Kirjoittaja Agna » 01 Heinä 2020, 22:49
Loryen
Kadut täyttyivät kastematojen ja märän mullan tuoksusta. Ropina oli kaikista vallalla olevista äänistä voimakkain, ja ajoittaiset jyrähdykset peittivät alleen kaiken muun hälinän haltioiden piilopaikassa. Tavallisesti kirkkaan vihreän värinen kaupunkimaisema oli nyt muuttunut harmaaksi, ruskean vellin väriseksi ja tummanvihreäksi. Viinihuoneen pitäjä heitti sadatellen vettä pois ämpärillä huoneensa oviaukosta - onneton piti kapakkaansa kellarikerroksessa, ja vedenpaljous alkoi tulvia hänen tiloihinsa. Vaaleahiuksinen haltianeito väisti ämpäristä lentävän veden täpärästi ottamalla muutaman ripeän askeleen, eikä jäänyt katsomaan, kun viinihuoneen pitäjä huusi vilpittömät pahoittelunsa hänen peräänsä. Kujan katoilta syöksyi vettä valtoimenaan alas kadulle, ja se sai talot näyttämään siltä, kuin niiden eteen olisi vedetty märät verhot. Luonto pitäisi tästä sateesta, joten heidän olisi kai pitänyt olla siitä kiitollisia. Epäkiitollisuutta herättävä tieto oli kuitenkin se, että sateet tulisivat jatkumaan vielä viikkoja. Niin ennustajat olivat sanoneet. Se kuitenkin sopi Loryenille. Vesi oli hänen elementtinsä ja sen läsnäolo sai hänet tuntemaan olonsa vähemmän avuttomaksi ja heikoksi. Hänet oli kiedottu tukevaan, tummanharmaaseen kangasviittaan, jossa oli tilava huppu ja löysät hihat. Viitan alla hänellä oli päällään valkea silkkipaita, jossa oli kyynärvarren puoleen väliin löysät hihat ja siitä eteenpäin pitkät, tiukat resorit. Paidan päällä oli tukeva, vaaleanvihreä korsetti, ja mekontapainen vaatekappale, joka jätti hänen jalkansa vapaiksi kyljissä olevien halkioiden ansiosta. Vaatteiden reunoissa oli hopeaiset ompeleet ja hihoissa kiiltäviä nappeja. Jalassaan Loryenilla oli tukevat, nahasta tehdyt harmaat saappaat, joissa oli maltillinen korko. Se ei juuri tehnyt hänestä pidempää, mutta sai hänet tuntemaan olonsa hieman elegantimmaksi muuten kovin käytännöllisessä asussa. Vaatetuksesta jäi toki hyvin vähän ihailtavaa silmälle suuren sadeviitan alta, mutta mikäli sade lakkaisi, olisi sopimatonta ja epäilyttävää kääriytyä suureen viittaan, ja siksikin oli hyvä pukeutua viitan alla siististi.
Nuori nainen vetäytyi syvemmälle huppunsa sisään ja puristi kallisarvoista ostostaan rintaansa vasten. Esineen lämmin hehku tuntui hänen kämmenissään. Sitä ei saa kääriä paperiin, myyjä oli painottanut, sillä sinetin oli oltava kosketuksissa ilman kanssa. Toivottavasti tämä sade ei heikentäisi esineen tehoa. Sata hopearahaa. Sata hopearahaa. Loryen ei ollut koskaan käyttänyt niin paljon rahaa itseensä. Ja tämä esine todella tulisi olemaan hänelle itselleen eduksi - se auttaisi häntä saavuttamaan toivotun tason magian harjoittamisessa. Hänen tavoitteensa oli rakentaa voimakas talismaani, ja tämä sinetti tarvittiin komponenttien yhdistämiseen. Se oli äärimmäisen arvokas, eikä putiikissa ollut tarjolla kuin yksi sellainen. Sinetti oli tuotu kaukaa Basosta, joka oli Loryenin kuuleman mukaan melko alkeellinen, puolueeton kylä, joka oli vaikea löytää kalliorakenteensa vuoksi. Kylä oli naiselle tuntematon. Hän oli kyllä lukenut siitä kartoista, mutta ei ollut koskaan ajatellut sieltä saapuvan tällaisia käsitöitä. Kylässä täytyi asua joku voimakas seppä, jolla oli taipumuksia taikuuteen. Loryen vilkaisi nopeasti sinettiä käsissään. Sinetissä oli veden alkeeminen merkki: kolmio, jonka kärki osoitti alas. Sen keskellä oli kasvava kuu ja upotettuja riimuja, jotka muodostivat sanan "Nénar", vesi. Nainen painoi sinetin takaisin rintaansa vasten.
Putiikki, jossa Loryen oli vieraillut, sijaitsi syrjäisemmillä kaduilla. Väenpaljous ei ylettynyt näille kujille, ja mukulakivet olivat jo hieman rapistuneet. Nyt niitä peitti lisäksi muta. Ja vesi. Tip, tip, tip, vesi norui pieninä jatkuvina puroina jokaisen rakennuksen jokaisesta ulokkeesta, rakennusten välissä kasvavista puista ja haltioiden vaatteiden päältä. Loryen päätti poiketa vielä pienemmälle kujalle päästäkseen nopeammin kotiin. Kujat olivat mutkikkaita ja ahtaita, eikä näkyvyys ollut sateen aikaan hyvä. Senkin takia hänen tulisi kiirehtiä. Vesi alkoi kastella hänen kätensä ja tehdä kaikesta liukasta. Hän puristaisi kallisarvoista omaisuuttaan käsissään niin, ettei sille voisi--
Muukalainen ilmestyi kulman takaa naisen eteen siinä samassa, kun tämä otti seuraavan askeleen eteenpäin. Loryen iskeytyi koko vartalollaan häntä vasten voimakkaasti huojahtaen, liukastui märistä mukulakivistä ja kaatui huudahtaen kyljelleen mutaiseen maahan. Hänen ei tarvinnut kuulla särkyvän lasin sirpaleista ääntä ymmärtääkseen, mitä juuri oli tapahtunut - hän tiesi sen jo sydämenlyönnin verran ennen kuin se tapahtui, tuntiessaan kuinka sinetti lipesi hänen otteestaan. Silti hän kompuroi kohti sirpaleita polvillaan kuin olisi ehtinyt vielä pysäyttää esineen putoamisen, joskin se makasi jo maassa pieninä osina ja äkäisesti sihisten. Kelmeä savu nousi sirpaleista ja sammui sitten sateeseen yhtä nopeasti kuin puhallettu kynttilä. Sihinän jälkeen jäljelle jäi vain sateen voimakas ropina, ukkosen etäinen jyrinä ja sanat, jotka jäivät tukahtuneiksi yrityksiksi naisen kurkkuun.
"Ei, ei, ei..." hän haukkoi henkeään ja tarttui muukalaista jostain vaatteen reunasta, johon matalalta sattui ylettymään.
"Mitä te olette tehneet! Sata hopearahaa! Ettekö yhtään katso eteenne? Tämä ei voi olla totta! Te, te... Olen tehnyt töitä niin pitkään, Äiti paratkoon, te olette minulle velkaa!" hän tivasi sadatellen, malttinsa menettäneenä, ja nosti katseensa kohti muukalaista, säikähtäen sitten näkemäänsä ja irrottaen nopeasti otteensa.
//NYOOM. Ensin ne rypyt ja sitten se romanssi. Kaikki killingit meni saatana.