Adrian Nibencarden
Adrianin katse pysytteli nukkuvassa Emaressa, mies kuitenkin vilkaisi Aktaa tuon kertoessa kasveista. Nyt vasta mies huomasi ympärillään kasvavan vehreyden. Toden totta, huone oli kuin pieni puutarha. Haltian katse siirtyi ruusuun, jota toinen oli hetki sitten sormenpäällään koskettanut. Se muistutti Adrianin mielestä jollain tapaa Emiä: siro ja viaton, jos et huolehdi kukasta tarpeeksi, se kuihtuu pois.
Mies havahtui ajatuksistaan ja katsahti uudemman kerran Aktaa, joka kehotti tätä istumaan vain alas ja vaikka lukemaan kirjaa jos halusi. Haltia nyökkäsi pienesti ja istahti vuoteen reunalle, muttei hän kirjaa halunnut lukea, vaisto huolehtia ja suojella nuorempaa veti jälleen häntä lähemmäs Emarea.
Kuin jähmettynyt patsas, Adrian istui aloillaan vuoteen reunalla, katseen pysytellessä pojassa. Viimein pitkän, ikuisuudelta tuntuneen yön jälkeen Emi raotti silmiään ja toivotti huomenta. Vaikka poika käytti telepatiaa, oli ääni hivenen heikko. Huomenta, miten voit? Mies kysyi, huojentunut ilme kasvoillaan.
//Ei haittaa, itelläki ollu menoo muutenkin nii ei ehtiny foorumilla oleen :3 ja ajai ku tosta ruususta tuli mieleen tää ihana biisi tai soittorasia versio on ihanempi x3 Rose of pain//