Secrets


Haltioiden kylä, kokonaisuudessaan. Kylä on monikerroksinen ja valoisa, ennen kaikkea luontoon sopiva. Talot ovat väriltään vaaleita, arkkitehtuuriltaan kauniita ja elegantteja. Joissakin taloissa on käytetty samaa, valkoista marmoria mitä itse aroilla sijaitsevassa linnassa. Kasvillisuutta kylässä on paljon, lähes joka nurkalta löytää seinäköynnöksiä, koristepuita ja pensaita. Kylä on täysin piilossa metsässä, sitä verhoaa lumous jonka läpi ei voi nähdä, ellei tiedä mitä pitäisi katsoa. Vain ne, jotka kylässä asuvat, löytävät sinne.
Kylä sisältää niin asunnot, kuin puodit ja torit. Toreja haltioilla ei ole niin paljoa, mitä ihmisillä, mutta kauppoja ja putiikkeja sitäkin enemmän. Majataloja on siellä täällä, osa tasokkaampia mitä toiset.

Öisin kylän kauniita katuja valaisee satunnaisesti ympäriinsä leijailevat maagiset valopallot. Päivisin auringonvaloa valoa tihkuu latvustojen lomasta. Kylää ei ympäröi muurit, eikä aidat. Haltiat luottavat täysin jo vuosisatoja toimineeseen maagiseen illuusioon, jonka ansiosta ihmiset eivät voi löytää tänne.

Valvoja: Crimson

Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Syys 29, 2012 7:08

Secrets

Aaron

Kylä oli hiljainen. Jopa liiankin hiljainen. Sen jälkeen kun suurin osa haltia massasta oli muuttanut uuteen kaupunkiin, oli porukkaa ollut harvemmassa. Vain friikeimmät tapaukset näyttivät jäävän syrjäisempään niiden tapaan, joilla oli talot joista ei haluttu luopua tai ei rahaa muuttaa sinne minne linna oltiin siirretty. Puusepän poika oli huomannut nämä asiat. Poika joka oli kasvanut huomattavasti sitten viime kevään ja joutunut keksimään hätävalheita miksi kengät eivät enää menneetkään jalkaan, lopulta päätyen tarinaan joka oli lähellä totuutta, mutta tarinaan joka jätti pois ihmis-tytön pelastuksen. Ei, hän oli pelastanut itsensä. Siksi varmaan puusepän perheen emäntä oli ollut poissa oleva viime kuukausina, silitellyt vaatteita kunnes oli vahingossa polttanut niihin reiän tai polttanut puuron pohjaan. Perheen isäntä ei ollut sanonut mitään, ei sanaakaan ja näytti viihtyvän enemmän verstaallaan kuin koskaan ennen, vaikka tilaustyöt olikin jo saatu valmiiksi. Ilmapiiri oli kaikin tavoin ollut masentava, ja se kismitti Aaronia entisestään. Vanhemmat veljekset olivat yrittäneet pitää talon eloa yllä, olla niin kuin asiat olisivat ennallaan, pitäneet ilakoivaa melua mutta entiseen tapaan hekään eivät enää jutelleet yömyöhään nuoremman veljensä kanssa. Nuoremman veljen joka alkoi muistuttamaan enemmän heidän ikäistään nuorta miestä ja joka ennen halusi kuulla kaikki yksityiskohdat näiden retkistä mutta nyt mieluummin halusi kaikkien vain unohtavan päällimmäisen puheenaiheen ja ottaa unta kaaleihinsa mahdollisimman nopeasti. Entäs sitten vaikka hän eläisi nyt huomattavasti lyhyemmän ajan mitä vanhimmat veljensä? Ehkä jopa vanhempansa? Kärttynyt poika halusi ajatella, ettei näillä asioilla ollut väliä, että hänen äitinsä surulliset kasvot pitäisi jo päästä asian yli ja uskoa, ettei jossittelu enää auttanut. Asioihin pitäisi totutella sellaisenaan.

Tämä päivä tulisi kuitenkin olemaan erilainen. Niin Aaron oli sopinut jo viikko sitten erään yksilön kanssa. Hän ei lojuisi talossa toimettomana tätä päivää, hänellä oli deitti! Aaron oli pinkaissut sängystä sinä päivänä, harjannut kultaiset, jo olkapäille laskeutuvat hiukset ja sitonut ne siistiin nippuun. Kiskaissut saappaat jalkaansa ja pukenut siistit vaatteet ylleensä. Olo oli kieltämättä hieman pramea kun vaatteet eivät olleet viimeisen päälle kulahtaneita tai kuukausi takaperin sitten pestyjä irtoavineen paikkoineen. Puusepän kloppi vetäisi vielä puolueneutraalisen ruskean viitan peittämään muuten vihreää asustustaan... Itsestään selvistä syistä. Olisihan poika voinut käyttää etuovea, mutta tuttuun tapaan ikkunasta karkaaminen säästäisi hänet kysymyksiltä, kuten minne tämä oli menossa, koska tämä palaisi ja lupasiko tämä tosiaan olla varovainen. Nuori miehenalku kelasi suunnitelmaa jälleen päässään, hän matkaisi metsän läpi suurelle tammelle tapaamaan neitoa kuten aina ennenkin, huomaamattomasti. Hän oli tosin saanut kuulla korvistaan useampaan otteeseen neidolta joka pelkäsi sen verran tämän puolesta.
Aaron puraisi huultaan, hän oli eksynyt kylälle asti, mutta korvat olivat kuten aina ennenkin; paljaana. Hän katsoi hetken ympärilleen, kunnes paikansi ties mitä rotua olevan herrasmiehen kävelevän kohti. Tämä oli ehkä vastoin Aaronin moraaleja, ei hän ollut ennen varastanut hedelmää isompaa, mutta nyt hän päätti pistää suuremmat panokset ja käveli jokapäiväiseen tapaan herrasmiestä kohden, kylkien melkein koskettaessa toisiaan ja kääntyi ohittaessa tämän kannoiltaan ja nappasi hatun lieristä kahdella sormella, nostaen sen kepeästi eteenpäin kulkevan miehen päästä. Sydän jyskytti, Aaronin naama li kuin sitruunan nielleellä, mutta mies ei näyttänyt edes huomaavan pälvikaljunsa saavan normaalia enemmän ilmaa. Puusepän poika huokaisi helpotuksesta ja juoksi nurkan taakse tarkistelemaan saalistaan. Hattu oli hullunkurisen tyyriin näköinen hänen mielestään. Sitä ympäröitsi punainen silkki nauha, hopeisella koristeella soljella josta lähti suuri taaksepäin kaartuva ja tuuhea sulkea. Aaronia hymyilytti, tämä saisi peittää hänen korvansa, ihan vain siltä varalta jos joku heidät paikantaisi. Ei hän aikonut ihmisten läpi kulkea, mutta parempi näin kun katoa.

Poika heitti hatun päähänsä ja jatkoi vihellellen matkaansa, tunnustellen samaa taskuansa samalla kun lähestyi kylän keskustaa. Esille hän vetäisi hopea ketjuisen korun jonka riipus oli näin Aaronin mielestä- pelkkää siroa kuviota jonka keskeltä löytyi kiiltävä, läpinäkyvä kivi. Se saattoi olla lasiakin, mutta kallis se oli ollut! Yksi hyvä puoli hänen kasvussaan oli ollut se, että toiset olivat tarjonneet hänelle töitä pitkin kesää. Ne olivat ehkä ainoita kunnollisia asioita mitä Aaron oli elämässään tehnyt, kaikki se vain jotta hänellä olisi varaa yhteen koruun ihmisten papittarelle. Olihan hänen mielessään käynyt kaivertaa sellainen itse puusta.... Mutta tyttö oli aatelinen.... Sen verran fiksu hänkin oli, ettei mikä tahansa voinut sellaisella tytölle kelvata...

//Aksu Perianin kanssa//
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Syys 29, 2012 8:45

Perian

Hiljaiseksi käynyt kylä ei vaikuttanut tarjoavan palvelualalle pyrkivälle satyyrille enää kovinkaan paljon töitä. Kaikki joilla oli varaa pitää palvelijoita, varsinkin hänen kaltaisia erikoisempia viihdyttäjiä, olivat muuttaneet aroille kaiken muun aateliston mukana. Siellä missä oli hovi, oli myös aateliset. Kreivin läsnäolo kylässä pidätteli kuitenkin muutamia aatelissukuja, varsinkin niitä jotka olivat jo pitkään kylässä asuneet. Sukukartanoista ja asunnoista ei mielellään luovuttu. Tosin, nekin aateliset olivat hankkineet ainakin yhden asunnon kaupungista, jossa saattoivat viettää aikaansa enemmän mitä kylässä. Kreivi saisi heittää enemmän juhlia aatelisille, ehkä noita alkaisi parveilemaan täällä jälleen enemmän! Tai niin satyyri ainakin toivoi.
Syksykin teki tuloaan. Vettä satoi taivaalta vähän väliä, tosin tänään oli ollut harvinaisen kaunis päivä. Kylmä ja sateinen syksy kuitenkin enteili kylmää ja synkkää talvea, eikä satyyri halunnut viettää enää kauaa kaduilla tässä tilanteessa. Hänellä ei pahemmin majapaikkaa ollut saatikka ketään, kenen luokse olisi voinut tunkea sateensuojaan. Vanhan ystävänsäkin asunto alkoi käydä kylmäksi, vain siksi ettei satyyri pystynyt tulta sinne sytyttämään. Olihan se sateensuoja, mutta ei kovin mukava.
Joten, satyyri oli viimeviikot kovasti koittanut luikerrella jonkun aatelisen elämään, jotta olisi saanut jonkun elättämään itseään. Hänhän ei omia varojaan tuhlaisi ravintoon, kiiltävät kolikot kun alkoivat käydä vähiin. Korujaan tuo ei tietenkään kauppaisi, ne olivat hänen, ei kenenkään muun! Muutamasta hän oli kuitenkin joutunut luopumaan pakon edestä, sillä pikkuhiljaa tilanne alkoi näyttää toivottamalta. Ehkä olisi aika matkata haltioidenkaupunkiin tai vaihtaa alaa. Alanvaihdos ei kuitenkaan ollut satyyrin mieleen, hän halusi helppoa rahaa tai isännän/emännän, joka hänen viihtyvyydestään huolehtisi! Itsekeskeiseltä olennolta alkoi kuitenkin loppua vaihtoehdot.

Tänään Perian oli jälleen lähtenyt kylälle kiertelemään, tunkeutuen väkisin jokaisen vähänkin rikkaan ja asemaa omaavan elämään. Monesti tuo sai takkiinsa, sillä kaikki tuntuivat olevan turhankin kiireisiä kuuntelemaan palvelushaluisen satyyrin tarjouksia. Ehkä hänen pitäisi koettaa onneaan orja markkinoilla, eihän itsensä kauppaamisesta siellä mitään haittaa voinut olla? Paitsi hän ei kyllä halunnut, että häntä erehdyttiin luulemaan orjaksi! Vaikkakin mitä hän oli vastaan sanomaan, jos uusi isäntä tai emäntä halusi piiskaa käyttää
Ainoat jotka hetkeksi olivat edes kiinnostuneet satyyria kuuntelemaan, olivat yleensä nuoremmanpuoleisia aatelisia. Niin miehiä kuin naisia.. mutta naisia nimenomaan. Ehkä satyyrin lumoamistaidot tepsivät noihin paremmin, mutta valitettavasti nuo neitokaiset tuntuivat aina liikkuvan kärttyisän isänsä kanssa, jotka lopulta vetivät tyttärensä pois palvelijaehdokkaan luota. Että osasi ärsyttää moinen.

Nyt Perian istui jokseenkin tympääntyneenä torin reunalla. Tuon vakioasustusta kävi tällä hetkellä peittämään samettinen, hopeanharmaa viitta. Ohuehko viitta omasi myös hupun, mutta eipä sarvipäinen satyyri sitä pahemmin voinut käyttää. Hän ei halunnut puhkaista huppuun reikiä sarvilleen, saatikka sitten katkaista sarviaan. Koruja tuolla oli jälleen enemmän kuin tarpeeksi, kaulaa ja ranteita koristi ketju jos toinenkin. Kiiltäviä, kauniita.
Vaikka satyyri vaikuttikin laiskanoloiselta, tarkkaili tuon sininen katse alati ohikulkevia henkilöitä. Satyyri ei enää tähän aikaan jaksanut kovin kärkkäästi jokaisen edessä hypellä, itseään tarjoamassa, vaan etsi varta vasten vähän helpommanoloisia kohteita ja pian sellainen sattuikin silmään. Nuorenoloinen haltia harppoi hattupäässä eteenpäin. Tuo näytti kovin vaatimattomalta muulta asustukseltaan, mutta hattu vähintään kävi kielimään jonkinlaisesta vauraudesta.. kenties asemastakin. Silmät kaventuivat mielenkiinnosta, katseen käydessä kohtaamaan nuorukaisen käsissä olevan korun. Se totta vie näytti kalliilta, tuskin ihan jokaisella kyläläisellä moiseen oli varaa! Nuorukainen oli aivan varmasti turhaa huomiota piilotteleva aatelinen, joka oli matkalla ties minne. Aika käydä töihin!

Sen sileän tien oli jousijalkainen satyyri pompannut laatikon päältä ja hyppeli tuon nuorukaisen perään.
Anteeksi! Perian aloitti saadessaan nuorukaisen kiinni ja hyppeli heti ensimmäisenä haltian eteen, kävelemään takaperin tuon edellä, mikäli tuo ei vauhtiaan hiljentänyt En voinut olla huomaamatta, kuinka teidänkaltainen herrasmies vaikuttaa turhankin salaperäiseltä ja nyreältä, ehkä minä voin auttaa?
Perian on nimeni, viihdyttäminen ja palveleminen alaani, miellyttäminen intohimoni Satyyri antoi vakiolausahduksensa päästä ilmoille, samalla kun kävi kumartamaan teatraalisen koreasti nuorelle miehelle, kävelivät he tai eivät Tosin, teillä on oikeus ja valta kutsua minua miksi ikinä haluatte, herra.?


// I came. And so did he //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Syys 29, 2012 9:17

Aaron

Aaron oli jo käärimässä korua pois, takaisin omaan pussukkaansa ja eteni kohden kylän reunoja. Pitkälle poika ei kuitenkaan pötkinyt kun takaa kuului anteeksipyyntö... Tai huomion haluava hihkaisu. Poika nosti kulmaan kysyvästi ja oli jo kurkkaamassa olkansa yli kun satyyrimäinen olento koikkeloihti suoraan häneen eteensä, saaden tämän pysähtymään ja katsomaan tähän nyreänä. Olento puhutteli häntä kuin aatelista, kaikkea muuta mitä hän ansaitsi, saaden haltian hämilleen.
...Auttaa? Aaron kysyi ihmetellen mitä tämä oikein häneltä halusi kunnes tämä jatkoikin, esitellen samalla itsensä. Aha... Palvelija, jonkin sortin viihdyttäjä, sen paremmin Aaron ei moisista aatelisten leluista tiennyt. Tämä jopa kumarsi hänelle?! Jo oli epätoivoinen yksilö, tällä ei selvästikään ollut hajua kelle puhui. Aaron olisi voinut ryhtyä leikkiin mukaan, mutta ajatteli olla innostuttamatta olentoa sen enempää, hän olisi pian myöhässä, mikäli jäisi tuon kanssa leikkimään.

Niinkö tosiaan? Kuule; en aio ostaa mitään. Linnassani ei ole tilaa kaltaisellesi sarvipäälle. Joten miellyttäkää pois ja lähtekää menemään. Aaron sanoi napakasti, vitsailleen itsekseen omistavansa linnaan ja väisti tuon kysymyksen hänen nimestään. Syökööt tomua koko olento, ei hänellä ollut aikaa moiselle kerjääjälle joka näytti ennemmin korukauppiaalta kaikkineen helyineen. Puusepän poika käänsi hattuansa lieristä ja astui sivummalle satyyristä, lähtien kulkemaan taas eteenpäin, kurkaten vielä nopeasti olkansa yli nähdäkseen riittikö vaan pois käveleminen imelään kauppiaan kannoilta karistaminen.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 30, 2012 3:21

Aluksi nuorukainen vaikutti kovin hämmentyneeltä.. Hyvä! Tuo ei suoralta kädeltä osannut tai arvannut kieltäytyä yleensä nuo kohteet olivat taivuteltavissa edes jonkinlaiseen sopimukseen. Päivä, pari noilta yleensä liikeni viihdyttäjälle, tai jos noilla oli tulossa juhlat, ottivat he pienen suostuttelun jälkeen satyyrin seuralaisekseen, siipimiehekseen tai juhlien viihdyttäjäksi! Sen verran harvinaisia olivat satyyrit kuitenkin tällä alalla, että Perian oltiin luettavissa harvinaisuudeksi. Harmi vain, etteivät kaikki tajunneet sitä tahi osanneet arvostaa harvinaisuutta.
No, hetken hämmennyksen jälkeen nuorukainen kävi kuitenkin kieltäytymään, todeten ettei ostanut mitään.. saatikka kaivannut linnaansa hänenkaltaisia sarvipäitä. Perian virnisti, tosin se virne kätkeytyi huvittuneenpahoittelevan hymyn taakse. Nimeään esittelemättä haltia lähti jatkamaan matkaa, tuolla ei selvästikään ollut kokemusta uteliaiden viihdyttäjien karkottamisesta.

Mutta Herrani Satyyri tokaisi hetken seistyään paikallaan, kunnes lähti hyppelemään nuorukaisen perään Linnasi lienee kovin pieni siinä tapauksessa! Näytänkö minä teistä muka kovin isoltakin olennolta?
Missä linnanne edes sijaitsee? Kylässä ei yhtään linnaa ole.. Ah! Metsässäkö? Senkö takia olette sinne menossa? Ah mutta Herrani, eihän teidän sovi yksin metsään lähteä! Ettekö tiedä että siellä on vaarallista! Ette näytä edes kovin hyvin aseistautuneelta. Mitä jos maantierosvot käyvät kimppuunne ja varastavat kalliit korunne? Satyyri vain jatkoi, keskustelun kautta koettaen löytää jotain mitä tuo mahtoi tarvita ja sen jälkeen tarttua tilaisuuteen.
Mehän emme haluaisi moisen tapahtuvan, emmehän?
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Syys 30, 2012 3:58

Aaron

Herranjestas sehän kävi melkein päälle! Nuoren miehen tahti kiihtyi viitta hulmuten satyyrin lähtiessä hyppimän tämän kintereille, arvaillen missä tämän olematon linna sijaitsi ja kuinka vaarallista metsässä olisi.
Ei, linnani on kyllä valtava, mutta siellä on jo palvelijoita jokaiselle nikamalleni! Aaron ärähti taaksensa, tehden tietämättään varmasti enemmän vahinkoa kuin hyvää itselleen kiihdyttäessä yhä tahtiaan.
Eivätkä maantienrosvot hyökkää paikassa missä ei ole teitä! Pärjään kyllä ilman sinuakin! Kuului näsäviisas lausahdus seuraavaksi. Tilanteita joissa turpansa kiinni pito olisi varmaankin ollut valttia, ei tietenkään juolahtanut nulikan mieleen tämän katsahtaessa vielä kerran vaaleaturkkiseen otukseen.

Tämä seurasi yhä! Nyt piti miettiä ja nopeasti, tuskin tuo tätä maailman ääriin seuraisi? Hän eksyttäisi mokoman kiusankappaleen metsässä! Tämä varmasti luovuttaisi ja etsisi jonkun muun härnättäväkseen. Tyyppi näytti muutenkin niin hienohelmaiselta, että ei varmasti etenisi ensimmäisen mutalätäkön tai märänsammaleen kohdattuaan kun pelkäsi sotkevansa sorkkansa. Metsän reuna alkoikin sopivasti jo häämöttää ja Aaron oli sulkenut korvansa kaikelle mitä satyyri saattoi hänen peräänsä enää yrittää huudella, nyt pistettiin vauhtia jalkoihin!
Aaron sujahti pensaikkojen läpi, kapusi ketterästi viidennen vastaan tulevaan puuhun ja hyppäsi sen kantavalta oksalta toiselle, yrittäen näin välttää jättämästä maahan jälkiä ja siitä sitten seuraavalle oksalle.
Muutama seuraavaa puuta mentiin näin, kunnes haltia pomppasi alas ääntä vaimentavalle sammaleelle ja pisti taas juoksuksi toiseen suuntaan, yrittäen parhaansa olla menemättä itse sekaisin missä ihmisten linnan takamus sijaitsi. Lopulta puusepänkloppi piiloutui tammen taakse ja höristi korvansa hattunsa alta kuuntelemaan mahdollisia ääniä mitä liian innokas seuraaja saattaisi aiheutta...
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Loka 13, 2012 1:11

Aaah, mutta varmasti linnastanne löytyy muitakin, jotka tarvitsevat viihdykettä Hymy satyyrin kasvoilla levisi, nuorenmiehen lisätessä vauhtia. Hänellä ei ollut vaikeuksia pysyä moisten humanoidien kannoilla, hänen jalkansa ottivat lähes kolme kertaa pidempää askelta parhaimmallaan, mitä haltiat tahi ihmistenkaltaiset humanoidit. Juoksemisessakin Perian voitti lahjakkaasti, mikäli vain jaksoi rasittaa itseään sen verran.. ja luopua hulmuavista, askelta haittaavista rievuista, koruista puhumattakaan.
Kommentti maantierosvoista sai Perianin hymähtämään huvittuneena. Nuorukainenhan osasi pelata tätä peliä, ehkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun tuota ahdisteltiin? Ken tietää. Kuitenkin, kylän reuna tuli vastaan, eikä haltia näyttänyt hidastavan vauhtiaan. Siinä missä haltiankloppi kävi pujahtamaan puskiin, pysähtyi Perian äkisti.

