Kirjoittaja Wolga » 03 Touko 2016, 19:44
Thea Auvray
Kesä tuntui tulleen kohisten metsäänkin sillä välin, kun hän oli viettänyt aikaansa Manasses Saarilla. Joka paikassa näkyi jo merkkejä kesän saapumisesta, lintujen laulu oli ihan eritavalla äänekästä ja sieltä saattoi erottaa erikoisempiakin sävyjä joita muuttolinnut toivat mukanaan. Ilmakin tuntui lämpimämmältä, edes satamassa ei ollut tuntunut erityisen kylmältä vaikka tuuli oli tuivertanut avonaisia hiuksia armotta. Oli ihana vetää keuhkot täyteen metsän tuoksuja, olo tuntui kotoisammalta kuin pitkään aikaan. Kaikki näytti niin tutulta, vaikka nyt lähestyikin ihmisten kaupunkia ja kotikyläänsä hieman erisuunnasta kuin koskaan aiemmin. Ajankulua ei edes huomannut, kun menninkäisen lailla aatelisneito keskittyi ympäröivään maailmaan. Ihasteli maasta puskevia, vihertäviä kasveja ja kellertäviä ensikukkia. Välillä sinisenä hehkunut taivas veti hänen huomionsa ja sai askeleet pysähtymään, jotta saattoi rauhassa katsella hiljalleen sinessä lipuvia erimuotoisia pilviä. Eikä nainen tiennyt mikä päivä oli, saati mikä aika kuukaudesta. Eikä häntä oikeastaan kiinnostanut. Isänsä pyyntö kotiutua ennen täyttäkuuta oli unohtunut jo viikkojen saatossa pelkäksi harmaaksi usvaksi neidon mielessä. Siellä oli nyt niin paljon kaikkea muutakin ajateltavaa, asioita kuluneilta viikoilta. Kyllä koti häntä odottaisi.
Thea tosiaan kulki jalan, oli päättänyt että ei tarvitsisi vankkurikyytiä tai ratsua. Satamasta nyt ei ollut loppujen lopuksi erityisen pitkä matka kävellä ihmisten kaupunkiin ja sieltä menisi vain hetki hänen kotiinsa. Sieltä saisi myös helposti kyydityksen loppumatkalle. Toki ei ollut ottanut huomioon sitä, että metsän kautta ’oikaiseminen’ voisi aiheuttaa hienoista reitiltä poikkeamista ja ajattelematonta ajankäyttöä. Kai tällaiset ajankäytön heikko hallitseminen oli näitä aatelisten ongelmia, kun harvoin oli oikeasti kiire mihinkään iltajuhlia suurempaan. Tai sitten se oli vain Thean ongelma, joka oli tottunut kulkemaan vailla huolta ja murhetta. Ei häntä vielä siinäkään vaiheessa huolestuttanut, kun löysi itsensä hieman tiheämmästä osasta metsää, tai olisi kai huolestuttanut jos katseensa ei olisi tarttunut hieman sivummalla näkyvään puuttomaan länttiin, jonka keskellä näytti kasvavan noita tutun näköisiä, hurmaavia kukkia. Keto-orvokkeja, neito hymähti muistoille joita tuo kyseinen kellertävä kukka toi mieleensä. Nainen poimi muutaman ja työnsi ne hiuksiinsa, saaden jo valmiiksi menninkäismäiseen olemukseensa lisäripauksen. Ei näin pieneen metsään voinut eksyä, ihmisten kaupungin pitäisi olla ihan näillä nurkilla. Hetken seisoi keskellä tuota pientä metsäketoa ennen kuin valitsi mielestään oikean suunnan ja lähti astelemaan huolettomasti vaistojensa johdattamana. Ihmisen ei pitäisi liikaa luottaa suuntavaistoonsa.
Illan jo hiljalleen hämärtyessä, nousi kevyt epäilys naisen mieleen kun tuttuja valoja ja teitä ei tullutkaan vastaan. Metsän kutsuva maailma alkoi tuntua hieman uhkaavammalta, kun tiheäoksaiset puut tuntuivat paikoin peittävän taivaankin, ikään kuin nuo oksat olisivat roikkuneet uhkaavina kohti kulkijaa. Valmistautuneet hautaamaan hänet tietämättömiin. Thea nielaisi ja kurtisti kulmiaan, naurahti hetken ympärille katseltuaan – hölmöä, hänhän nautti jännityksestä ja kummitusten ja minkä kaiken kuvittelemisesta. Askellus muuttui kuitenkin rivakammaksi, olisihan se mukavaa pian päästä ihmisten pariin. Öinen metsä ei välttämättä ollut turvallisin vaihtoehto yksin liikkuvalle, lähes aseettomalle naiselle. Huojentunut henkäys purkautui raskaana keuhkoista, kun näki puiden välistä talon harmaantuneen seinän. ”Mmm… taisin tulla köyhien osan kautta”, mutisi itsekseen astellessaan kohti taloa. Thea ei pelännyt köyhiä, ihmisiähän nuokin olivat vaikka eivät yhtä yltäkylläistä elämää pystyneetkään elämään.
Thea seisahtui seuraavan näyn edessä, eikä voinut estää hienoista järkytystä hiipimästä ihonsa alle. Kylän hän tosiaan oli löytänyt, mutta minkä? Ei Thea tiennyt. Katseli tyhjiä, osittain luonnon valtaamaa katua ja ränsistyneitä taloja sen laidoilla huolestuneena. Lähti astelemaan tuota epätasaista, entistä katua pitkin ja katseli hiljalleen alaa valtaavan kauhun ja ikiaikaisen uteliaisuuden vallassa ympärilleen. Jos kerran tämmöiseen paikkaan oli eksynyt, niin totta kai hänen pitäisi katsoa ympärilleen. Ehkä joutuisi jopa yöpymään täällä. Ajatus oli yhtä aikaa kiinnostava, että kammottava. Yksin mitä ilmeisemmin hylätyssä kylässä. Sormet upposivat haromaan avonaista tukkaa, jonka jälkeen kukat aseteltiin takaisin paikoilleen.
//Janni ja hukka tervetuloa, se on tuo eukko taas saattamassa itseään pulaan :'D//