I will save you. [sov]

Emare Rilien

Öisillä kujilla kävely kevään aikaan oli takuuvarma keino saada itsellensä jokin tauti. Mutta tämän kertainen kulkija oli jo sairas, joten mitään pahempaa tuskin oli hänelle luvassa. Mutta kuinka väärässä hän olikaan, niin väärässä...
Katse nousi kattojen rajaan, ja pieneltä vilaukselta, hän näki jotain. Emi jähmettyi samantein paikoillensa, katoilla pomppinen ei ollut outoa, mutta se että jokin leijui, se varoitti häntä jo. Emaren uteliaisuus kuitenkin voitti pelon, tuo otti muutaman kiirehtivän askeleen siihen suuntaan minne hänen näkemänsä möykky oli mennyt. Lumi oli alkanut jo sulamaan, ja nuori kiirehti parin loskalätäkön yli välittämättä kastumisesta, se jota hän seurasi liikkui nimittäin koko ajan eteenpäin! Aivan kuin johdattaen....

Emi pysähtyi tajutessaan juonen kulun, tuo yritti houkutella hänet kauemmaksi! Mutta miksi? Emaren itsesuojeluvaisto nousi viimein pintaan, ja tuo alkoi hitaasti peruuttamaan. Hän oli jo aivan liian kaukana pääkaduilta, joten.... Poika kääntyi ympäri kokonaan suunnitelmissaan kävellä takaisin pääkadulle. Miksei hän ollut ottanut Warrenia mukaan, se olisi muistuttanut häntä! Koirasta olisi tosiaan ollut juuri hyötyä, Emare ei nimittäin huomannut lainkaan takaaltansa tulevaa hyökkäystä, joka paiskasi hänet naamallensa maahan. Pieni avunhuuto karkasi kurkusta, ja poika kiepsahti ympäri, nähdäkseen tumman, usvaisen olennon lähellä.... kiilluvat silmät mustuudessa saivat pojan ihon kananlihalle, hän halusi pois tuon läheltä nyt!

[[Janni ja Adrian tänne ^w^]]

Adrian Nibencarden

Tumman viitan helmaa puisteltiin ties kuinka monennen kerran sinä iltana, loskainen lumi tarttui inhottavasti kankaaseen ja teki siitä entistä nuhjuisemman. Mies tuhahtikin hiljaa, repien viittaa enemmän suojaksi. Vaikka kevät olikin saapunut, oli ilma silti hieman viileä ja kostea.
Adrian oli päättänyt ohikulkumatkalla piipahtaa tutussa kylässä, pitihän hänen täydentää muonavarastoaan, pimeän paikan kulmille ei ollut mitenkään lyhyt matka. Kenties hän voisi yöpyäkin yön yli jos löytäisi yösijan jostain.
Yllättävä tuulenpuusta sai miehen tarttumaan hupustaan aikomuksena vetää se suojaksi, mutta tämän katse osui nuoreen hahmoon, joka vilahti hänen ohitse. Adrian itse seisoi risteävän kujan nurkalla varjoissa ja seurasi nyt yksinäistä kulkijaa, jonka katse oli kohdistettu ylös, aivan kuin tuo seuraisi jotain. Vihertävän harmaa katse kohosi ylös, yrittäen löytää sitä mitä toinenkin tuijotti, muttei löytänyt mitään. Adrian kurtisti kulmiaan kummastuneena ja tyytyi laskemaan katseensa alas. Nuori haltia näytti astelevan nyt takaisin ja vaistomaisesti mies astui askeleen taaksepäin syvemmälle varjoihin, piiloon. Ei hän halunnut olla turhaan tekemisissä kenenkään kanssa, tai todellisuudessa pelkäsi sitä.
Adrian oli kääntymässä ympäri jatkaakseen matkaansa, mutta korviin kantautui yllättäen tömähdys ja räntäisen lumen roiskahdus, aivan kuin jokin olisi kaatunut, avunhuudahduskin kiri miehen korviin vaikka se kuulostikin hyvin pieneltä. Ei haltia jäänyt jahkailemaan vaan käännähti katsomaan nurkan takaa mistä oli kyse ja näki samaisen nuorukaisen makaavan selällään maassa. Pojan ilmeestä päätellen jokin oli vialla, näytti kuin tuo tuijottaisi tyhjyyteen. Nopean ajattelun ansiosta haltia päätteli että jokin oli toisen kimpussa, suoraa tuon yläpuolella. Kyseessä saattoi olla jokin näkymätön olento.
Adrian astui kunnolla näkyviin nurkan takaa, viskaten viittaansa samalla sivummalle ja kohotti kuluneenhaarniskan suojaaman kätensä näkymätöntä kohdetta kohti. Mies tiesi ettei halunnut käyttää voimiaan, muttei hän halunnut myöskään jäädä katselemaan sivummalta mitä nuorelle haltialle kävisi, jos jokin todella oli tuon kimpussa.
Rubiininpunainen ja liekkejä muistuttava energia vapautui Adrianin kämmenen suojasta syöksyen sitä näkymätöntä olentoa kohti. Energialla ei kuitenkaan ollut sen verran syntistä painetta allaan että se olisi saanut pahaa jälkeä aikaan, korkeintaan vain paiskaisi esteen pois tieltään.

Emare Rilien

Emin silmissä vilisi, olento tuli lähemmäs, ja poika toivoi koko sydämmestään että hänellä olisi ollut terve ruumis jonka avulla juosta karkuun... ja samalla hän kirosi silmänsä, jotka olivat hänet tähän pulaan saattaneet. Kyllähän hän oli huomannut että näki sellaisia asioita joita muut ei välttämättä nähneet, mutta kyllä hän mieluummin olisi ollut tavallinen siltäkin saralta. Savusta koostuva tuli taas lähemmäs, Emi nosti jo kätensä suojakseen.

Odottavan aika on pitkä, varsinkin jos odotti että joku lyö. Pidemmäksi ajan teki sen, että se ei lyönytkään. Emare tunsi ilmavirran, jokin meni ohitse, mutta mikä olikaan, se ei ollut osunut poikaan. Haltia uskaltautui raottamaan toista smaragdinvihreistä silmistänsä, ja sen jälkeen toisenkin. Minne.... Nuori ei jahkaillut, tuo nousi nopeasti jaloillensa selaten katseellansa ympäristönsä nopeasti. Tuolla oli toinenkin haltia, huomattavasti paremmassa kunnossa kuin loskalumipesun saannut Emi...
"Kiitos!", poika käytti heti telepatiaa, antaen kevyen hymyn vaikka hän olikin yhä paniikissa, ja vilkuili yhä ympärillensä. Missä se oli... "Sinäkö sen otuksen häädit? Ole varuillasi, se saattaa olla yhä lähellä....", poika vilkaisi sivusilmällä toista, nostaen sitten katseen yläilmoihin. Ei siellä. Oikealla? Vasemmalla? Ei sielläkkään... silti Emaren kuudes aisti käski häntä vetäytymään turvaan. Nuori otti pari askelta taakse, nojaten seinään varuillansa. Jalat meinasivat antaa periksi, hän tiesi jo nyt että hän saisi kohta kohtauksen.

Kuiskauksia, kuiskauksia, tyhjiä lupauksia... otus oli mennyt piiloon, ja alkoi nyt kuiskailemaan kummallekkin turhia lupauksiansa, kummallekkin sitä mitä he ikinä tahtoivatkaan eniten, ääni vaikutti tulevan monelta suunnalta. Emare pamautti kädet korvillensa, hän tiesi jo nyt ettei pahan kanssa kannattanut tehdä kauppoja!

Adrian Nibencarden

Adrian oli todella ollut oikeassa, jokin oli nuorukaisen kimpussa. Energian lieskat myötäilivät hetken olennon näkymättömiä muotoja osuessaan siihen, mutta katosi sitten hyvin nopeasti. Mies tiesi ettei ollut tehnyt pahaa jälkeä, se saattaisi hyökätä uudelleen.
Haltian huomio kiinnittyi kuitenkin nyt poikaan, joka kampesi itsensä ylös. Adrian kuuli kiitoksen sanat telepaattisesti ja perään kysymyksen, sekä varoituksen. Ei kestä. Pystytkö näkemään sen? Mies puhui telepaattisesti takaisin, kenties nuorempi oli vain varuillaan eikä halunnut olennon kuulevan heitä?
Pojan katse näytti poukkoilevan siellä täällä, selvästi etsien hätääntyneenä Adrianille näkymätöntä vaaraa. Haltia asteli lähemmäs nuorukaista, yrittäen pysyä niin valppaana kuin pystyi ja miltei säpsähti kuullessaan ylimääräisen kuiskauksen. Adrianin katse yritti löytää äänen lähdettä, mutta se tuntui kaikuvan joka puolelta. Mies ei antanut lupailevien sanojen häiritä, tämä kääntyi vain pojan puoleen, joka oli peittänyt korvansa. Ei mitään hätää, pysy rauhallisena. Haltia yritti rauhoittaa toista, vieden kätensäkin rohkaisevasti ja suojelevasti tuon olkapäälle. Mies seisoi nuoremman suojana, yrittäen vilkuilla olkansa yli jos näkisi ylimääräistä liikettä. Jos hän ei pystyisi iskemään olentoa, pystyisi hän ainakin olemaan toisen suojana.

Emare Rilien

Emin telepatiaan vastattiin, kerrankin mukava näin päin.
"Pystyn, mutta se katosi johonkin...", poika vastasi yrittäen yhä nähdä minne se savuotus oli kadonnut. Häntä alkoi jo pelottamaan, varsinkin kun kuiskailu alkoi. Pelastajansa tuli sitten lähemmäs, Emin yhä peittäessä korviansa. Tuo yritti rauhoitella, laski kätensäkkin pojan olkapäälle. Emare nosti katsettansa hiukan, saaden itsensä kuriin. Pieni, muta hiukan itsevarmempi hymy nousi nuoren haltian kasvoille, vakavoituen sitten.
"Voit luottaa silmiini.", tuo vielä ilmoitti toiselle, antaen katseensa selata paikan tarkoin... nyt ei olisi hyvä joutua paniikkiin, hänen sydän ei kestäisi sitä tällä hetkellä. Ja nyt ei olisi hyvä saada veriköhäkohtausta, kun ei ollut lääkäriä lähistöllä, ja ilma oli mitä oli... Eikä toinen varmasti pystyisi sekä suojaamaan kohtauksen saannutta haltiaa sekä itseänsä.

Hiljaisuus, nyt se oli hiljaa... Ja Emi löysi sen!
"Tuolla, tynnyrin takana... se on siellä, varjoissa. Odottaa milloin käännän selkäni.", poika sanoi samantein, yrittäen olla katsomatta kuin sivusilmällä tynnyreitä ettei se otus vain huomaisi hänen katsettansa.
"Silmiltäni ei voi piiloutua ikuisesti....", Emin olisi tehnyt mieli virnistää kevyesti, mutta tilanne oli yhä liian paljon hänelle.

Adrian Nibencarden

Poika siis pystyi näkemään sen mitä Adrian ei, toinen vakuutti että hänen silmiinsä pystyi luottamaan. Mies vilkaisi ohimenevän hetken toista ja nyökkäsi lyhyesti.
Laskeutuva hiljaisuus ei enteillyt hyvää, turhaan haltia yritti löytää ylimääräistä liikettä ympäristöstä. Ei hän voinut olentoa nähdä, pojan täytyisi löytää se pian ja löysikin. Adrian oli aikeissa kääntää katseensa tynnyreiden suuntaan, mutta oivalsi ettei se olisi viisasta. Nuorempikin näytti katselevan sitä vain sivusilmällä. Hyvä poika. Nosta nyt käsiä silmiesi suojaksi, tämä ei ole nättiä. Mies neuvoi, vaikkei energian purkaus mitenkään tulisi vahingoittamaan toisen silmiä tai näky olisi mitenkään karmiva, haltia ei vain halunnut pahemmin pojan näkevän mihin hän pystyi.
Loskan alla välähti pentagrammin kirkas rubiininen hehku, ennen kuin Adrian suoristi kätensä ja avasi kämmenensä kohti tynnyreitä ja antoi energian purkautua raivolla kohti näkymätöntä kohdetta. Tynnyrit ainakin pirstoutuivat teräviksi puunkappaleiksi ja mies toivoikin että ne saattaisivat vahingoittaa olentoa energian kera.

Emare Rilien

Poika teki työtä käskettynä, peittäen molemmat silmänsä käsivarrellansa ja jähmettyen hiukan.... Hän totteli käskyä, eikä yhtään kyseenalaistanut miehen sanoja, kuunnellen vain kuinka puu pirstoutui, mitä tuo sitten ikinä olikaan tehnyt... Poika ei uskaltanut avata silmiänsä, vaikka olisi kannattanut. Hän olisi huomannut, kuinka savusta kasattu syöksähti saamiensa vammojensa jälkeen, kuin kimmastuneena kokemastaan, ja syöksähti kahden haltian väliin. Emare pystyi tuntemaan kylmän ilmavirran niskassansa, saaden tuon räpäyttämään silmänsä auki samantein.
"Sinä... sinä olet vaarallisempi kuin luulin....", savu kuiskasi pojan suippoon korvaan, saaden tuon ihon nousemaan taas kananlihalle. Eijeijei, apua.... Poika ei ehtinyt edes varoittamaan, kun joutui taas paiskatuksi maahan. Kun tuo koetti päästä jaloillensa nopeasti, iski savu taas, iskien Emaren seinää vasten selkä edellä. Poika olisi poissa pelistä vähän aikaa.... Savu kääntyi vanhempaa päiten, ja virnistäen pitkästi, paljastaen että sillä oli pitkät, terävät hampaat.
"Suoraan edessä, se on suoraan edessäsi.... se nousee kohta lentoon!", poika koetti saada telepatiansa toimimaan, vaikka kehonsa kestikin huonosti hyökkäyksiä. Savu ei edes pystynyt arvaamaan, että poika näki sen täydellisesti, tai että tuo pystyi kommunikoimaan yhä... se vain tahtoi kostaa saamansa haaverit, ja se tahtoi kostaa nyt!

Adrian Nibencarden

Adrian oli jo sanomassa että poika voisi laskea kätensä, mutta tunsi kuinka jokin ilmestyi hänen ja nuoremman väliin. Miehen ote kirposi pojan olkapäältä ja katse laskeutui hetkellisesti alas, kuin muka katsomaan mikä häntä oikein työnsi kauemmas nuoresta haltiasta.
Samassa poika paiskautui maahaan uudemman kerran, haltia henkäistessä yllättyneenä , joutuen ottamaan askeleen taemmas. Missä se on?! Adrian yritti kysyä pojalta, muttei saanut vastausta. Otus oli selvästi nuoremman kimpussa, muttei mies voinut hyökätä pelätessään osuvansa toiseen.
Viimein hän kuuli nuorenhaltian äänen päänsä sisällä ja mies nosti katsettaan ylemmäs, olettaen olevansa otuksen kanssa kasvotusten. Adrian kohotti kätensä ylös ja tunsi koskettavansa jotain, vaikkei se oikeastaan tuntunut juuri miltään. Haltian ilme vakavoitui entisestään, tämä yritti saada otetta haarniskan kynsillä. Jo kolmannen kerran mies latasi itsensä ja yritti edes ajatella jotain syntistä ja pahaa. Jätä meidät rauhaan! Adrian karjaisi samalla kun vapautti energian olentoa vastaan, välittämättä katseliko poika vai ei.

Emare Rilien

Emare yritti vetää epätoivoisesti henkeä maatessaan maassa, samalla kun katseli savuolennon ja toisen haltian kamppailua. Savu tuijotti suoraan toista silmiin, ja vaikka Emi paremmin tiesikin, olisi hän voinut vannoa että haltia teki samoin. Poika nielaisi kerran, samalla kun koetti tasata hengitystänsä parhaansa mukaan, paha vain että hän sai köhäkohtauksen samalla...

Savu oli jäännyt kiinni, vaikka tuo yrittikin päästä irti. Haarniskan kynnet olivat menneet siitä läpi, ja piti olentoa aloillansa, vaikka tuo tempoilikin irti parhaansa mukaan, haamusta kiinni ottaminen oli kuin olisi ottanut kiinni puoliksi jumahtaneesta hunajasta, yhtä vaikea pitää aloillansa. Se kuitenkin tunsi toisen aikeet....

Emi veti syvään henkeän, haltian tehdessä jotain joka sai pojan silmät laajenemaan jännityksestä. Tuo punainen energiasäde oli näyttänyt niin kauniilta.... ja pelottavalta. Alati uteliaan pojan mieli halusi sillä siunatulla hetkellä tietää enemmänkin tästä mystisestä miehestä, joka oli tullut pelastamaan hänet, ja vieläpä noin räjähtävällä tempulla.... Savuolento ei pitänyt tästä liikkeestä, päin vastoin, se päästi korvia vihlovan kiljahduksen, hajoten sitten usvaksi joka puolelle. Emi tiesi jo nyt, että savu ei ollut kuollut, miten kuolleen voisi tappaa? Siihen tarvittaisiin jotain pyhää, tai jotain jolla lepyttää vihastunut sielu... mutta haavoittunut, ja nuupunut se varmasti olisi. Eikä vaivaisi heitä tämän enempää. Emare nousi kontallensa, saaden taas yskäkohtauksen joka ravisutti koko kehoa.
"Tuo.. tuo oli upeaa...", poika sai telepatisoitua pieneen virneen kera, ennenkuin joutui taas yskimään puolia keuhkoistansa ulos.

Adrian Nibencarden

Adrian tunsi kuinka olento lipesi tai haihtui pois hänen otteestaan, joka muutenkin oli ollut hyvin epävakaa rimpuilun takia. Oliko hän voittanut? Jännitys tuntui kadonneen ilmasta.
Hetkellisesti energian valaisemalle kujalle laskeutui pimeys. Haltia seisoi valppaana aloillaan, kunnes lopulta uskaltautui laskemaan kätensä alas. Mies huohotti pienesti, siitä oli ollut aikaa kun hän viimeksi oli voimiaan käyttänyt ja vielä näin monta kertaa peräkkäin. Se oikeastaan harmitti myös häntä, muttei sille nyt voinut mitään. Pääasia oli että poika oli kunnossa vai oliko? Haltia laski katseensa toiseen, kuullessaan tuon yskivän. Oletko kunnossa? Adrian kysyi huolestuneeseen sävyyn, tällä kertaa ääneen ja kyykistyi nyt pojan tasolle.
Nuorukainen ihaili äskeistä, joka paljasti että tuo oli nähnyt mitä mies oli tehnyt. Adrian murahti mielessään, muttei jäänyt harmittelemaan asiaa, vaan nosti kätensä huolestuneena toisen olalle. Mikä on? Mies kysyi uudelleen.

Emare Rilien

Emin henki vinkui hiukan, pojan nostaen katseen hetkeksi ylös toisen kysellessä että oliko hän kunnossa... oli hän muuten, mutta hän oli saanut kohtauksen kesken kaiken, ja jos hän ei saisi sitä kuriin, häntä uhkasi tukehtumiskuolema. Poika puri huultansa kuullessaan kysymyksen taas, ja tuntiessaan käden olallansa.
"Ei hätää, tämä menee kohta ohi.", Emare sanoi hiljaa telepatian avulla, samalla kun alkoi vetämään henkeä syvään ja varovaisesti. Kohta hän pääsi yskästä eroon, vaikka lievä verenmaku nousikin suuhun... poika pyyhkäisi varmuuden vuoksi huuliansa, ihan vain sen takia ettei hänen huuliensa välistä vain vuotanut verta...
"Kiitos avustasi... uteliaisuus voi olla kohtalokas luonteenpiirre.", väsähtänyt poika hymyili toiselle, vetäen hupun päästänsä ja nousten maasta istumaan, ja siitä huojuvasti seisomaan. Ei hänen tilassaan pitäisi minkään asteen otteluita järjestää! "Anteeksi telepatian käyttö... en saa lainkaan puhua omalla äänelläni, etten laukaise uutta kohtausta.", nuori virnisti pahoittelevasti, ja huokaisi sitten kevyesti. Kohta tuo ojensi kuitenkin kätensä vanhemmalle miehelle.
"Nimeni on Emare... pelkkä Emi riittää kyllä. Kiitos tuosta äskeisestä vielä kerran, uskoin jo että olisin mennyttä haltiaa."

Adrian Nibencarden

Vaikka poika vakuutteli yskinnän menevän kohta ohi Adrian ei vetäytynyt sivummalle. Yskä kuulosti jokseenkin pahalta, oliko otus iskenyt toista johonkin pahasti? Hän kyllä suostuisi auttamaan toista edelleen, jos oli tarpeen.
Pian nuorukainen kiitteli ja nousi ylös, kuulostaen hitusen paremmalta. Mies itsekin laski kätensä pois toisen olalta ja suoristautui. Ei kestä. Nyt tiedät ainakin olla varovaisempi. Haltia totesi pojan harmitellessa uteliasta luonteenpiirrettään.
Adrian ei ollut vielä kerinnyt ihmettelemään nuoremman telepatian käyttöä, kun tuo selittikin jo syyn sille. Kohtausta? Haltia toisti kummastuneena, kuitenkin laskien hivenen katsetta käteen jota nuorukainen ojensi esittäytyen samalla. Kiitokset riittävät jo, Emi. Se oli velvollisuuteni auttaa sinua Itse olen Adrian Nibencarden, kutsu vain Adrianiksi. Mies esittäytyi itsekin kertoen koko nimensä, se oli vain tapa joka oli pinttynyt takaraivoon sotilasajoilta. Hän kätteli vielä poikaa takaisin, kuitenkin hivenen varovaisesti, olivathan haarniskan kynnet terävät.

Emare Rilien

Totta, poika olisi nyt varovaisempi, mutta mistä sen tiesi mitä hänen uteliaisuutensa vielä aiheuttaisi. Naiivihan hän oli, joten ei vaadittu paljoakaan että herra saisi itsensä taas liemeen. Mutta voisi edes kokeilla varoa, eikö?

Tietysti Adrian iski siihen kohtaus-sanaan. Ei niin että se olisi Emiä haitannut, hyvähän se oli kertoa samantein mikä oli vikana, vaikka nuorta vähän haittasi kertoa että hän oli sairas...
"En ole terveyden perikuva...", poika myönsi hiljaa, nostaen kätensä kurkullensa varovaisesti. "Oikeastaan en saisi olla pihallakaan. Joten pidetään tämä salaisuutena, en tahdo että jään kiinni.", Emi hymähti kevyesti perään, sulkien silmänsä ja kallistaen päätänsä samalla. Ainoa vapaus joka hänellä oli, tuli nimenomaan hänen pienistä karkureissuiltansa, vaikka henkihän siinä oli vaarassa.

"Velvollisuus?", pojan kasvoille nousi kysyvä ilme, ei hän ennen ollut kuullut että olisi valvollisuus riskeerata oma henkensä tuntemattoman pojan puolesta? Tai sitten se oli miehen ylpeys... Poika vilkaisi taivaille jonnekka savuotus oli kadonnut, ja sitten katua.
"Meidän varmaan kannattaisi liikkua, valovälähdyksesi varmasti houkuttelee paikalle muutaman uteliaan.... ja jos se savuotus vielä palaa, vaikka teitkin siitä melko selvää jälkeä.", poika ehdotti, katsellen sitten mihin suuntaan he voisivat lähteä.

Adrian Nibencarden

Emare suostui selittämää mitä oli kohtauksella tarkoittanut. Toinen siis oli jotenkin sairas, eikä saisi oikeastaan kuljeksia ulkonakaan. Adrian katseli toista hetken yllättyneesti, mutta hymähti lopulta nuoremman halutessa asian pysyvän salaisuutena. Ei hän ollut se henkilö jonka kuuluisi torua Emarea.
Niin, velvollisuus pitää toisista huolta ja suojella, se on opetettu minulle pienestä pitäen. Enkä minä pysty kääntämään selkääni hädässä olevalle. Haltia totesi pojan kummasteluun ja hymyilikin nyt pienesti toiselle. Hyvä että tuo oli kunnossa.
Nuorukainen oli oikeassa siinä ettei täällä ollut enää turvallista, oli parasta pysyä liikkeessä. Olet oikeassa. Saatan sinut kotiin, siitä olennosta ei voi tietää. Adrian totesi, eikä edes vain ehdottanut toisen saattamista, jotenkin se vain tuntui edelleen hänen velvollisuudeltaan ja muutenkin oli hyvä saada vaihteeksi seuraa edes hetkiseksi. Haltia kääntyi jo kujansuuta kohti, jolta pääsisi pääkadulle ja tämä vielä vilkaisi poikaa odottavasti.

Emare Rilien

Hädässä oleva.... Emare oli siis hätää kärsivä. Nuori haltia teki vinon hymyn, ei hän erityisesti itseänsä hädässä olevaksi tuntenut. Kunhan oli säikähtänyt, laukaissut uuden kohtauksen ja pomppi ulkona ilman lupaa. Kuoleman terän reunalla eläminen ei enään pelottanut, vaikka se säikäyttikin välistä.

Adrian sitten päättikin saattaa Emin kotiinsa saakka. Nuori haltia jäi ihmettelemään tätä elettä, tuon jo lähtiessä kävelemään, ja Emin heittäessä hupun niskaansa peittäen naamansa. Hänen piti pitää itsensä yhä piilossa... hän lähti kuitenkin Adrianin perään vähän hitaammalla vauhdilla, katsellen ympärillensä. Poika rupesi kävelemään Adrianin rinnalla, yrittäen pitää kasvonsa piilossa kulkijoilta. Kyse ei ollut ujoudesta, mutta kiinnijäämisen pelko oli suuri.
"E- ei olisi ollut pakko tulla mukaan.", poika telepatisoi itseänsä pidemmälle miehelle pahoillansa. Ei sillä, kyllä hän mieluusti sai ystäviä tai kavereita huoneensa ulkopuolelta, mutta hän pelkäsi olevansa vain pelkkä taakka.

[[Tulipas lyhyttä >_< ]]