Normaalisti hän olisi tässä tilanteessa käynyt kääntymään kannoillaan ja lähtenyt etsimään uutta uhria, jolle tarjoutua rattopojaksi. Mutta uteliaisuus oli yksi paheista, joka Perianin persoonallisuutta koristi. Poika oli käyttäytynyt turhankin välttelevästi, eikä satyyri oikein käynyt uskomaan tuon selitystä linnasta metsässä. Mikäli jossain olisi aatelishaltian omistama linna, olisi hän siitä varmasti kuullut! Niinpä satyyri hymähti itsekseen ja kävi sitten astumaan pusikkoon, lähtien varjostamaan haltiaa.
Satyyri pysytteli sopivan välimatkan päässä. Kierohko otus osasi kyllä varjostaa taitavasti, tosin se onnistui paljon helpommin kaupungeissa ja kylissä, kuin metsässä. Siltikin, satyyrin askel oli pehmeässä maastossa äänetön. Sarvipää seurasi puussa hyppelevää haltiaa maasta käsin, piilossa. Lopulta nuorukainen laskeutui oksilta ja kävi yllättäen pysähtymään. Siinä missä haltiakin, pysähtyi myös Perian. Satyyri oli sopivasti täysin piilossa suurehkon kiven takana, mistä tuo kuitenkin näki tammen takana piilottelevan haltian. Satyyri ei liikahtanutkaan. Olento oli jähmettynyt ja valmiina ampaisemaan suuntaan jos toiseenkin, aivan kuin peura konsanaan.
Heti kun haltia lähti liikkeelle, lähtisi myös Periankin. Hänen ei ollut vaikea liikkua metsässä ääneti ja nopeasti piilosta toiseen. Askeleensakin, mikäli siitä ääntä tuli, kuulosti enemmänkin eläimen askeleelta kuin ihmisen.


// Sitten Aaron juoksi päin puuta ja puusta tippui Art //
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 14, 2012 5:27

Aaron, Ophelia

Ketään ei näkynyt. Ketään ei kuulunut. Paholainen oli varmasti luovuttanut jo alkumetreillä haltia tuumasi käydessään läpi ympäristöään puun takaa. Aaron astui ulos piilostaan, hymyillen itsevarmasti saavutukselleen ja keskittyi takaisin olennaiseen; korun tulevan omistajan tapaamiseen. Nuori haltia miehen alku otti kurssin koilliseen, läpi puskien ja yli helposti kompuroitaviin puunjuuriin. Maantienrosvojako? Pah, vielä sellaiseen ei ollut Aaron törmännyt useammilla reissuillaan. Vaikka.. Pieni pelko kyllä vilahti haltian korvien välistä, ties vaikka metässä vielä tallustelisi ihmis partioita vaikka hänen veljensä olivat sanoneet muuta. Aaronin sormet sivalsi pitkin hatun lieriötä ohittaessaan puron, mikä oli osa tunnistettavia maanmerkkejä haltiakylän ja heidän tapaamispaikan välillä. Hyvät seuraavat kaksikymmentä minuuttia meni puhtaaseen, ripeään kävelyyn. Poika käveli merkitöntä polkua jo rutiininomaisesti, lähestyen jo toista metsän reunaa. Hymy käväisi innokkaan pojanklopin huulilla, se käväisi aina hänen kasvoillaan näin tien loppumetreillä jo ensimmäisestä päivästä kun oli ryhtynyt tähän leikkiin. Aaron puski läpi vielä metsänreunusta reunustavan puskarivin, seisten nyt sen jälkeen avautuvassa nurmikentässä, arontapaisessa maastossa. Tuuli pyyhkäisi korkeaa ruohikkoa, jonka Aaron sittemmin tallasi littanaksi astellessaan kohden heinikon keskellä olevaa korkea, suuren suurta puuta, jossa toinen, yksinäinen hahmo näyttikin jo odottavan jotakuta.

Ophelia oli sanavalmis, itsevarma, kärttyisellä tuulella ja naputteli sormiaan käsivarteensa. Samat ajatukset vilisivät hänen mielessään kuten aina; Lily tappaisi hänet jos saisi tietää, Black tappaisi hänet jos saisi tietää, joka ikinen sielu ihmis kylässä tappaisi hänet jos saisi tietää. Ophelia mutisi mielessään, kirosi jopa, pojan oikku sai hänet tuntemaan itsensä varsin erillaiselta arkisesta itsestään. Nyt lähestyvän hahmon askeleet saattoi jopa nuori papitar kuulla, saaden tämän ääntymään ja avaamaan suunsa kädet puuskassa.
"Aaron! JOS sinä luul--"
"Katso mitä toin!" Aaron hihkaisi, keskeyttäen nyt yllättyneen papittaren ja heilutteli kalliin näköistä korua tämän kasvojen edessä.
"...Mikä tämä on olevinaan...?" Ophelia kysyi, ääni selvästi pehmeten, asettaen kämmenensä riipuksen alle ja katseli sen haltiamaista kädentyötä.
"Se on lahja...Ajattelin että pitäisit siitä." Aaron selitti maireasti, laskien korun toisen kämmenelle.
"Mutta Aaron... en voisi millään pitää sitä. Se ei selvästi ole ihmisten tekele." Ophelia selitti sulkien kämmenensä.
"Äh, pidä se sitten piilossa! Helpoa kuin mitä, miksi sinun pitää löytää negatiivinen käänne aina kaikkeen?" Aaron tuhahti asettaen kätensä lanteilleen.
"Koska Aaron, -mikään- siinä, että me tapailemme salaa kansojemme selkien takana ei ole positiivista. Me olemme käyneet tämän keskustelun ennenkin." Ophelia sanoi, nyt vasta huomaten hassun oloisen -mutta selvästi kalliin- hatun Aaronin päässä. Hassun oloisen painoittaen siihen faktaan, että se oli juuri tämän haltia yksilön päässä.
"Ah pidätkö? Löysin sen matkallani tänne. Ja kyllä, olemme käyneet sen keskustelun ennenkin ja se on yhä yhtä uuvuttava ja tylsä. Hei, en minä sinua vankina pidä! Itse olet myöntänyt pitäväsi minusta." Aaron sanoi levittäen kätensä ilmaan.
"Älä yli ajattele sitä! Joka kerta mietin pistänkö tälle lopun vai en." Ophelia voihkaisi ja nojasi selän puuta vasten, valuen siitä sitten nurmelle.
"...Mutta et ole vielä tähän asti." Aaron virnisti hampaita paljastavan virsnityksen ja lössähti itsekin alas puunjuurelle, masentuneen naisyksilön vierelle joka kirosi sydäntään johon rukoillutkaan eivät olleet auttaneet.
Ehkä se menisi ohi hän ajatteli, niinkuin hänen ihastuksensa nuoreen prinssi Henryyn pienempänä. Tosin tätäkin suhdetta varjosti pienen pieni syyllisyys Aaronin uhrauksesta
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 14, 2012 6:59

Matka jatkui, ainakin haltian osalta. Satyyri katseli pitkään tuon perään, ennen kuin lähti liikkeelle itsekin. Äänetön askel vei reippaan välimatkanpäässä Satyyria sinne, minne haltiakin oli menossa. Toista varjostaessaan alkoi Perian miettiä, mihin tuo oikeastaan oli ollut matkalla. Käytös kylässä oli helposti tulkittavissa pakoiluksi, jopa piilotteluksi, mutta se oli vaikea määritellä, juoksiko poika pakoon häntä vai jotain muuta. Mielenkiintoista. Utelias satyyri ei yksinkertaisesti voinut olla vastustamatta hienohattuisen nuorenmiehen seuraamista, nyt kun alkoi paremmin miettiä asiaa.
Sen lisäksi, että piti haltiaa silmällä, pisti Perian myös merkille reittiä mitä he kulkivat. Sehän tästä puuttuisi, että hän eksyisi totaalisesti. Metsässä liikkuminen ei ollut hänelle tavanomaista, ainoa reitti minkä hän muisti ulkoa, oli tie kylästä kaupunkiin ja takaisin. Hänen ammatissaan moisen muistaminen oli tärkeää. Matkan varrelta pistettiin merkille kaikki tärkeät maamerkit, kunnes haltia kävi astumaan pois metsästä. He olivat saavuttaneet Quinn metsän reunan. Mihin tuo oikein suuntasi?

Perian lähti nopein, pitkin hypyin loikkimaan sivummalle kohdasta, josta haltianuorukainen oli astunut pois metsän siimeksestä. Hän ei halunnut ilmaantua samasta paikasta esille, jos vaikka haltia sattuisi vilkaisemaan taakseen. Kun Satyyri oli löytänyt täydellisen paikan pusikosta, metsän reunalta, kävi tuo tarkkailemaan haltiaa, joka nyt lähestyi suhteellisen samanikäisennäköistä neitoa joka oli ihminen? Sirot kulmat kävivät kurtistumaan kysyvästi, näkikö hän muka oikein? Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mutta
Se tietenkin selittäisi kaiken. AH! Nuorta lempeä, kahdenrodun riitojen runtelemassa valtakunnassa. Kiellettyä rakkautta, kenties, siksi se piti pitää salassa! Voi kuinka etovanromanttisensöpöä. Satyyri virnisti.

Hänellä ei ollut hajuakaan mitä nuo kaksi keskustelivat, hän oli yksinkertaisesti liian kaukana. Kaksikko kävi kuitenkin asettumaan suurentammen juureen, joten Perian ei voinut vastustaa kiusausta tunkea nokkaansa noiden asioihin.
Sorkkajalka lähti liikkeelle, kulkien vielä hetken metsän varjoissa. Pian tuo kuitenkin otti vauhtia ja ponnisti nopeasti, voimakkaasti kohden tuota suurta puuta, kulmasta, josta kumpikaan kaksikosta ei voinut häntä nähdä. Ensimmäinen valtava loikka päätyi tömähtämään kevyenhuomaamattomasti nurmelle, josta Perian ponnisti alka aikayksikön eteenpäin. Valkeaolento oli niin nopea liikkeistään, että tuota oli suorastaan mahdotonta huomata harjaantumattomalla silmällä. Toinen loikka vei satyyrin suoraan paksulle oksalle, samaisen tammen luo, jonka juuressa kaksikko istui. Sorkkien koskiessa tammen vankkaa oksaa, syntyi huomattavasti suurempi tömähdys, joka antoi varmasti jo vihiä kolmannesta osapuolesta, ellei kaksikko sattunut puhumaan kovaan ääneen.

No mutta nuoriherrani Perian aloitti seistessään puunoksalla, samalla kun kyykistyi alas ja katseli tuota erikoista kaksikkoa alakanttiin. Toinen kätensä kävi ottamaan puun rungosta tukea, jottei sorkat kävisi lipsumaan kuivalta oksalta. Kyllähän hänellä tasapaino piti, mutta sorkat eivät kuitenkaan olleet niin hyvät ottamaan tukea kaarevalta pinnalta, kuin esimerkiksi jalat.
Mitä äitinne mahtaisi sanoa tästä? Satyyri virnisti erittäin kujeilevasti. Totta kai hän teititteli, se kuului hänen tapoihinsa, oli kyseessä kuka tahansa. Satyyri teititteli kaikkia, joita ei laskenut ystäväkseen tai jotka käskivät sinutella.
Kuka mahtaa edes olla hurmaava seuralaisenne? Viimeisimmän kysymyksensä myötä Satyyri tiputtautui alas maahan, suoraan kaksikon eteen, käyden jopa kumartamaan jälleen teatraalisen syvään. Kumarrus tosi oli suunnattu enemmänkin tytön suuntaan, kuin haltianuorukaisen.
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Su Loka 14, 2012 7:52

Aaron, Ophelia

Kaksikko istuskeli hiljaa puunjuurella hetken. Neito lähinnä kokosi taas ajatuksiaan samalla kun haltia poimi puunjuurelta muutaman mukulan kiviä ja lähti heittelemään niitä kauemmaksi.
"Ei tämä nyt niin paha ole." Aaron kävi sanomaan.
"...Ei paha? Sinä ajattelet kaikesta niin kevyesti. Ihmetteln syvästi miten olet vielä hengissä." Ophelia vastasi ja nosti kasvonsa polvistansa, avaten siten kämmenensä jossa koru oli. Haltia nuori ei käynyt kiistämään vastaan, ehkä tosiaan oli ihme, että hän oli yhä hengissä hän mietti samalla kun raaputti nenäänsä.
"Sinä taas olet liian tosikko.... Huomaatko kuinka täydennämme toisiamme?" Aaron sanoi hymyillen kujeilevasti ojentaessa päätään Ophelian suuntaan, vain saadakseen läimäyksen hattunsa lieriin ja Aaronin näkökentän peittymään.
"Idiootti! Ainoa asia jota me kaksi kohta täydennämme ovat vadit giljotiinin alla." Ophelia napsahti, mutta sisimmissään tätä hymyilytti pojan kiusallinen kujailu. Aaron naurahti, ottamatta mitään jälleen tosissaan samalla kun ojennutti hattuansa. Tymäys kävi pitkin suuren puun runkoa.
Aaron säpsähti samantien katsomaan ylös, kompuroiden katseensa perässä jaloilleen ja peruutti, saaden nuoren naisen katsomaan tätä kummasti.
"M-mikä on?!" Ophelia sanoi ja katsahti itsekin äänen suuntaan, nähden oksalla hahmon joka ei tosiaankaan ollut ihminen. Tyttö nousi ylös ja käveli ripein askelin pojan vierelle, silmäillen olentoa joka puhui alas kulmiaan kurtistavalle Aaronille.

"Älä vastaa sille!" Aaron ähkäisi Perianin udellessa neidon identiteettiä ja Ophelia katsahti Aaroniin kuin tyhmään.
"Aaron mitä tämä on? Tuo olento selvästi tuntee sinut!" Ophelia panikoitsi tarttuen poikaa viitasta kun edellä mainittu olento hyppäsi puusta heidän eteensä.
Aaron katsahti hätiköidysti seuralaiseensa ja takaisin ylös satyyriin, purren hampaitaan yhteen ja miettien kuumeisesti. Lopulta Aaron levitti viittansa ja hymyili kiusallisesti.
"Ei hätää, tämä tässä on palvelijani! Jonka ei-pitäisi-olla-täällä." Aaron sanoi koetellen näyttelijän lahjojaan ja painoitti lopullisia sanojaan tiukasti kohden Periania, kuin yrittäen tappaa tätä katseellaan.
"Palvelija!? Millä arvova--", "Hyst selitän myöhemmin!" Aaron sanoi peittäen naisen suun kädellään, katsoen yhä perianiin samallakun Ophelia kirosi toisen käytöstapoja ja panikoitsi heidän mahdollista kiinni jäämistään.
"Älä huoli, hän kyllä tiesi jo ja on vannonut pitävänsä salaisuuden." Aaron sanoi, silmäpeliallen Perianin kanssa tätä leikkiin mukaan samalla kun kylmä hiki alkoi muodostumaan pojan otsahipiään.
"ofetmehnytkeftoman?!" Ophelia mumisi pojan käden alta ja katsahti itsekin nyt sorkkaiseen, kolmanteen pyörään epäluuloisena.
Viimeksi muokannut Ivy päivämäärä Ke Loka 17, 2012 5:31, muokattu yhteensä 1 kerran
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Loka 17, 2012 3:33

Tyttö oli ihminen, sen näki nyt selvästi näin läheltä. Kumarruksestaan nouseva satyyri kävikin huomaamattomasti nyrpistämään nokkaansa moisen nähdessään. Olivatpa ihmiset tylsännäköisiä, koruttomia.. eikä tämä yksilö ollut edes kovin nättikään. Näin satyyrin mielestä, joka oli tottunut tuijottamaan haltioiden siropiirteisiä kasvoja. Ja tietenkin omia kasvojaan. Eipä Perianilla kyllä ollut kunnon vertauskohdetta siitä, mikä luokiteltiin kauniiksi naiseksi ihmisten keskuudessa. Vain muutamaan ihmiseen hän oli törmännyt ja noista suurin osa oli ollut miehiä.
Älä vastaa sille. Satyyri naurahti heleänkuivahkosti haltialle, samalla kun alkoi pitkin, mutta hitain askelin kävelemään puolikaaressa edestakaisin tuon kaksikon edessä. Tämähän tilanne alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta. Selvästi tapaaminen oli salainen ja molemmat osapuolet halusivat sitä piilotella, mutta nyt Perian oli tullut ja yllättänyt heidät rysänpäältä. Voi kuinka pirullisen ihanaa.
Tuo olento? Ah, neidillä ei ole varaa kutsua minua noin. Mutta en kai voi syyttää teitä siitä, ettei kylässänne harvinaista kauneutta tavata Askel otettiin lähemmäs, intensiivisensinisten silmien tarkkaillessa nyt brunettea.
Viekkaankiinnostunut katse kuitenkin kimposi haltiaan, tuon käydessä toteamaan satyyrin olevan hänen palvelijansa. Ilmeettömille kasvoille levisi alta aikayksikön virne, tuon jatkaessa esitystään. Vai olisiko hänen pitänyt lähteä mukaan tähän leikkiin? Poika ilmeisesti nimeltään Aaron tuntui kovasti haluavan, ettei tytölle paljastuisi se, että kaksikko oli juuri jäänyt kiinni tuntemattomalle pikku tapaamisistaan.

Viekas katse viipyi hetken Aaronissa, täydessä hiljaisuudessa, kunnes sarvipää päästi ilmoille pienen hymähdyksen.
Aaron herra kertoi teistä, kyllä Perian kävi lähtemään mukaan tähän leikkiin, mutta Aaronille suotu katse kertoi sen, että tuo tulisi jäämään velkaa tästä hyvästä.
Kovasti hän on kieltänyt meitä seuraamasta, aina kun tapaamisillenne lähtee. Mutta minulla on myös vastuu äitinsä pyynnöstä, minun täytyy pitää silmällä nuorta Herraani
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Loka 17, 2012 6:24

Brunette ei vastannut satyyrille. Mitä tuollaiseen nyt edes sanoisi? Siro olento oli liiankin lähellä Ophelian mieleen, tehden oloa tukalammaksi kuin tilanne jo valmiiksi teetti. Haltia tarkkaili huulet alakaaressa sarvipään touhua. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään, kunnes -Aaronin sielua siunatkoon- virnuileva Perian lähti leikkiin mukaan ja myönsi puusepänpojan valheet. Ophelia läimäisi Aaronin äden pois suultansa, katsoen nyt näitä molempia kummasti, olisiko hän tarpeeksi naivi uskomaan moista hän ajatteli? Pojan nulikalla sai luvan olla hyvä selitys tälle.
Satyyri vielä jatkoi tarinointia, punoen valheen vakuuttavuutta pidemmälle, saaden suippokorvan luimistamaan korviaan ja siristämään silmiään. Tämä kehtasi vetäistä tämän äidin mukaan, oliko tuo nyt kuinka uskottavaa? Naisenpuolikkaalta synti tirskahdus kuullessaan saman, voiden kuvitella juuri tämän todeksi kaikesta muusta.

"Niin joten.. Peri-Pari...Peru...Sinä! Voisit siis pitää lupauksestasi kiinni etkä hiiskahtaa kenellekään tästä." Aaron sanoi, tosiaan unohtaen jo satyyrin nimen. Aaron kyllä tiesi, suorastaan tunsi sisuksissaan ettei tämä jäisi tähän hänen ja sorkkaisen tuttavan välille. Olento varmasti halusi jotain vastineeksi, niin oli tuon katse aikaisemmin hänelle kertonut.
"Anteeksi..." Ophelia sanoi lopulta ja lähti kävelemään kaksikosta kauemmaksi, tarviten hetken "friikki" vapaata tilaa hengittää ja pysähtyi muutaman metrin päähän näistä, löyhytellen kasvojaan kädellään ja katsellen ympärilleen kuin vainoharhainen. Ties kuka vielä heidät äkkäisi?! Aaron katsoi hetken ystävätterensä perään ja käänsi sitten katseensa tuimana satyyriin.
"En tiedä mikä sai sinut seuraamaan minua tänne asti, mutta...mutta!" Aaron aloitti sormet nykien haltia kielellä, älyten samalla ettei hänellä ollut paljoa millä sarvipäätä uhkailla kun vastassa oli niin herkkäluontoinen asia.
"...Okei, haluat selvästi vastapalvelusta." Aaron luovutti rentouttaen hartiansa ja jatkoi, "Sovitaan... jotain myöhemmin. Mutta ei tässä tai Ophelia alkaa epäilemään jotain." Aaron sanoi lähes kuiskien, siltä varalta että tyttö maagisesti ymmärsikin hänen ensimmäistä kieltä, paljastaen samalla seuralaisensa nimen satyyrille. Sen suurempia kiitoksia ei kyllä tippunut nyrpeältä, ehkä jopa hieman ylimieliseltä haltian nulikalta kun tämä oli jo kääntymässä suuntaan minne Ophelia oli suunnannut, pysähtyekseen vaan siltä seisomalta kun tyttö kävelikin jo heidän luokseen.
"Joten... palvelija vai? Tämäpä vasta yllättävä käänne näin puusepän perheeltä..." Ophelia päästi sanomaan, katsoen päin koreaa olentoa yhä epäluuloisena.
"Aivan juuri, siis Ophelia...palvelija..Palvelija, Ophelia." Aaron kävi esittelemään asiaan kuuluvin kädenliikkein, satyyrin nimi yhä unholassa.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Loka 22, 2012 11:33

Satyyri kurtisti kulmiaan ja virnisti Aaronin koettaessa muistaa hänen nimeään. Oliko pojalla noin huono muisti? Miksei poika vain keksinyt hänelle nimeä, nyt kun oli siinä tilanteessa, että moinen olisi mahdollista, jopa suotavaa. Valkean olennon virneelle ei kuitenkaan näkynyt loppua. Perian ei käynyt vastaamaan mitään haltian sanoihin, kun ihminen ja pyyteli anteeksi ja poistui kaksikon seurasta kauemmas.
Toinen jalka otti enemmän painoa vastaan, Satyyrin käydessä vaihtamaan asentoaan. Kädet kietoutuivat puuskaan, samalla kun haltia aloitti sähisemisensä sarvipäälle.
Ah, tarvitsenko syyn seurata? Perian virnisti kysellen lähinnä itseltään. Poika kuitenkin kävi päättämään, että satyyri tulisi saamaan vastapalveluksensa ja siitä sovittaisiin myöhemmin. Jos nyt alettaisiin sopimaan jotain, alkaisi Ophelia niminen neitokainen epäilemään jotain. Yksinkertaista.
Sen jonkin on parasta olla vaivan... ja henkenne arvoista Sorkkajalka myhisi, samalla kun vilkaisi nyt lähestyvää ihmistä.

Kävi puheista ilmi, että Aaron oli puusepänpoika Satyyri parahti itsekseen, pienesti Aaronin takaviistossa. Kuinka hän oli saattanut mennä halpaan? Se selitti kaiken! Paitsi sen hienon hatun. Kai nulikka oli sen varastanut joltakulta tai sitten hattu oli perheen sukukalleus.
No, Aaron kävi esittelemään neitonsa palvelijalle ja palvelijan neidolleen. Perian hymähti pienesti.
Ah, neiti ei taida tietää, että loppupeleissä palvelijoilla ei ole näinä aikoina pahemmin varaa nirsoilla isäntiensä suhteen Se oli silkka vale, jos tarkemmin ajateltiin. Perianin kaltaisella olennolla oli varaa vähän nirsoilla.
Sodan voitettuamme ovat orjamarkkinat räjähtäneet käsiin. Ah, ei ole helppoa olla palvelija silloin, kun tarjolla on paljon halvempaakin työvoimaa pitää vain löytää oikea paikka tehdä sopiva tarjous Satyyri virnisti. Hänelle ei tuottanut mitään omantunnon tuskia mainita sodan voittamisesta saatikka sitten orjamarkkinoista, joiden tarjonta koostui suurimmaksi osaksi ihmisistä. Oli oikeastaan mielekästä käydä muistuttelemaan neitokaiselle, ketkä tässä valtakunnassa olivat nyt niskanpäällä.
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ti Loka 23, 2012 4:17

Ophelia katsoi kulmat kurtussa satyyriä, kuunellen tuin selitystä joka aluksi tuntui uskottavalta, mutta mikä lopulta johti liian lähelle henkilökohtasuuksia tämän vihjaillen selvän ilkeilevästi ihmistäytteiseen orjamarkkinoihin. Papitar katsoi suoraan sanottuna trymistyneenä olentoon. Naisen mieli imi tuon jokaisen sanan, pyöritteli niitä mielessään sekunnin jos toisen ja otti askeleen lähemmäksi kohden vuohenpuolikasta, posket ja silmät leimahtaen raivosta.
"Sinä..!" Ophelia ehti huudahtamaan käsi korkealla ja olisi yrittänyt läimäistä Periania ellei Aaron olisi siltä seisomalta suuremman eripuran estämisen nimissä käynyt väliin, tai no, taakse ottamaan naista ranteesta kiinni, saaden tuon rimpuloimaan tuon otteessa.
"Sinäkin!?" Ophelia parkaisi ja läimäisi sitten poikaa vapaalla kädellään satyyrin sijasta.
"Au mitä minä nyt tein!?"Aaron kiekaisi päästäen neidokistaan irti ja kokeili hellänä punottavaa poskeaan.
"Olen saanut tarpeekseni Aaron! Teistä molemmista. Minä menen nyt! Ja saat unohtaa että tulisin enää sinua katsomaan!" Ophelia raivosi. Se oltiin kuultu ennenkin, ettei tämä muka enää tulisi toista tapaamaan puusepänpoika ajatteli ja katsoi kun nainen mulkaisi Perianiin vielä kerran ja kääntyi sen jälkeen nenä korkealla, marssien pitkin pitkää ruohikkoa sinne mistä oli tullutkin.
"...Joten... Sitten kun kuu on taas korkealla!?" Aaron huusi toiveikkaana Ophelian perään joka esitti olevansa ottamatta moista edes kuuleviin korviinsa.

"Heh... Hän on yleensä aika kaunomielinen." Aaron naurahti, jokseenkin hurmaantuneena muuten niin hermoheikkoisen mutta mukavan tytön hurjastumisesta. Deitti oli kyllä jäänyt tällä kertaa lyhyeksi, kiitos Aaronin uuden ystävän. Sulkahattu kutitti ikävästi tuon otsaa, puusepän poika ottikin sen sitten pois, paljasten pitkät suipot korvansa ja vilkaisi Perianiin, napsauttaen sitten sormiaan ja osoitti tätä rintaan.
"Perian! Muistin! Hah!" Tämä ilakoitsi kun mikäkin hölmö ja irvisti sen jälkeen, läimäisten hatun tämän sarveikkaaseen päähän.
"Siinä saat hatun siitä hyvästä että pidät suusi kiinni!" Tämä jatkoi, nyt selvästi nyrpiintyneenä koko tyyppiin ja lähti tallustamaan suurin harppauksin vastakkaiseen suuntaan, mutisten kirouksia ja hieraisi jälleen hellänä olevaa poskeaan.
Avatar

Monarkki

Viestit: 13624

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Marras 08, 2012 10:42

Perian, Shiloh

Perian ei voinut muuta kuin katsoa virnuillen tilannetta. Ophelian käydessä nostamaan kättään, otti satyyri vaistomaisesti askeleen taaksepäin kohottaen toista kättään kauniiden kasvojensa suojaksi. Iskua ei kuitenkaan koskaan tullut, kun puusepän poika jo puuttui asiaan. Virne sen kun levisi, Aaronin joutuessa ottamaan vastaan iskun poskelleen. Kuinka romanttista. Näillä kahdella oli selvästi lämmin suhde vireillään. Perian ei ollut perehtynyt naisten reaktioiden perimmäiseen tarkoitukseen, eikä nytkään halunnut käydä arvailemaan mistä Ophelian temperamenttisuus johtui. Satyyri ei käynytkään kommentoimaan mitään kaksikon puheisiin, vaan antoi tilanteen edetä omalla painollaan. Painolla, joka johti siihen, että ihminen poistui suivaantuneena paikalta.
Satyyri kävi vilkaisemaan Aaronin päälle, tuon kommentoidessa ihmistä kaunomieliseksi. No, miten ikinä haltia halusi tuon tulkita, Perianin mielestä tyttö oli ollut harvinaisen turha. Mitäköhän Aaron tuossa edes näki? Perian kävi kuitenkin kavahtamaan pienesti, puusepän pojan läimäistessä hatun hänen päähänsä. Samalla haltia oli iloisesti ilmoittanut muistavansa satyyrin nimen, vihdoinkin. Olipa tuolla pitkät piuhat. Aaron myös julisti, että satyyri saisi pitää hatun siitä hyvästä, jos pitäisi suunsa kiinni.
Minäh! Silmille tipahtava hattu napattiin käsiin, samalla kun satyyri lähti loikkimaan haltian perään Mikä saa sinut luulemaan, että pitäisi suuni kiinni tästä kaikesta?


Shiloh oli ollut viettämässä tapansa mukaan päivää torin reunalla lueskellen, kun hänen näköpiiriinsä oli osunut tutunoloinen hahmo. Papitar oli hiippaillut kaupungin läpi jonnekin, eikä Shiloh voinut olla seuraamatta nuorta naista. Illuusiossaan lymyilevä enkeli olikin pyytänyt anteeksi tarinatuokion keskeytymistä ja lähtenyt seuraamaan papitarta. Matka oli vienyt aina muurien ulkopuolelle, kohden syrjässä sijaitsevaa tammea. Kun kaupungista oltiin päästy tarpeeksi kauas, ei Shiloh ollut enää jaksanut seurailla Opheliaa jalan. Jalan kulkiessa oli aina mahdollisuus jäädä kiinni varjostamisesta, varsinkin näin laakealla alueella. Niinpä enkeli oli luopunut illuusiostaan ja vaihdettuaan oikeaan olomuotoonsa, kohonnut siivilleen seurailemaan papitarta yläilmoista. Sinne tuo tuskin älysi vilkaista seuraajien pelossa.
Ilmasta käsin oli shiloh nähnyt kaikki äskeiset tapahtumat. Kuinka Papitar oli tavannut haltian puunjuurella ja kuinka joku kolmas osapuoli ilmeisesti fauni tai satyyri oli noiden tapaamisen keskeyttänyt. Selvästikään papittarella ei ollut minkäänlaista kiirettä haltian luota pois, kunnes tuo sorkkajalkainen oli paikalle saapunut.
Shiloh katsoi kuitenkin parhaaksi olla sekaantumatta tilanteeseen, vielä. Vasta kun Ophelia alkoi marssi a poispäin kaksikosta ja haltia, sekä ilmeinen ystävänsä lähtivät toiseen suuntaan, uskaltautui Shiloh olemassaolostaan ilmoittamaan asiaankuuluvalle taholle.

Enkeli lähtikin laskeutumaan alemmas. Mies laskeutui kepeästi maahan muutaman metrin päähän Opheliasta, tuon taakse. Ääneti enkeli ei laskeutunut, ruoho jalan alla kahahti ja siivet kävivät ilmoittamaan lyönneillään jonkin suuremman olennon kuin linnun laskeutuneen lähistölle. Sikäli mikäli papitar kiinnitti jotain ympäristönsä ääniin.
Ystäväsi, kenties? Shiloh kävi kysymään monitasoisella äänellään, lähestyessään kävellen papitarta joka joko käveli vielä tai oli pysähtynyt katsomaan, mikä taakse laskeutui Luulin, ettette pidä taruolennoista Vaikka ääni oli moniääninen ja kaikuva, saattoi Shilohin äänen silti erottaa itse puheesta. Ehkä papitar myös osasi yhdistää enkelimäisen olennon illuusioon, jonka oli tavannut jo aikaisemmin.
Avatar

kuninkaan neuvonantaja
kuninkaan neuvonantaja

Viestit: 1773

Liittynyt: Su Joulu 02, 2007 12:08

Paikkakunta: Crypt

Viesti To Marras 08, 2012 11:18

Ophelia, Aaron

Aaron tallusteli vihaisin askelin eteenpäin, stormaten takaisin päin mistä oli alunperin tullutkin ja kirosi koko reissun. Olisi pitänyt katsoa taakseen paremmin! Olisi pitänyt jättää tänään väliin, ei olisi pitänyt edes astua ulos talosta, kaikuivat jälkiviisaukset pojan päässä. Siihen ei kiinnitetty mitään huomiota seurasiko peuranperä häntä vai ei, Aaron oli itseasiassa niin vihainen että olisi voinut mottasta seuraavaa vastaa tulijaa tai... miksei samantien Periania joka oli syypää koko sotkuun. Vai oliko tosiaan, Aaron naurahti ilmoille turhautuneena, ei kai tuota voinut syyttää siitä että sai nämä rysänpäältä kiinni laittomuudesta. Oliko tämä laissa? Varmaan, pakko oli olla... Aaron ei tiennyt mutta tiesi että häkkiä suurempi rangaistus olisi heilahtanut. Puusepänpoika yritti rauhoittaa itseään ja askeliaan, kuulessaan Perianin vaihtaneen kielen takaisin haltiakieleen. Tämä sai pojan kääntymään ja pullistamaan rintakehäänsä kohden satyyria.
"Koska kukaan ei ensinnäkään usko sinua! Kerro minulle, miksi kukaan uskoisi? Mitä todisteita sinulla on? Se, että astelemme metsästä ulos kaksistaan -mikäli meinaat minua taas seurata-, ei meinaa hevon kukkua! Sitäpaitsi mitä sinä minun piinaamisesta mukamas hyödyt? Minulla ei ole mitään tarjottavaa, kuulit sen itsekin! Puusepän perheen kolmannella pojalla ei ole kupariakaan taskussaan!" Aaron raivosi pää punaisena, vetäytyen sitten kauemmas Perianista henkeä syvään vetäen ja käänsi jälleen selkänsä satyyrille, lähtien astelemaan ehkä jopa astetta vihaisempana eteenpäin, läpi puskien metsän reunalla.

Ophelia hieraisi hiuksia pois näkökenttänsä edellä ja yritti olla kaatumatta hameensa helmaan nurmella, puuskuttaen eteenpäin lievästi ärtyneenä äskeisesti kohtaamisesta. Oliko tuon aivan pakko mennä morkkasemaan tuolla lailla? No, minkäänlaista ystävällisyyttä oli varmastikin turha olettaa selkeän vihollispuolueen jäseneltä... Paitsi Aaronilta. Tuo typerys, eikö tuo ollut laittanut itseään tarpeeksi vaikeuksiin? Ophelia pysähtyi keräämään itseään hetkeksi, peittäen kasvonsa kämmeniinsä ja yritti kovaa olla ajttelematta olennon sanoja ihmisorjista. Pienen hetken tyttö sai niiskuttaa ja vetäistä henkeä, kunnes takaa kuului tömähdys. Mikä... Se ei ollut ukkonen, taivas oli kirkas. Joku toinen olento? Oli sanomattakin selvää, että Ophelia oli jämähtänyt paikoilleen, kunnes monotoninen ääni kävi kuulumaan selän takaa. Ei, se ei voinut olla aarnikotkakaan. Ophelia käänsi päätään ensin hitaasti kohden ääntä, kääntyen sitten itse kokonaan kohdaten mitä uskomattomimman näyn.
Tytön suu liikkui kun kala kuivalla maalla. Siivekäs, majesteettisen näköinen armoroitu mies puhui hänelle yhtä aikaa monella äänellä. Niin Ophelia sitä kuvailisi ihmetellessään näkyään, ei tässä tiennyt pitikö kumartaa, vastata vai juosta pakoon, vaikka ääni... kaiken sen alta, kuulosti jotenkin tutulta.
"Sh-Shiloh...?" Ophelia kysyi varovaisesti, selkä nöyrän kyyryssä ja kädet toistensa puristuksessa.
"Hyvänen aika... Jumala siunatkoon! Sinulla... T-Teillä tosiaan on siivet!" Ophelia jatkoi hennolla äänellä, huulet leveytyen jopa hetkelliseen hymyyn ja tästä takaisin hämmennykseen.
Tyttö katseli näkyä vielä hetken, suoristaen selkäänsä ja peittäen suunsa sormillaan.
"Y-Ystävä kyllä... ehkä... se on vähän monimutkaista. Voi ei... Ette kai te katso minua pahalla?" Ophelia kysyi häkeltyneenä Shilohin äkkinäisestä ilmestymisestä.
Seuraava

Paluu Kylä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö