Viime aikoina haltiamies oli huomannut oudon levottomuuden kasvavan rinnassaan. Hän ei pystynyt olemaan paikoillaan, vaan mikäli oli kotona, kulki vain rauhatonna pitkin taloa, uppoutuneena ajatuksiinsa. Ehkä tieto sodasta oli syypää hänen epätavalliseen käytökseensä, sillä hän oli enemmän kuin huolissaan veljestään. Ei Emerion hetkeäkään epäillyt, etteikö veli pärjäisi, ilman minkäänlaisia taitoja tuo tuskin olisi noussut eliittikenraaliksi saakka, mutta pieni ääni hänen mielensä perukoilla kuiskutteli omiaan ja loi toinen toistaan karmeampia mielikuvia siitä, mitä Elenthilille voisi sodassa sattua. Välillä Emerion oikein itsekin yllättyi, kuinka mielikuvituksensa loihti mitä moninaisimpia tapoja kuolla, milloin väläyttäen uhkakuvaa jättimäisistä lihansyöjäkaniineista tai vihaisesta joukosta puolialastomia ihmisnaisia ryntäämässä hänen veljensä kimppuun.
Ainoa keino saada ahdistus laantumaan oli mennä kävelemään kylälle. Ja sitä hän harvinaisen paljon tekikin, kävellen pitkin katuja ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin edes eteensä katsoen. Ilma oli kaunis, mutta sitäkään Emerion ei pannut merkille, mielensä askarrellessa sodan parissa. Hän inhosi sotaa. Miksi oli tapeltava, kun asiat voitaisiin kenties sopia puhumallakin? Tappaminen johti aina kostoon, joka taas poiki vain lisää kaunaa ja kostonhimoa. Se oli kuin noidankehä. Kun siihen oli kerran jalallaan astunut, ei enää ollutkaan mahdollista paeta noin vain.
Mikäli haltiamies ei olisi ollut niin syvällä synkänpuoleisissa ajatuksissaan, olisi hän saattanut pohdiskelultaan huomata, kuinka muut kadullakulkijat hänen edellään siirtyivät vikkelästi mahdollisimman reunaan, pois tieltä. Edes suurehkon varjon lankeaminen hänen ylleen ei ollut tarpeeksi havahduttamaan miestä mietteistään.