuksen ja orastavan hyväksynnänkin tunnetta naisen sisällä. Toisaalta teki olon myös surulliseksi, sillä kukapa nyt hullun lapsenpäästäjän kanssa halusi ystävystyä, etenkään kun oli mennyt puukottamaan. Eihän mikään voinut luvata ettei tekisi sitä joskus uudelleen. Päätä pudistettiin ja jälleen pyyhki hiukset kasvoiltaan, olisi hankala keskittyä tikkaamiseen jos suortuvat tippuisivat silmille ja suuhun.

Jerrellin nyökätessä luvan jatkaa, asettui Nora parempaan asentoon ja vilkaisi tuota vielä kulmiensa alta viimeisen varmuuden saamiseksi. Kyllä mies vaikutti edelleen olevan kartalla ja myötämielinen. Ehkä hän olisi voinut tarjota noita kuivumassa olleita yrttejä, mutta ajatus hiipi mieleensä vasta nyt ja kätilö ei yksinkertaisesti jaksanut enää nousta jaloilleen – eikä niiden pureskelu olisi edes auttanut niin pian, että olisi turruttanut tikkaamisen aiheuttaman tunteen. Vielä kerran työnsi hiuksensa tiukemmin korviensa taakse vasemmalla kädellään, kurottautui sitten ottamaan pöydänreunalta vielä yhden puhtaan rätin joka kastettiin veteen ja puristettiin ylimääräiset vedet pois sangon reunaa vasten, vain yhtä kättä apuna käyttäen. Tämän jälkeen laski rätin sangon reunalle odottamaan ja siirsi sormensa auttamaan ihon työstämisessä kun oikeassa kädessä pidelty neula pistettiin ensimmäisen kerran nahan läpi. Kätilö vilkaisi toimenpiteen aikana kirjoittamiseen keskittyvää potilastaan, varmistaen että mies oli halukas jatkamaan – jos toinen tarvitsisi aikalisää, Nora toki keskeyttäisi toimensa hetkeksi. Voimattomalta tuntuvat kädet onnistuivat tekemään olosuhteisiin nähden varsin siistiä ja siroa jälkeä, kun kuroi neulan ja langan kanssa toisistaan erkaantunutta ihoa takaisin kiinni. Välillä siisti edelleen vuotavaa ja käsittelystä punakammaksi muuttuvaa haavaa tuolla sangon reunalla odottavalla rätillä, jotta veri ei sotkisi joka paikkaa.

Kyllähän operaatio otti aikaa, mutta lopulta oli viimeisen tikin vuoro. Se pistettiin huolelliset ja varovaisin sormin lankaa kiristettiin, varoi aiheuttamasta ylimääräistä kipua. Pieni solmu pujoteltiin pitämään lankaa paikoillaan siihen asti, että iho olisi armeliaasti kuroutunut kiinni ja tikit voisi leikata pois. Kaivoi laukustaan pienen teräaseen, jolla sai varsin helposti napattua langan poikki ja sai tilaa perääntyä hitaasti pois jalkojen välistä. Ensin kuitenkin puristi jälleen kuuron polvea ja hymyili helpottunutta, varovaista hymyä hetken aikaa, toinenhan oli pärjännyt hyvin. Samalla se jäytävä syyllisyys tuntui palaavan, eihän kuuron olisi tätä tarvinnut kestää jos hän ei olisi päättänyt puukottaa. Istuutui sitten siihen sangonviereen ja upotti nyt kätensä sen veteen, pesi miehen veren iholtaan mutta ei tuntenut oloaan erityisen hyväksi senkään jälkeen. Puri mietteliäänä alahuultaan ja ryhtyi keräämään lattialle aseteltuja tykötarpeita kasaan. Osa laukkuun ja likaiset rätit, sekä muut pesua vaativat siirrettiin sankoon – ei sen vesi kuitenkaan ollut enää juomakelpoista.
Seuraava

Paluu Hylätyt mökit, asunnot, tönöt ja rakennukset

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö