Kirjoittaja Wolga » 09 Touko 2016, 22:30
Kurtisti kulmiaan, kun mies selvästi innostui ajatuksesta että hänen päästään saisi rahaa. ”Et sinä sillä rahalla mitään tee, jos menet itsesi asettamaan tarjottimelle”, ilmoitti kylmästi ja nojasi sitten selkänsä puunrunkoon, aikomatta uhallaankaan vääntyä uudelleen toisen kainaloon – niin miellyttävää kuin kylkeä vasten käpertyminen olisikin ollut. ”Sanoin niille, että olet Herra Thorne. Poloinen aviopuolisoni joka epäonnisesti joutui suden hampaisiin”, virnisti ja vilkaisi miestä puun toisella sivulla, ”vaan se piru halusi mennä sinua katsomaan vaikka kielsin. Tiesin, että pääsisit irti”, selvitti huokaisten, nyt kyllä tuhahtelukin olisi voinut onnistua sillä verenvuoden hiljalleen tyrehdyttyä nenäkin tuntui vähemmän turvonneelta.
Thea sulki silmänsä ja palasi ajatuksissaan edelliseen yöhön, tunsi itsensä välittömästi valtavan väsyneeksi ja kaikkensa antaneeksi. Hän ei aikonut kertoa Fergukselle uhkarohkeasta ja vähän tyhmästä tempustaan, jolla oli saanut vihaisen pedon peräänsä ja pelastanut nuo kolme miestä jotka eivät pelastamista kai olisi edes ansainneet. Toisaalta, olihan hän myös pelastanut ihmissuden. Kolme miestä hopeoineen oli varmasti kova vastus myös Alfalle, olihan hän nähnyt kuinka kuuhulluuden vallassakin toinen oli varonut hopeateräisiä miekkoja. Eikä nainen halunnut, että hukka tietäisi hänen tehneen moisia uhrauksia – tai melkein uhrauksia. Mitä tuo vielä ajattelisi, että hän todella välittäisi tästä? Niin no,… Se taisi olla valitettava totuus, että hukka oli ujuttautunut ihan vahingossa hänen ihonsa alle ja onnistunut herättämään kylmässä sydämessä lämpimiä tunteita. Ystävyyttä, kunnioitusta,… Ehkä jotain muutakin, mutta niitä muita mahdollisuuksia neito itsekään ei aikonut edes ajatella. Sellaisten ajatusten aika tulisi, tai sitten ei tulisi joka oli oikeastaan toivottavinta. Olisi kaikkien kannalta parhainta, että lämpimät tunteet pysyisivät ystävyyden tasolla. Ja kyllähän ystävät saattoivat joskus heiluttaa peittoakin yhdessä, sehän ei vielä kertoisi mistään mitään.
”Joko se vihainen punapää pian etsii sinua? Pitäisiköhän minun jo lähteä pakoon, en haluaisi joutua toisen ihmissuden raatelemaksi kun jo yhdestä kuuhullusta selvisin”, hymähti ja nojautui lopen uupuneena eteenpäin. Ja kaikenlisäksi hänen isänsä pian huolestuisi ihan oikeasti, olihan hän kaiketi luvannut palata ennen täysi kuuta ja nyt se oli jo mennyt. Toki heillä ei ollut puhetta siitä, että mitä täysikuuta. Thea ei kuitenkaan saanut itseään nostettua ylös. Ne henkoset tuntuivat tehneen jaloista voimattomat, tai ehkä se sittenkin oli tämä kuolettava väsymys ja tippumisesta aiheutunut kolotus.