Anger management


Haltioiden kylä, kokonaisuudessaan. Kylä on monikerroksinen ja valoisa, ennen kaikkea luontoon sopiva. Talot ovat väriltään vaaleita, arkkitehtuuriltaan kauniita ja elegantteja. Joissakin taloissa on käytetty samaa, valkoista marmoria mitä itse aroilla sijaitsevassa linnassa. Kasvillisuutta kylässä on paljon, lähes joka nurkalta löytää seinäköynnöksiä, koristepuita ja pensaita. Kylä on täysin piilossa metsässä, sitä verhoaa lumous jonka läpi ei voi nähdä, ellei tiedä mitä pitäisi katsoa. Vain ne, jotka kylässä asuvat, löytävät sinne.
Kylä sisältää niin asunnot, kuin puodit ja torit. Toreja haltioilla ei ole niin paljoa, mitä ihmisillä, mutta kauppoja ja putiikkeja sitäkin enemmän. Majataloja on siellä täällä, osa tasokkaampia mitä toiset.

Öisin kylän kauniita katuja valaisee satunnaisesti ympäriinsä leijailevat maagiset valopallot. Päivisin auringonvaloa valoa tihkuu latvustojen lomasta. Kylää ei ympäröi muurit, eikä aidat. Haltiat luottavat täysin jo vuosisatoja toimineeseen maagiseen illuusioon, jonka ansiosta ihmiset eivät voi löytää tänne.

Valvoja: Crimson

Viesti La Elo 21, 2010 11:25

Viime aikoina haltiamies oli huomannut oudon levottomuuden kasvavan rinnassaan. Hän ei pystynyt olemaan paikoillaan, vaan mikäli oli kotona, kulki vain rauhatonna pitkin taloa, uppoutuneena ajatuksiinsa. Ehkä tieto sodasta oli syypää hänen epätavalliseen käytökseensä, sillä hän oli enemmän kuin huolissaan veljestään. Ei Emerion hetkeäkään epäillyt, etteikö veli pärjäisi, ilman minkäänlaisia taitoja tuo tuskin olisi noussut eliittikenraaliksi saakka, mutta pieni ääni hänen mielensä perukoilla kuiskutteli omiaan ja loi toinen toistaan karmeampia mielikuvia siitä, mitä Elenthilille voisi sodassa sattua. Välillä Emerion oikein itsekin yllättyi, kuinka mielikuvituksensa loihti mitä moninaisimpia tapoja kuolla, milloin väläyttäen uhkakuvaa jättimäisistä lihansyöjäkaniineista tai vihaisesta joukosta puolialastomia ihmisnaisia ryntäämässä hänen veljensä kimppuun.

Ainoa keino saada ahdistus laantumaan oli mennä kävelemään kylälle. Ja sitä hän harvinaisen paljon tekikin, kävellen pitkin katuja ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin edes eteensä katsoen. Ilma oli kaunis, mutta sitäkään Emerion ei pannut merkille, mielensä askarrellessa sodan parissa. Hän inhosi sotaa. Miksi oli tapeltava, kun asiat voitaisiin kenties sopia puhumallakin? Tappaminen johti aina kostoon, joka taas poiki vain lisää kaunaa ja kostonhimoa. Se oli kuin noidankehä. Kun siihen oli kerran jalallaan astunut, ei enää ollutkaan mahdollista paeta noin vain.
Mikäli haltiamies ei olisi ollut niin syvällä synkänpuoleisissa ajatuksissaan, olisi hän saattanut pohdiskelultaan huomata, kuinka muut kadullakulkijat hänen edellään siirtyivät vikkelästi mahdollisimman reunaan, pois tieltä. Edes suurehkon varjon lankeaminen hänen ylleen ei ollut tarpeeksi havahduttamaan miestä mietteistään.

Viesti Su Elo 22, 2010 5:34

Haltiamies hätkähti astetta kovempaa ääntä kuullessaan kuin unesta heränneenä ja katseli hämillään ympärilleen, havaiten olevansa aivan liian lähellä jotain sellaista olentoa, jota hän mieluusti pyrki välttelemään. Kyllä hän tiesi kyseisen demonin, kukapa haltiakansasta ei tietäisi, mutta ei todellakaan mielellään olisi tehnyt tuttavuutta kyseisen tappokoneen kanssa.
Emerion ei heti ymmärtänyt olennon puhuvan yleiskieltä tutun ja turvallisen haltiakielen sijaan ja niinpä mies vain tyhmänä pällisteli otusta kuin pesästään pudonnut linnunpoikanen, pää aavistuksen pyörällä.
"Tuota... Anteeksi..."
Hän vastasi hämillään, räpäyttäen silmiään samalla kun yritti kovasti koota korttitalon tavoin romahtaneita ajatuksiaan jälleen kasaan.

Emerion peruutti vaistomaisesti kauemmas, kun Authion kumartui lähemmäs. Haltia ei edes yrittänytkään peittää inhonsekaista pelkoaan ja katseensa vaelsi etsien sopivaa pakoreittiä.
"Ei, en ole. Sekoitat minut varmaan veljeeni..."
Hän vastasi, haluamatta katsoa demonia tuon rujoihin kasvoihin. Sotakoneeksi oli hän kuullut kyseistä olentoa kutsuttavan. Suureksi ja voittamattomaksi tappajaksi, joka murskaisi ihmisten heikot rivit ja niittäisi kuolemaa kuin maanviljelijä heinäpellolla. Se oli toinen asia, mikä sai Emerionin tuntemaan jopa jonkin asteista kuvotusta Authionia kohtaan. Kuinka joku saattoi nauttia tappamisesta niin paljon? Hän ei olisi liittynyt armeijaan edes pakotettuna, vaan paljon ennemmin kuollut vakaumuksensa puolesta. Ellei... Ellei kyse sitten olisi hänen veljestään. Haltiamies oli valmis tekemään mitä tahansa Elenthilin eteen, vaikka se sitten vaatisi tiukoista periaatteista myöntymistä.

Viesti Ma Elo 23, 2010 4:13

"On, on tietenkin... Hänen nimensä on Elenthil Athefeil."
Haltiamies selitti nopeasti, yrittäen pehmentää hieman kipakasti alkanutta lausettaan pienellä hymyllä, joka tosin vääristyi vain irvistykseksi. Ei Emerion parhaalla tahdollakaan pystynyt hymyilemään tuolle järkälemäiselle ilmestykselle, joka olisi varmasti voinut hotkaista hänen päänsä yhtenä suupalana, naps vain.
"Sotilas?! Oi ei, minä en kannata armeijaa, se on täysin turhaa verenvuodatusta..."
Hänen äänensä vaimeni parin viimeisen sanan kohdalla epäselväksi mutinaksi, sillä hän tiesi, etteivät kaikki aina katsoneet sotaa kritisoivia kovinkaan hyvällä. Mutta sota oli väärin! Kaikkien oli saatava elää onnellista elämää, ilman turhaa väkivaltaa! Valitettavasti se vain niin harvoin onnistui. Jo ihmiset keskenään tappelivat aivan tarpeeksi, näin hän oli kuullut.

"Olen Emerion Athefeil."
Haltia vastasi aavistuksen vastahakoisesti, vakavoituen. Hän ei jostain syystä pitänyt lainkaan siitä, että paljasti nimensä tuolle demonille. Monet uskoivat, että nimissä oli taikaa, ja tuo muurinmurtaja, demoni kun oli, voisi hyödyntää tietojaan pahoihin tarkoituksiin. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan hänen selässään. Tai ehkä tuo olento tiesi hänen veljensä. Hyvin todennäköisesti tiesikin, eikä se ollut lainkaan hyvä juttu... Toivottavasti hän ei nyt ollut hoitanut veljeään ongelmiin...

Viesti Ke Elo 25, 2010 5:01

Emerion hätkähti rajusti, kun demoni kohotti ääntään. Hän ehti ajattelemaan vain olevansa pulassa, kun olento kumartui entistä lähemmäs. Muut kadullaklkijat katselivat tilannetta varautuneina, ehkä uteliaina ja kummaksuenkin. Tuo näytti näin lähietäisyydeltä vielä pelottavammalta, eikä haltiamies halunnut tehdä todellakaan enää yhtään lähempää tuttavuutta kyseisen luonnonoikun kanssa. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo olento oli edes liitetty haltioiden riveihin.


Haltia katsoi toista vakavana, saamatta aluksi edes sanaa suustaan, painaen katseensa maahan.
"Opetin Elenthilille, mitä miekkailusta osasin, ja hän itse päätti lähteä armeijaan, valiten seuraavansa sitä tietä..."
Mies aloitti, puristaen toisen kätensä nyrkkiin, kun keräsi rohkeutensa.
"...Ja on hänen valintansa, kuoleeko hän taistelussa vai ei. Väkivalta ei ole ratkaisu! Se synnyttää vain lisää väkivaltaa! Kerro minulle yksikin sellainen tilanne, joka oltaisiin ratkaistu väkivallalla lopullisesti!"
Emerion vaati, tuijottaen kolossia tiukasti, kunnes jälleen alkoi rauhoittua ja tajuta, mitä oli juuri mennyt tekemään. Hän hyvin harvoin hermostui edes näinkään paljon, että korotti ääntään. Saati, että väittäisi kenellekään vastaan, varsinkaan järkälemäiselle demonille, joka oli vielä eliittikenraali.
"Joten vastaus on kyllä. Minä yrittäisin puhua kaikille järkeä mielummin, kuin tarttuisin miekkaani. Vaikka se sitten koituisi omaksi kohtalokseni."
Haltiamies vielä lisäsi, äänensä nyt vakaampana, rauhallisempana, pienen surumielisen hymyn käydessä huulillaan, kun hän katsoi olentoa.
Ja sitähän sinä et voi ymmärtää...

Viesti Ma Elo 30, 2010 5:14

Haltia tunsi pelon kylmän kouran puristavan tiukemmin hänen sisuskalujaan, kun demoni siirsi kätensä hänen vierelleen, eikä Emerion epäröinyt hetkeäkään, etteikö tuo kynsillään tekisi nopeasti hänestä hakkelusta. Hän nielaisi, vetäen syvään henkeä, yrittäen pitää itsensä näennäisen rauhallisena, vaikka vaistonsa huusivatkin juoksemaan pakoon niin nopeasti kuin hänen sirot haltianjalkansa vain kykenivät pinkomaan. Emerionkin ymmärsi olevansa enemmän kuin pulassa ja vaikka hän kuinka kuumeisesti pohti, ei hän keksinyt sellaista ratkaisua ulos tästä tilanteesta, joka olisi mahdollisimman väkivallaton.

Nuori haltiamies oli aikeissa sanoa jotakin, mutta hän jähmettyi paikoilleen vain tuijottamaan kolossin kynttä, joka oli löytänyt paikkansa hänen leukansa alta. Tilanne alkoi muuttua vain yhä huonompaan suuntaan. Vaistomaisesti Emerionin käsi hakeutui miekan kädensijalle, se toi heikkoa turvaa tähän räjähdysherkkään tilanteeseen. Hän oli kauan sitten tehnyt periaatepäätöksen olla tarttumatta enää miekkaan, eikä mielellään rikkoisi itselleen antamaansa lupausta. Tuskin miekan esille vetäminen kuitenkaan auttaisi, tuo panssaroitu järkäle ehtisi liiskata, murskata ja repiä hänet moneen kertaan, ennenkuin haltia ehtisi päästä kauemmas ja etsiä kunnon taisteluasemaa. Tuntui puhtaalta itsemurhalta edes ajatella kyseistä vaihtoehtoa, sillä se ei todellakaan toimisi, ei noin suurta ja vahvaa vihollista vastaan.
"E-en usko, että onnistun puhumaan tarpeeksi vakuuttavasti, sillä väkivalta on kuitenkin tehokkaampi tapa saada haluamansa asiat tapahtumaan verrattuna puhumiseen..."
Hän vastasi, ääni aavistuksen värähtäen, yrittäen kuitenkin puhua sovittelevalla sävyllä. Toivottavasti tuo olento ei tappaisi häntä tässä ja nyt.
"... Ja taistelemisessa minusta tuskin on pienintäkään vastusta Teille..."
Emerion vielä lisäsi peräti teititellen, yrittäen vaivihkaa faktojen varjolla imarrella demonia, jotta tuo hieman ehkä leppyisi eikä iskisi kynttään hänen päästään läpi. Se ei olisi kaunis näky.

Viesti To Syys 02, 2010 11:09

Emerion huoahti mielessään helpotuksesta, kun tuo iso körmyniska ei päättänytkään tehdä hänestä lihamureketta. Joskus matelu ja liehittely auttoi, vaikkei haltiamies mielellään niin toiminutkaan, oli hänelläkin jonkin sortin kunnia. Haltiamies katseli olentoa, odottaen, mitä tuolla vielä oli sanottavana. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että demonin ottaminen heidän riveihinsä ei alunperinkään ollut hyvä idea, sillä mikäli tilanne kehittyisi ikävään suuntaan, voisi olento varmasti pettää heidät. Ja vielä naurettavan helposti. Mutta minkäs hän sille mahtoi, siinä peto nyt tönötti ja oli vielä eliittikenraalikin. Sääli, ettei kaikilla ollut tervettä itsesuojeluvaistoa armeijassakaan.

Nuoren haltian ilme muuttui järkyttyneeksi.
"M-Mitä?!"
Hän älähti järkälettä tapittaen, uskomatta korviaan.
"Et voi olla tosissasi! Kiristätkö sinä minua?!"
Emerion älähti, räpäyttäen silmiään yllätyksen tyrmistämänä. Hän ei ollut tyhmä, vaikkakin ehkä aavistuksen naiivi, mutta siitäkin huolimatta ymmärsi ainakin hieman, mitä Authion ajoi takaa.
"Sitäpaitsi, etkö juuri sanonut, ettei sitä arvostettaisi, mikäli menisit vahingoittamaan omiasi, eli meitä?"
Hän kysyi, kurtistaen kulmiaan, yrittäen saada aiheen vaihdettua etsimällä heikkoja kohtia toisen sanoista, vaikkakaan niitä ei tuntunut paljoa olevan, eikä haltianuorukainen odottanutkaan mitään läpimurtoa. Emerion ei vain tahtonut vastata demonin kysymykseen, sillä tiesi siihen tasan tarkkaan vastauksen. Mikäli kyse vain oli hänen veljestään, hän tekisi tuon eteen mitä tahansa, liittyisi armeijaankin, vaikka se soti pahasti hänen periaatteitaan ja mielipiteitään vastaan. Haltianuorukainen ei voisi antaa ikinä itselleen anteeksi, jos tuo järkäle vahingoittaisi Elenthiliä. Isoveljenä hänellä oli vastuu toisesta, ainakin omasta mielestään.

Paluu Kylä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia