No! You dont do it! || Crim!

Laajat hiekkarannat reunustavat merta. Rantaviivaa tuntuu jatkuvan loputtomiin ja ranta onkin mainio paikka viettää kesäisen lämpimät päivät rentoutuen auringossa.

Valvoja: Crimson

No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja suskari » 28 Tammi 2018, 00:08

// Criiiimiiiii!! //

Jack

Auringon viimeiset säteet valaisivat tumman sinistä taivasta ja taittoivat sitä punertavan oranssin sävyyn, siellä jossa aurinko oli jo hitaasti painautumassa untenmaille. Toiselta puolelta hiipi hitaasti yön tumman taivas, joka hitaasti syrjäytti kaiken valon tieltään.
Jack oli viettänyt viimeiset viikkonsa pienessä kylässä ja yrittänyt selviytyä tässä pienessä kylässä tekemällä milloin mitäkin hantti hommia pitääkseen edes jonkin asteisen katon päänsä päällä. Aina joku ystävällinen sielu oli tarjonnut hänelle työtä vastaan nukkumapaikan. Nyt mies kuitenkin ensinmäistä kertaa elämässään sai tuntea sen miltä tuntui olla kirottu. Jack tunsi kuinka taivaalle nouseva kuu kutsui häntä jo, veri kuohusi sisällä ja sisällä oleva peto tuntui kuiskailevan jotakin mistä ei saanut selvää. Oliko se edes ihmisten puhetta? Tiedä tuota, mutta Jack pyrki pois kylästä, jonka mies jätti taakseen hyvin nopeasti.
Ympärillä oleva metsä oli muuttunut jo pimeäksi ilman valoa, vain taivaalle nouseva täysikuu alkoi luomaan valoaan metsän pohjaan oksistojen läpi. Jack kirosi itsekseen samalla kun alkoi vain nopeaan tahtiin riisumaan vaatteitaan, jotka lensivät vain pitkin lumihankea, ja tuntien kuinka kylmä pakkanen pureutui kiinni paljaaseen ihoon ja mies tunsi nopeasti olevansa kylmissään. Jack tärisi kylmästä ja kietoi kätensä kehonsa ympärille yrittäen lämmittää itseään purevalta yö pakkaselta.

Onneksi miehen ei tarvinnut kylmästä kauaa kärsiä kun ensimmäiset oireet alkoivat. Valtava kipu pyyhkäisi kehon yli kun fyysinen muutos alkoi. Jack parahti kivusta ja piti kylkiluitaan samalla kun armottomasti jokainen luu muokkautui uudestaan uuteen muotoonsa. Iho alkoi saamaan lisää karvoitusta, joka oli täysin mustaa, kuten oli miehen hiukset. Kipu pakotti miehen nelinkontin maahan joka ei voinut kuin valittaa ääneen kivuliasta muutosta, jonka mies nyt ensikertaa koki. Tuskan huudot muuttuivat murinaksi ja hiljaiseksi vikinäksi, kunnes loppuivat.. Täysin musta susi vailla oikeaa silmää tuijotti eteensä ja nosti sitten kuononsa kohden täysikuuta päästäen suustaan pitkälle kantautuvan ulvonnan. Sitten se laski päänsä ja ravisti turkkiaan, katsoen sitten vierellään olevia vaatteita. Susi nuuhki niitä, mutta ei kiinnostunut niistä enempää vaan lähti jolkottamaan yöhön.


Yö kului tunti tunnilta eteenpäin ja lopulta väistyi nousevan auringon tieltä. Kirous väistyi kun suden olemus tuntui hajoavan ja haihtuvan kuin maagisesti auringon voimasta. Miehen olemuksen ottanut mies lyyhistyi polvilleen käsiensä varaan ja tuijotti vain allaan olevaa lunta. Jäätävän kylmä tuuli puhalsi paljaan kehon yli ja veti hetkessä paljaan ihon kananlihalle. Jack tärisi jälleen ja tunsi kuinka kylmä luikerteli luihin ja ytimiin asti. Hänen olisi noustava tai hän kuolisi. Jack huokasi ja kampesi itsensä ylös kylmästä lumihangesta. Lunta satoi tuulen mukana ja Jack katsoi taakseen jälkiään. Hänen olisi päästävä takaisin kylään! Mies lähti seuraamaan jälkiään, mutta karu totuus iski mieheen hyvin nopeasti: lumisade oli peittänyt jäljet allensa jo aikaa sitten. Vain ne olivat jäljellä, jotka hän sutena oli tallannut maahan minuutteja sitten.
"Ei.. eiei!" Jack kirosi ja yritti epätoivoisesti seurata jälkiä, jotka olivat kadonneet jo lumivaipan alle. Totuus iski kuitenkin lujaa, jälkiä takaisin ei enään ollut. Hän kuolisi tänne.. Mies katsoi hätääntyneenä ympärillensä ja yritti vain etsiä jotakin hyödyllistä, mutta oli vain puita ja lisää puita. Paljon puita. Ehkä muutama lumeen peittynyt risu maassa. Missään ei ollut mitään. Kuinka kaukana hän oikein oli!? Jack paleli paikallaan.. hän ei aikonut paleltua. Mies huokasi ja antoi itselleen tutumman muodon ottaa paikan. Ihon väri muuttui jälleen mustaksi ja musta karvoitus otti tilaa samalla kun miehen pituus, että koko olemus suurenivat. Hetkessä paikalla oli yön musta kahdella jalalla kulkeva susimainen hahmo. Se ei ollut kuitenkaan sama mikä nelijalkainen ihmissusi. Tämä oli.. Jackin oma olemus ihmissudesta, joka oli hänen kanssaan kulkenut jo vuosia. Nyt sem lämmin musta turkki pitäisi kylmän poissa. Ainakin toistaiseksi.
"Noniin.." Jack katsoi ympärillensä ja lähti vaeltamaan vain jonnekin suuntaan tässä lumituiskussa. Miehellä ei ollut mitään hajua minne hän olisi matkalla, mutta ehkä se hyvällä tuurilla johtaisi edes jonnekin. Edes yksi hylätty mökki kelpaisi.

Jack hengitti raskaasti, tuuli puhalsi korvissa ja paksusta turkista huolimatta pakkanen yritti ujuttaa kyntensä iholle ja kylmettää jo nälissään, sekä janoissaan olevaa miestä. Oli kulunut jo vaikka kuinka kauan siitä kun mies oli petona lähtenyt kulkemaan pakkasessa. Yllättäen peto muotoinen mies höristi korviaan. Jostakin kaukaa kuului kuinka laineet hakkasivat rantaa ja ilma haisi kevyesti suolaiselta. Meri!? Jack otti reipaampia askeleita kohden kallion reunaa, josta mies katsoi alas ja näki rantaviivan ja osittain jäätyneen meren, jonka laineet hakkasivat vasten jäätynyttä rannikkoa. Miehen katse muuttui epätoivoiseksi, surulliseksi ja mies alkoi vain nauramaan yksinään. Se ei ollut kuitenkaan iloista naurua vaan pikemminkin sekavaa ja epätoivoista. Todella? Tähänkö sitä oltiin tultu? Kohtalo ei ollut hänen puolellaan, koskaan. Edes hetken vertaa.. Miehen yllä oleva peto väistyi ja Jack katsoi merta edessään hetken, ennenkuin lähti laskeutumaan alas kalliolta enemmän ja vähemmän tasapainoisesti. Osittain tippuen ja osittain laskeutuen melko hyvin. Ihmsisusi veri kuitenkin paransi pikku nihraumat mitä laskeutumisessa oli tullut.

Jack katsoi merta ja kuinka sen aallot hakkasivat jäätä vasten. Kylmä puri jälleen miehen ihoa ja kylmä tuuli vahvisti sitä. Hän oli saanut kehonsa takaisin, kirottuna, eikä tulisi koskaan pääsemaan siitä eroon. Häntä jahdattiin ihmissusi lauman toimesta, eikä hänellä ollut ketään jonka luokse hän olisi voinut palata ja oikeastaan hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi hän olisi elännyt. Joten miksi hänen pitäisi edes jatkaa? Miksi hän kidutti itseään enään näin, etenkin kun tavoite oli jo saavutettu. Kalma oli noidan kourissa kärsimässä ja lopultakin oli voittanut jo kauan kestäneen sodan kaksikon välillä. Hän oli saannut rauhan, eikä tuntenut enään palavaa vihaa sisällään. Ehkä tämä oli Jumalan tapa kertoa, että oli aika lähteä? Olisi aika siirtyä eteenpäin.. ehkä hän oli saanut jo kaiken anteeksi? Jack nosti kylmästä tärisebää kättään ja otti käteensä kaulakorun, jossa oli yksinäinen sormus pujotettu hopean väriseen ketjuun. Sormus, joka oli tarkoitettu Liluthille. Nuoren naisen, haltian, joka oli kuollut hänen typeryytensä tähden.
"Liluth.." Jack mutisi yksin ja puristi sormusta nyrkkinsä sisään ja päästi siitä sitten irti. Ainoan silmän katse siirtyi merelle, joka tuulen mukana hakkasi aaltojaan vasten jäistä seinämää.

Jos Jumala niin tahtoi.. Mies otti askeleita kohden jäätynyttä rannikkoa ja nousi jään päälle. Se oli tarpeeksi kestävä kestääkseen miehen painon. Jack astui pidemmälle, eikä tuntenut enään mitään kun reuna lähestyi. Mies vain pysähtyi jäätikön reunalle ja katsoi merta muistellen kuinka Shael oli aikanaan pistänyt hänet selviytymään merellä vain soutoveneellä. Olisipa hän kuollut jo silloin.. Ei, jokin oli pitänyt hänet sillon vielä hengissä. Liluth..se oli ollut. Jack laski katseensa hyiseen mereen ja lasittunut katse silmissään nosti jalkansa antaen oman painonsa kaataa itsensä meren syleilyihin. Kuului molskahdus kun aikuinen mies kaatui hyiseen veteen. Tietenkin vaistot heräsivät kun meren hyinen syleily herätti hetkellisen itsesuojeluvaiston. Jack nousi pintaan haukkoen henkeään ja tarrasi hetkeksi kylmästä jään reunasta kiinni. Mies tärisi kauttaaltaan ja lämpö pakeni vauhdilla ruumiista, mutta mies ei nostanut itseään ylös. Vaikka ehkä olisi voinut tehdä sen ihmissuden voimillaan. Jack tuijotti tyhjää ja näytti keräävän rohkeutta, ennenkuin päästi irti ja antoi meren hoitaa loput.
suskari
 

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja Crimson » 03 Maalis 2018, 04:08

Omaniron


Pinnan alla oli tavallista pimeämpää, tuulen tuivertaessa ja tuodessa sankan lumipyryn pyyhkimään rantaviivaa ja sen lähiseutuja, jäisen aallokon hakaten lumesta valkeaa ja liukasta rannikkoa minkä kerkesi. Kauempana myrskyävä meri oli kuitenkin ajanut erikoisemman olennon lähemmäs tyynempää rantaa lipumaan siinä toivossa, että se saattaisi löytää tuulen puhaltamia esineitä ja asioita keräiltäväksi itselleen läheltä ihmisten seutuja. Mystisesti mereen kadonneita tavaroita ei kukaan takuulla kaivannut takaisin - tai niinhän Sigmir itselleen uskotteli, suuren pedon käydessä viimeiltaisen tuiskutuksen raiskaamaa hiljaista rannikkoa lävitse hiljalleen kohti pohjoista kiertäen.
Muutama hippokamppi oli lähtenyt isäntäänsä seuraamaan jo ajat sitten, merihevosten kaltaisten kirmaillessa pitkin mutaista pohjaa ja pelkän samean vanan jälkeensä nostattaen, kun ne kilpasilla kiisivät leikkimielisesti eteenpäin. Ne päästelivät erikoisia soljuvia säveliä kantautumaan pitkällekin vedessä, laumalaisten vastaten jostain kauempaa niille takaisin. Äänistä huolimatta erikoisemmat mertenelävät pysyivät suhteellisen piilossa kuitenkin, säikkyen samantien kauemmas jos vedenpinta sattui syystä tai toisesta rikkoutumaan, tai aallot muuten päättivät pitää meteliä jossain ylempänä loiskuen.

Omanironia se ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan, paimenen keräillessä kalastajilta viemäänsä verkkoon mukaansa mitä erikoisempia esineitä ja kangaspaloja, joita sattuikaan pinnan alta löytämään. Joku olisi voinut nimittää niitä roskiksi, mutta siniharjalle ne olivat omanlaisensa aarre! Kaikki maanpäällinen oli aina kiehtonut meressä elävää petoa, ja usein Omaniron saikin huomata etteivät ne usein kestäneet merten syvyyksiä, saati kunnolla edes vettä, jos Helmienherra oli päässyt seurailemaan esineiden rappeutumista omaksi ilokseen suojaisille sijoilleen. Kyllä hän siis tiesi, millä kotiaan ei koristelisi, Sigmirin jättäen sellaisen roskan suosiolla vain rannalle ajelehtimaan.

Jokin kuitenkin kiinnitti Sigmirin huomion pian. Vaimea, hiljainen loiskahdus, joka rikkoi vedenpinnan jostain ylempää, mikä sai Vedenherran pimeässä hohtavan katseen nousemaan ylös valtavan hiuspehkonsa seuraten soljuen sitä liikettä perässä. Paimenen karja kirmasi samantien tiehensä jonnekin pimeän veden syövereihin, niiden varoittelevien ujelluksien jäädessä kulkemaan kuin valaitten äänet pitkin vettä. Mutta tarkkasilmäisen meripedon huomiota eivät edes hippokampit saaneet enää puoleensa. Valaanpyrstöinen luopuikin verkostaan aluksi sen huolellisesti piilottaen pohjakasvillisuuden ja pohjamudan suojaan, merkiten sijainnin vielä tummalla helmellä, joita Sigmir mukanaan usein kantoi.
Sen myötä siniharja työnsi itsensä aikaisemmin kuulemansa äänen suuntaan, niin kovin hiljaa lipuen kylmää virtaa pitkin ylemmäs pintaa kohden. Eikä pitkälle tarvinnut ehättää, kun Sigmirin silmät havaitsivat kaksijalkaisen vajoamassa hyytävään hautaansa. Miksi? Se oli aina omanlaisensa kysymys, johon Omaniron tuskin koskaan sai vastausta, jos oli toisia auttanut...
Lienikö toinen sitä huomaavan, kun hohtava silmäpari seurasi ahnaasti sen hetken sitä vajoamista aivan siitä likeltä. Melkein vierestä. Kunnes Sigmir lopulta toisen kätensä toi ihmisolennon alapuolelle, mikä tietysti seisautti tyystin miehen uppoamisen niille sijoilleen. Samalla se kuitenkin myös lämmitti kuin kuuma lähde konsanaan, vedenhaltijan antaen magiansa muodostaa lämpimän virran ympärilleen kulkemaan ja jättämään täysin sen jäätävän tunteen kulkemaan hieman kauemmas itsestään.

Häijymmän tilanteesta lienikin pian tekevän kuitenkin se, miten Sigmir yllättäen tumman käpälänsä painoi kiinni toisen ympärillä ja toi lähemmäs hämäriä kasvojaan, jotka korkeintaan siniharjan silmien loisteesta valaistuivat osin. Olisi voinut luulla että suurisilmäinen meripeto olisi pistellyt mokoman hukkujan poskeensa siltä seisomalta, keltaisina palavien silmien tutkaillessa niin ahnaasti tuota mustatukkaista olentoa pienen hetken – Sigmirin painaen kuitenkin yhden sormensa omille huulilleen hetkeksi, ja sitten vasten kaksijalkaisen huulia. Hän antoi tummatukalle lahjaksi lumouksen, joka mahdollisti veden alla hengittämisen ja olemisen aivan kuten maallakin. Mutta otettaan hän ei kuolevaisesta irti laskenut.
"Et kuulu tänne...", heleä ääni lausahtikin yleiskielellä kovin monotoniseen sävyyn tuntemattomalle, Sigmirin kohottaessa toista kulmaansa mietteliäänä. Pohtien mitä hän oikeastaan aikoisi seuraavaksi...


//Kauhee kun mulla kesti ;A; Mutta täällä oltaisiin!//
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja suskari » 09 Huhti 2018, 14:02

Siinä hän nyt oli tekemässä omaa kylmää vetistä hautaansa ja olisi ehkä poistumisen jälkeen kalanruokana jossakin meren syvyydessä, mutta onneksi hän ei ollut sitä enään todistamassa. Hän olisi muualla.. taivaassa? Ei, helvettiin tämä kylmä hauta hänet johdattaisi. Jumala ei pitänyt itsemurhan tekijöistä tai niistä jotka veljeilivät demonimaisten olentojen kanssa. Hän oli jopa rakastunut yhteen. Miten säälittävää.
Jack tunsi kuinka kylmä vesi kangisti häntä ja vei tuntoaistin mukanaan, jolloin mies ei tuntenut enään kylmää ja tajunta alkoi sumenemaan hitaasti, jolloin mies alkoi vajoamaan pohjaa kohden. Rannan vedenalaiset virtaukset ottivat miehestä kiinni ja nyt ei enään ollut pois pääsyä. Jack pidätti henkeä vaistomaisesti ja katsoi vain yllään hitaasti katoavaa valopistettä. Pian hän ei voisi pitää enää henkeä ja vesi pääsisi keuhkoihin hukuttaen hänet. Tämä kaikki olisi pian ohi.

Jack ei huomannut allaan olevaa valtavaa petoa, suurta ihmisen ja kalan yhdistelmää, joka nyt miestä katsoi hohtavilla silmillään merenpohjasta ja pian vierestä. Arvoiden kuoleman tien valinnutta miestä. Jack tunsi kuinka hänen vajoamisensa yllättäen pysähtyi. Tietenkään hän ei tuntenut sitä enään kunnolla, mutta vajoaminen ja virran mukana kulkeminen pysähtyi äkisti. Vesikin tuntui kuin se olisi alkanut lämmetä hänen ympärillään. Kylmästä hitaalla käyvä mies käänsi katsettaan nyt pinnasta alas ja näki vieressään valtavan hohtavan silmäparin. Jackin silmät laajenivat ja mies avasi suunsa vetäisten aimo annoksen vettä keuhkoihinsa. Jack sulki nopeasti suunsa ja veti käsiään suullensa, mutta se oli kankean näköistä jo kylmettyneellä mieheltä. Jack näki vain nuo hohtavat silmät pohjan pimeydessä ja tuijotti niitä kangistuneena tajumatta tuon suuren olennon hyväntahtoisuutta.
Ennenkuin mies edes ehti miettiä uimista kauemmas tästä valtavasta pedosta, niin tuon valtava käsi kietoutui miehen ympärille. Iski hetkellinen paniikki ja kylmästä kangistunut yritti päästä irti tästä pedon raudan kovasta otteesta, josta tietenkään ei ollut enään pakotietä. Jack tajusi asian nopeasti ja tuijotti tätä mertenhirviötä hohtaviin silmiin samalla kun tuo veti häntä itseään lähemmäksi aikoen epäilemättä käyttää hänen epäonnisen valinnan hyödyksi. Moni olisi alkanut tässä kohtaa painkoimaan, mutta Jack tuijotti hirviötä ja odotti tuon puraisevan hänet halki kuin herkullisen keksin. Tämä ei ollut suunnitelmissa, mutta oli se tämäkin tapa lähteä. Ei hänestä ainakaan jäisi mitään muistettavaa jäljelle.

Jack odotti merihirviön tekevän liikkeensä, mutta tuo valtava olento nosti kätensä sormet vasten huuliaan ja sitten painoi ne "saaliinsa" omia vasten. Jack silmät laajenivat ja tuo yritti päästä irti kankeudestaan huolimatta. Mitä helvettiä tuo olento oikein teiki!? Happikin oli jo lopussa, eikä miehellä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin päästää vesi keuhkoihin. Ehkä se sittenkin toisi armeliaamman lopun kuin tämä.. olento. Jack veti henkeä odottaen hörpäävänsä vettä keuhkoihinsa ja tukehtuvansa, mutta hämmennys oli suuri kun vesi ei salvannut hengitystä ja tukehduttanu häntä. Jack nosti katseensa olentoon silmät selällään, joka nyt lausui ääneen, ettei hän kuulunut tänne. Ei tietenkään, ei hän ollut kala!
"Mitä.. sinä teet..? Puraise. Syö minut!" Jack pyysi olennolta ääni täristen kylmästä, joka kangisti yhä kehoa. Olento oli ehkä juuri pelastanut hänen henkensä, mutta masentunut mies ei nähnyt siinä arvoa. Ei juuri nyt. Jack näki vain kauhukuvat siitä kuinka tämä olento ensin leikkisi hänen kanssaan ja sitten vasta lopettaisi saaliinsa kärsimykset.
"Tulin hakemaan kuolemaa.. Puraise minut halki." Jack aneli olennolta.

// Niin minullakin, mutta tässä taas opinnäytetyön ja muuton jälkeen. :D //
suskari
 

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja Crimson » 19 Touko 2018, 03:02

Siniharjainen kallisti päätään, soljuen ohuiden haituvien seuraten sitä liikettä veden mukana perässä. Puraise. Syö minut. Se kuulosti kovin brutaalilta ja kylmältä ajatukselta Sigmirin mielestä. Tavallisesti toiset menettivät vain tajuntansa ja unohtivat, jos helmienherran näkivät, mutta syystä tai toisesta tämä mies halusi kylmästi vain kuolla hänen kättensä kautta. Sehän ei tulisi kuuloonkaan. Sigmir ei nähnyt turhaan henkensä heittämisessä minkäänlaista arvoa, jos kuolevaisella oli yhä mahdollisuus jatkaa elämäänsä. Eihän Omaniron sitä tiennyt, millaisessa maailmassa tummatukkainen mies eli, tai mitä tuo oli tehnyt päättääkseen hypätä meren hyiseen syleilyyn lopulta. Mutta hänelle aaltoihin tippunut oli aina omanlaisensa uhri, jonka sielun Sigmir näki tarpeelliseksi pelastaa tavalla tai toisella. Jos se jokin ei kuulunut veteen, hänen valtakuntaansa, kuului se tavallisesti pinnan toiselle puolen.

Merenhengen hohtavat silmät liikahtelivat terävästi kun siniharja silmäili miestä hämmästellen. Mitä hän tekisi? Pinnalla piiskasi kylmä tuuli ja pakkanen, hän ei voisi viedä toista takaisin rannallekaan ilman että tuo varmasti jäätyisi hankeen. Toisaalta, miksi hän välittäisi, jos toinen hänen merenvaltakunnastaan poistuisi ja maalle tuupertuisi sitten hänen tietämättään.
Suuri olento päästi suustaan matalan hymähdyksen. Niin kovin pitkän ja erikoisen, joka jatkui vielä vettä myöten kaikuen ympärillekin omituisena värinänä ja säikytti lähellä rauhassa pyörineet kalaparvet tiehensä hirveällä kuhinalla.
"Miksi minä sinut, kuolevaisen söisin?", Omaniron naurahti pehmeästi pälyillen ympärilleen kuin suuntaa etsien, "Et ole rannikkoni rauhaa rikkonut. Ei minun tarvitse sinua rangaista", siniharja jatkoi silmänsä suurina, katseen palatessa takaisin kylmettyneeseen muukalaiseen. Sigmirin lämpö ja taikuus pitäisi miehen elossa, mutta kuinka kauan, jos ihmismies oli tänne tarkoituksellisesti kuolemaa tullut etsimään.
Siniharja lähti rauhallisesti lipumaan lopulta valitsemaansa suuntaan, kohti laajahkoa vajonnutta syväkköä vuorenrinteiden lähistöllä, yhä muukalaista kädessään kuljettaen. Pohjan rajan saattoi vielä erottaa heidän allaan, mutta pian se alkaisi muuttua pelkäksi mustan pimeäksi loukoksi, jonne ei todellakaan halunnut ilman valonlähdettä vajota.

"Elämä on kuolemaa rikkaampi, hengetön hengelliselle kateellinen", helmipaimen totesi rauhalliseen ääneen, hirnuvien seuralaistensa lähtiessä isäntänsä perään polskimaan iloisina heti kun huomasivat Sigmirin lähteneen liikkeelle. Omaniron aisti omituisen kurjuuden miehestä, jonkin sellaisen syvän tunteen jota Sigmir ei ollut koskaan ennen nähnyt, saati itselleen osannut selittää. Hän näki sitä toisinaan rannalla, jos kulki kuolevaisten joukossa. Mutta koska oli valmiiksi maanpäällisestä elämästä enemmän tai vähemmän ymmärtämätön, ei meripeto osannut juuri lohduttaa muita kuin lahjoin.
"Miksi siis etsit kuolemaa, ja vielä tällaisesta paikasta?", kullanhohtoinen katse laski jälleen tummatukan puoleen uteliaana.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja suskari » 30 Touko 2018, 14:09

Jack odotti sitä, odotti sitä että tämä valtava vesi olento ottaisi hänestä palaisen kuin aamiaisleivästä. Mies tärisi tietenkin pelosta ja vaistot huusivat takaraivossa uimaan karkuun, mutta hän oli jumissa tämän valtavaksi merenmieheksi laskettavan olennon kädessä. Siinä hän oli ja tujotti noita valtavia hohtavia keltaisia silmiä, jotka näyttivät miettivän hänen kohtaloaan. Mitä tehdä meren syvyyksiin eksyneelle pinnan kulkijalle? Valtava peto veti kasvoillensa pienen hymyn, joka ajoi lähellä olevia kalaparvia matkoihinsa. Jack katsoi pakoon uivia kaloja ja sitten se siirtyi tämän valtavan olennon kasvoihin, joka nyt paljasti osaavansa puhua. Jack katsoi olentoa pitkään ihmetellen, joka nyt katseli ympärillensä kuin suuntaa etsien ja jälleen puhui miehelle. Olennolla ei ollut haluja tappaa mereen eksynyttä miestä, eikä miestä tarvinnut rangaista tunkeilustaan.
"Ei.. sinun tarvitse sitä miettiä.. päästä minut vain pois." Jack sanoi ääni väristen tälle valtavalle pedolle. "Pyydän." Jack aneli petoa, joka yllättäen liikahti ja kähti lipumaan kohti syvempiä vesiä. Jack säpsähti sitä ja katsoi ylös, jonka valon lähde alkoi katoamaan hitaasti kun musta merenpohja alkoi nielemään heitä pimeyteesä tämän suuren olennon johdattaessa häntä tiukassa otteesaan syvemmälle merenpohjaan.
"Mitä sinä teet?" Jack älähti pedolle pelon sekaisella äänellä. Mies pelkäsi tietenkin, pelkäsi sitä mitä tämä valtava meren hirviö tulisi tekemään hänelle jos ei kerta tappanut. Ja minne tuo olento vei häntä!?

"Et olisi minulle mistään kateellinen!" Jack sähähti olennolle takaisin, jolloin miehen katse huomasi pimeydessä uivat otukset. Otukset jotka seurasivat tätä valtavaa olentoa. Jack ei ollut koskaan nähnyt tuollaisia.. Oliko tämä suuri olento niiden isä tai johtaja.. tai jokin vastaava? Jack ei ehtinyt asiaa ihmettelemään kauaa kun tämä valtava peto avasi uudestaan suunsa ja kysyi miki hän oli etsinyt kuolemaa tälläisestä paikasta. Jack oli hiljaa, ainakin ne ensimmäiset sekunnit.. mutta loppujen lopuksi hän ei menettäisi mitään jos hän kertoisi. Ei hänellä ollut mitään menetettävää enään, muuta kuin oma henkensä.
"Koska.. minulla ei mitään." Jack vastasi hiljaa. "Meri vain sattui olemaan lähellä." Jack lisäsi katsoen uivaa kiilusilmäistä petoa, jonka silmät tuntuivat enään olevan se ainoa valonlähde pimeydessä.

Jack ei enään nähnyt minne he olivat matkalla pimeydessä, vaikka hän omistikin ihmissuden yönäön niin hänkään ei nähnyt säkkipimeässä. Jack saattoi vain luottaa tähän olentoon, vaikka miehelle olisikin oikeastaan ollut aivan sama jos tuon ote olisi hieman lipsahtanut.
Jack tunsi kuinka valtava peto yllättäen pysähtyi ja nosti hänet ylös, pois vedestä ja laski jollekin kovalle. Se tuntui kiveltä. Jack katsoi pimeydessä näkyviä keltaisena hohtavia silmiä.
"Mitä aiot?" Jack kysyi.
suskari
 

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja Crimson » 20 Elo 2018, 19:37

“Ei yhtään mitään?”, Sigmir totesi lähinnä retorisesti itsekseen muukalaisen sanojen perään. Tuntui omituiselta, ettei jollakulla olisi ollut yhtään mitään elämässään. Että ainoa ratkaisu olisi ollut hankkiutua eroon itsestään. Mutta eihän henki osannut ajatella siten itse, hänellä kun oli pinnan alla kaikki mitä hän tarvitsi, eikä Omaniron osannut haikailla perheen, omaisuuden tai rakkauden perään samalla tavalla kuten pinnankulkijoilla oli tapana tehdä.
Turhan puheliaaksi heittäytymättä pyrstökkään matka vei vuoren rosoista rinnettä myöten eteenpäin, aavistuksen syvemmälle, kun valtava romahtanut luolansuu aukeni kallion kupeesta. Aavistuksen suurempi kuin sen olisi edes tarvinnut olla, jotta Sigmir saattoi siitä suunnistaa sisään ongelmitta eivätkä evänsäkään hiponeet kivisiä seinämiä. Se taisi vain laajeta mitä pidemmälle pyrstökäs ehätti uida, lopulta kaartaen loivasti ylöspäin noustakseen tuttuun luolaan, jolla merenpoika oli aikaisemminkin vieraillut tutkiessaan seutuja tarkemmin omaksi ilokseen. Tilava luola oli hämärä, aavistuksen kostean vesihöyryn täyttämä, ja sen seinustalta lähti muutama luolastokäytävä eteenpäin. Jonnekin vuoren uumeniin kenties? Ja uloskin, sillä jostain saattoi kuulla tuulen ulvovan käytäviä pitkin ja tuoden raikkaan ilmavirran myös tähänkin umpikujaan - ketään tuskin kiinnosti lähteä tutkimaan minne alaspäin vievä vesinen tie oikein vei, ellei ollut Sigmirin kaltainen merenhenki tai kenties utelias lohikäärme!

Hetken Omaniron vain tuijotti otsansa ja silmänsä vedenpinnan ääreltä kiviseen luolaan peremmälle, jonne oli tummatukkaisen muukalaisen nostanut, miehen yltyessä nyt kysymään mitä toinen nyt aikoikaan. Meripedon silmät ja sen pään sivuilla kasvavat evät hohtivat kirjavan sinertävää valoa luolaan joka himmeänä ylsi muuten pilkkopimeän luolan takaseinämälle saakka, mutta eihän siitä todellakaan ollut tarpeeksi jotta eteensä olisi saattanut nähdä pidemmän päälle kunnolla. Sigmirin kohotessa aavistuksen ylemmäs vedestä kätensä kiviselle pinnalle tuoden lepäämään leukansa alle, lähtivät hänen pitkäntuuheat hiuksensa myös tiputtelemaan vesipisaroita vedenpintaa vasten. Pisaroiden ääni kimpoili pitkin koruttomia kivisiä seinämiä taianomaisesti ympäriinsä hetken ennen kuin lopulta häviten jonnekin käytävien suuntaani.

“Pelastin sinut, toin suojaan”, suurisilmäinen otus hymisi rauhalliseen äänen päätään aavistuksen kallistaen, samaisesta vesialtaasta lähtien nousemaan lämmintä höyryä luolan puolelle kuin saunaan konsanaan merenhengen sitä lämmittäessä, “Joku noista luolista vie takaisin ulos jos lähtee seuraamaan ilmavirtaa”.
“Maallehan sinä kuulut. Ei pinnankulkija vedessä voi elää, eikä sielu kuolemasta vapaudu jos aaltojen alle kuolisit”, lempeä äänisen pedon ääni kumisutti huonetta, “Minä en oikein ymmärrä mikset etsinyt haluamaasi maalta? Ettei sinulla olisi mitään? Et sinä minun mielestäni näytä sellaiselta, joka täysin vailla olisi omaisuutta ja elämää”, Sigmir mietti siinä sijoillaan yhä laiskasti levätessään.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja suskari » 07 Loka 2018, 11:03

Jack tuijotti merivedestä nousevaa meripetoa, jonka hohtavat evät ja suomut toivat nyt luolaan valoa edes sen verran että pystyi näkemään eteensä. Jack perääntyi taaemmas täristen ja tunsi kuinka selkä osui kylmään luolan seinään, jota mies vilkasi nopeasti ja kohotti sitten katseensa tähän petoon. Mies odotti yhä että olisi tuon olennon herkkupala, mutta peto avasi sen sijaan jälleen suunsa ja sanoi vain pelastaneensa hänet. Tuonnut suojaan kylmältä purevalta talvi myrskyltä. Jack näytti sillä hetkellä siltä ettei ollut aivan varma mitä olisi pitänyt ajatella sillä hetkellä. Hän oli tullut hakemaan kuolemaa täältä, mutta sen sijaan tämä valtava meripeto oli hänet pelastanut omien sanojena mukaisesti. Oliko tällä tarkoitus vai oliko tämä vain sattumaa? Oliko Jumala tämän pedon kautta pelastanut hänen sielunsa? Oliko hänellä vielä tosiaankin jotakin mitä hänen pitäisi tehdä maanpäällä? Toisaalta Jack pelkäsi ymmärettävistä syistä tätä valtavaa meripetoa ja henkensä puolesta, vaikka hetki sitten olikin halunnut riistää elämänsä, mutta tällä tavalla lähteminen olisi ollut suunniteltua tuskallisempi tapa lähteä. Olettaen että peto vain leikitteli hänellä ennen lopun koittamista. Ajatus oli puistattava. Toisaalta pienesti mies oli sisällään kiitollinen henkensä pelastamisesta. Jokaisella oli kuitenkin hengissä selviytymisvaistonsa.

Jack havahtui pedon ääneen ja katsoi noita keltaisia silmiä ja sitten luolaston seinillä oleviin pienempiin luoliin, jotka johtivat ilmeisesti ylös pintaan. Peto ainakin väitti näin.
"En.. halua palata." Mies sanoi hieman vaisusti hiljaa siirtäen katseensa pois ylös johtavista luolista, joihin moni olisi juossut henkensä hädässä tässä tilanteessa. Toisekseen hänellä ei ollut vaatteita yllään. Hän kuolisi märkänä alastomana pakkaseen niin ihmisenä kuin karvaisemmassa muodossaan. Vai kuolisiko hän? Hän oli ihmisusi, joka kuolisi vain hopeasta. Tosin Jack ei nähnyt syytä yrittää mitään juuri nyt. Odottaen korkeintaan, koska tämä peto haukkaisi hänestä palaisen, mutta tällä hetkellä peto ei vaikuttanut kiinnostuneelta sellaiseen.
Vesipeto lisäsi sanoihinsa vielä, että hän kuuluisi maalle. Ei hän voisi maalla elää, eikä sielu saisi aaltojen alla rauhaa levätä. Se saattoi olla totta, mutta hän oli jo kohdannut pahempaakin kuon pelon jäädä maanpäälle kulkemaan aaveena. Kaikki oli parempaa kuin omassa kehossa vankina oleminen tai yksinäisyys.

Peto heittäytyi sittemmin uteliaaksi ja alkoi kyslemeään henkilökohtaisia asioita. Miksei hän etsinyt haluamaansa maalta? Miksi hänellä ei ollut mitään? Hän ei näyttänyt siltä ettäkö olisi ollut täysin varaton ja vailla elämää. Jack naurahti tähän väsyneesti, joka yltyin nopeasti nauramiseksi joka kaikui pitkin luolan seinämiä. Mies ei kuitenkaan nauranut pedolle, vaan lähinnä itselleen.. tai Jack ei tiennyt syytä. Ehkä hän oli vain niin väsynyt jo, että aivot eivät toimineet enään tai hän vain purkasi stressiä. Mutta voi, tämä olento ei todellakaan tiennyt millaisen sonta kierteen hän oli käynnyt lävitse päästäkseen tähän pisteeseen.
Mies nosti kätensä kasvoillensa ja nauroi hetken hiljaa, ennenkuin sai itsensä uudestaan koottua ja katsoi nyt väsyneenä petoa. Katse oli kuollut ja elämän haluton. "En etsi, koska minulla ei ole maalla enään mitään.. etkö tajua sitä?" Jack aloitti ja naurahti pienesti.
"Ei minulla ole enään edes vaatteita.. vain arpinen kehoni." Jack lisäsi viitaten kehoonsa, joka oli täynnä erilaisia arpia käydyistä taisteluista, mutta niitäkin syvemmät olivat henkiset arvet. Jack katsoi petoa ja tuon hohtavia silmiä hiljaisuudessa, kunnes vain kylmää luolan seinää pitkin valui istumaan alas ja haroi vielä kosteita hiuksiaan taaksepäin pois kasvoiltaan. Peto lämmitti jälleen tilaa, jossa he olivat.. Miksi tuo olento näki hänessä arvoa!? Miksei tuo antanut hänen vain kuolla vaikka sitten tänne luolaan. Olihan tämäkin maan pintaa. Jack ei jaksanut tästä pedolle käydä valittamaan mitään. Olihan tuo tehnyt selväksi, ettei antaisi hänen kuolla. Välitti jopa.

"Mutta jos sinua kerta noin kiinnostaa.. minulla ei ole sukulaisia joihin voisin tukeutua, pakenen tällä hetkellä ihmisusi laumaa, jotka tappoivat vaimoni ja kannan vielä itse tätä säälittävää kirousta. Eikä minulla ole ystäviäkään juurikaan jolta voisi pyytää apua..saati enään mitään olemassa olevaa omaisuutta." Jack selitti lyhyesti ja ytimekkäästi mikä hänen tilanteesan oli ja odotti, että peto älyäisi jättää hänet jo rauhaan tai vain haukkaisi vihdoinkin hänet suuhunsa.
"Senkin lisäksi, että eksyin viime täydenkuun reissun takia rannalle alastomana.. Vesinen hauta olisi ollut oikein sopiva." Jack lisäsi vielä ja mutisi lopun lähinnä itsekseen laskien nyt katseensa kiviseen lattiaan edessään kuunnellen kuinka peto hengitti ja kuinka vesi pisarat tippuivat luolan seiniä pitkin ja pedon olemusta pitkin suolaiseen meriveteen.
"Ehkä.. kehoni olisi vihdoinkin päässyt kotiin meren viemänä." Jack mietti lähinnä itsekseen ääneen.
suskari
 

Re: No! You dont do it! || Crim!

ViestiKirjoittaja Crimson » 29 Joulu 2018, 01:46

Sigmir kallisti päätään, märkien hiusten seuraten pientäkin liikahdusta veden pinnalla mukana, kun mies aluksi vain naurahti, mutta repesi sitten nauramaan kunnolla. Se säikäytti vedenhengen, joka hätkähtäen vetäytyi luolastoon johtavalta tasanteella paremmin takaisin veteen keltaisten silmiensä jäädessä vain tuijottamaan suurina muukalaista pinnalla kelluvien sinisten hiussuortuvien seasta. Päänsä lisäksi vesipedosta ei pinnalla saattanutkaan nähdä muuta sillä hetkellä, kun valtava olento jäi hiljaa sijoilleen kellumaan hämmentyneenä toisen naurunremakkaa.

Sitä naurua seurasi hyvinkin tyhjä katse, Omanironin hiljaa silmäillen vain luolan kiviselle lattialle valuvaa miestä. Ei hän ymmärtänyt kuolevaisten päälle juurikaan, pyrstökkään lähinnä vierastaen tilanteita joissa pinnankulkijat heittäytyivät esittämään tunteitaan jollain tapaa. Ilo lieni ainoa, joka yhtälailla houkutteli myös Helmienherraa puoleensa, siinä missä surun ja epätoivon näyttäminen herättivät kieroja haluja heittäytyä tarjoamaan aivan toisenlaisia ehdotuksia muille.
Ei omaisuutta, ei sukulaisia, perhettä tai ystäviä. Tummatukkainen oli eksynyt rannalle ihmissusia paetessaan, eikä sen koommin ollut näyttänyt ajatella palaavansa oman kirouksensa kanssa minnekään. Vetinen hauta syvyyksissä houkutteli toista syystä tai toisesta, ennemmin kuin tilaisuus päästää sielunsa lepäämään jollain muulla tavalla, tai etsiä elämälleen uutta alkua. Kyllähän toiset itseltään henkiä riistivät totaaliseen epätoivoon vaipuessaan, siinä missä suruunsakin saattoivat kuolla, mutta toiset myös kykenivät aloittamaan alusta jossain toisaalla, jonain toisena henkilönä, uusien muistojen ja ystävien keskellä.

Valtava peto lipui lähemmäs kivistä lattiaa, kohottaen nyt päätään taas paremmin esille vedestä yhä varovaisena silmäillen tummatukkaista tahoa. Sigmirin kiiluvien silmien katse rauhoittui aavistuksen, vaikka vedenhaltijan kasvoilla lepäsi yhä jokseenkin yllättynyt ilme äskeisten tapahtumien tähden.
”Kotiin, niin”, siniharjainen henkäisi pienesti hymyillen, ”Voisin tarjota sinulle uuden kodin”. ”Uuden elämän ja perheen, ystävät ja työn”, Omaniron heittäytyi ehdottelemaan miellyttävän hymyn pitäen sinertävillä huulillaan, käyden nousemaan jälleen paremmin esille vedestä, käsivartensa nojaten kylmänkosteille kiville.
”Haluaisitko palvella minua? Pimeissä syvänteissä, jumalaisten tyttärieni ympäröimänä? Hylkäisitkö maanpäällisen elämäsi sellaisen tähden?”, Sigmir puheli lempein sävelin, muukalaista tarkkaillen houkuttelevasti silmäillen.
Avatar
Crimson
Jumal Velho
 
Viestit: 4312
Liittynyt: 04 Syys 2011, 17:10
Paikkakunta: Void


Paluu Ranta

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron