Please, Cry For Me

[Nya]

Izu

Neito oli ohittanut ihmisten sataman, hyvin hyvin varovaisesti. hän oli halunnut tulla tutkimaan näitä paikkoja ja ihmetteli kaikenlaista, minkä takia hän edes oli tullut tänne. Kevät oli tullut ja aurinko paistoi, mitä kirkaimalla tavalla. Se sai naisen ihon hohtamaan ja kimaltamaan kristllin tavoin. voi kuinka kauniilta neito näyttikään auringon valossa. Aavemaiset hiukset seurasivat tuulta ja meren ihan loiske kuului. Kristallienkeli riisui kenkänsä ja asteli kylmään veteen. Hassua miten virkistävää se oli, pitkän kävelymatkan jälkeen. Voi että se tekikin hyvää, nainen mietti hymyilen. Hän tuijotteli seisoessaan ulapalle. Kauempana oli harmaita hahtuvia, mutta muuten taivas oli kirkas ja sininen. Sellainen täydellinen sää kevätsäälle. Kesäkin kolkutti ihan kohta ovella. Izu meni pois vedestä ja tuumi itsekseen kaikenlaista. Rannalla oli rauhallista ja hiljaista. Sellaista hiljaisuutta, joka sain kristallienkelin hymyilemään, yhä enemmän
Izu istahti hiekkarannalle ja makasi sitten hiekkarannalla aurinkoa katselle. kimaltava iho ja aavemaiset hiukset, saivat hänet näyttämään kauniilta ja lumoavammalta kuin oli.

//Ylva ja miehensä. Lyhyt tuli.

[Ylva]

Hyvin vaaleahiuksinen haltia istui metsän varjossa katsellen edessä aukenevaa maisemaa rannalle ja merelle. Tuolla oli vieressään olevan repun lisäksi osaksi juotu viinipullo, jota piti kiinni toisella kädellä jottei se kaatuisi. Haltia joutui siristämään silmiään katsellessaaan mereltä lositavaan aurinkoon, sen kirkkaus tuntui ikävältä herkissä silmissä, mutta silti sitä oli pakko katsella. Miehen hiukset olivat auki ja vain yksi suippo korvanpää pilkisti niiden lomasta. Toinen korva puuttui kokonaan, jonka tähden piti hiuksiaan useimmiten tätä nykyään auki kuin kiinni. Miehen tarkat silmät kiinnittivät huomiota liikkeeseen rannalla ja tuo käänsi katseensa liikkeen suuntaan. Nainen, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä, lähinnä koska haltia oli katsonut toiseen suuntaan näytti hohtavan auringonvalon osuessa tuohon ja aavemaiset hiukset leijailivat tuon takana kuin harso. Tummahipiäinen mies kallisti hieman päätään itsekseen katsellessaan neidon touhuja kauempaa varjoista. Haltia ei voinut olla miettimättä toisen kauneutta, joka vaikutti jotenkin maagiselta ainakin tässä valossa. Oli selvää, että toinen ei ollut ihminen, vaikka oli sataman suunnalta tullutkin kaikella todennäköisyydellä. Haltiamies katseli lumoutuneena tuota olentoa vedenrajassa ja vasta tovin jälkeen miehen mieleen juolahti, että toisen vakoileminen tällä tavalla saattoi olla jokseenkin töykeää. Irvisti itsekseen ajatukselle ja ei voinut olla hymähtämättä ääneen omille ajatuksilleen.

Päädyttyään siihen johtopäätökseen, että olisi epäkohteliasta olla ilmoittamatta itsestään, Druaiglin nousi ylös pulloineen päivineen ja lähti astelemaan rannalle. Miehellä oli yllään vaalea, väljä paita, jonka oli jättänyt osaksi auki. Sen päällä oli tumma nahkaliivi ja jaloissaan tuolla oli mustat housut joiden lahkeide päällä olivat tummanruskeat saappaat. Käsissää miehellä oli tummanruskeasta nahasta tehdyt hansikkaat, jotka jättivät sormenpäät avoimiksi. Uumalla miehellä oli pari sapelia. Jousi ja nuoliviini makasivat repun vieressä nurmikolla, eikä ollut niitäkään jaksanut ottaa mukaansa. Kuka niitä nyt tuosta nyysisi tälläisessä paikassa? Myös viitta oli jäänyt repun luokse, sillä kevätaurinko lämmitti mukavasti, eikä viitta ollut pakollinen pienestä tuulesta huolimatta. Jos osasi tarkkaan katsoa saattoi nähdä, että haltia ontui hieman toista jalkaansa yhä vamman vuoksi, jonka siihen oli jokuaika sitten saanut. Nuorukainen hymyili vinosti ja pysähtyi lähelle tätä sädehtivää neitokaista. "Kaunis ilma, eikö?" haltia totesi ääneen katsellen merelle vino hymy huulillaan, joka sai tuon siniset silmät välkkymään iloisesti. Druaiglin oli kerännyt paljon vakavuutta itseensä erinäisten tapahtumien johdosta, mutta sisimmissään oli yhtä hilpeä kuin aina ennenkin. Varsinkin pienessä maistissa, mitä tietysti ei nyt ollut, mutta kuitenkin. "Ei ollut tarkoitus pelästyttää", mies lisäsi vilkaisten neitokaista "mutta ajattelin tehdä itseni havaittavaksi ennemmin kuin seurailla puuhiasi salaa. Ei sillä, etteikö se minulle kävisi", haltia lisäsi hymyillen vinosti osottaen näin, että ei ollut aivan tosissaan.

[Nya]

Izulla ei mennyt kauaa havaita toinen lähistöllä lymyävä olento. hän ei ollut yhtään peloissaan, eikä kuitenkaan tiennyt minkälainen olento siellä oli. Hän nousi istumaan ja katseli merta. Pikkuinen hymy huulillaan, enkeli nojautui käsivarsiinsa. Hänen hiuksensa leijailivat kauniisti, ne näyttivät lähes valkoisilta auringossa, vaikka ne olivatkin vaaleansiniset. Kuinka kaunis ilma olikaan. Raikas ja leuto, ei liian kylmä eikä liian tuulinen. Täydellinen päivä, site tosiaan oli.

Neito käänsi päätään hyvin hitaasti, nii että hänen hiuksensa peittivät aluksi kasvot, kunnes ne päästivät hänen kasvonsa esiin. Kauniit ja lumoavat kasvot, naiselliset sellaiset. Izu tuijotti haltiaa hievahtamattakaan. Hänen kasvoillaan paistoi epävarmuus, kunnes ne muuttuivat sädehtiväksi hymyksi. "On oikein kaunis päivä, tosiaan. En pelästynyt sinua." Izu lisäsi ja hymyili istuallen hiekkarannalla. Enkeli kuunteli toisen puhetta rauhallisesti ja sulki silmänsä. "Kuinka kiehtovaa... Katselet salaa ja päädyit sitten tulla esittäytymään." Neito sanoi hyvin hennolla äänellään. Häntä huvitti toisen käytös. "Mikä tuo sinut tänne haltia? Oletko kenties sotatantareelta tulossa?" Izu kysyi enkelin tavoin hellällä ja hennolla äänellä. Nainen nousi ja katseli merta. Sen loiskeet kuuluivat hyvin ja linnut sen yläpuolella kirkuivat ja pyydystelivät kalaa. "Tämä paikka on kuin paratiisi... Eikö se sinustakin tunnu siltä?" Izu vain alkoi puhua, kuin tuntisi jo valmiiksi toisen. Mutta hän kyllä tunsi toisen mielentilan ja sen kaikki ailahtelevaiset tunteet. Outohan se oli, tuntea toisen mielentila ja puhutella hänelle kuin tuttavaa. Izu kääntyi lopulta toiseen päin ja hänen pitkä hameensa leikitteli tuulen kanssa. Valkoiset silmät tuijottivat lempeästi ja sinertävät huulet hymyilivät. Hän oli juuri sillä hetkellä, kun aurinko osui häneen. Kirkas kuin tähti ja lumoava.

[Ylva]

Haltia hymyili vinosti naisen sanoille. "No, puollustukseni todettakoon, että olin täällä ennen kuin saavuit paikalle. Lasketaanko se sitten vakoiluksi?" mies kysyi kohottaen kulmaansa kääntäen samalla katseensa tähän ihanuuteen, joka sädehti suringon valossa kuin tähti. Täysin rehellisesti sanottuna Druaiglin ei ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista olentoa kuin Izu. Miehen silmissä käväisi jotain epämääräisen synkkää neidon tiedustellessa tuliko tuo sotatantereelta. "En, en ole ollut sodassa", haltia vastasi yksinkertaisesti muuttaen nopeasti puheenaihetta "olen hukannut käytöstavat näemmä", haltia totesi pahoittelevaan sävyyn kuitenkin pieni ilkikurinen tuike silmissään. Mies teki pienen kumarruksen neitokaisen suuntaan. "Druaiglin Chevelrey, palveluksessanne", haltia esitti itsensä kohteliaasti, mutta välkkyvät silmät kertoivat ettei ollut täysin tosissaan näin muodollisen esittäytymisen suhteen. "Ja mitä maisemaan tulee, se ei ole puoliksikaan niin viehättävä kuin neiti itse", mies totesi vinosti hymyillen häkeltymättä neitokaisen tuttavallisesta puhuttelutavasta, oikeastaan se oli virkistävää ettei toinen alkanut heti ensimmäisenä katsomaan kieroon, tenttaamaan rotua tai sitä kenen puolella oli tai muuta vastaavaa.

Aurinko osui välillä miehen kädessä olevaan sormukseen, jonka punainen kivi välkähti ilmoittaen itsestään. Jokseenkin korea sormus varsinkin miehelle kannettavaksi, mutta se näytti silti sopivan tuon käteen kuin olisi siihen tehty. Kuukivi veti aina huomion puoleensa kuin sillä olisi ollut oma tahto. Toisaalta haltia ei yllättyisi vaikka tämä pitäisikin paikkansa tuon täti ei ollut vaivautunut koskaan kertomaan kaikkea oleellistakaan. Mies nosti kätensä ylös, jossa piti viinipulloa yhä ja ojensi sitä naisen suuntaan. "Saako olla?" tiedusteli kohottaen toista kulmaansa kysyvästi. Punaviini ei ollut mitään parasta mahdollista, mutta kyllä se menetteli. "Jos saan tiedustella, mistä neiti on tulossa? Ette varmaankaan kuitenkaan tuosta kylästä", mies totesi nyökäten päällään ihmisten kylän suuntaan.

((takki...Druaiglin tarvitsee takin.))

[Nya]

//Täh? Mikä takki? *???*

Nainen hymyili ja naurahtikin hieman. "Olen Izu. Sukunimeä en omista." Neito kertoi hyvin hellästi ja katseli sitten miestä tuumien. Toinen kohotti punaviinipulloa ja tarjosi sitä hänelle. "Kiitos, mutta en juo..." Izu hymyili ja arvosti toisen kohteliaisuutta tarjota hänellekkin. Mutta hän oli kristallienkeli, keho täynnä kristallia. Miten viiniä juotaisiin, kun sisukset hylkivät ruokaakin. Izu söi välillä vain nauttien ruuan mausta. Vettä hän joi, koska sillä hän piti siitä. Se oli hänen huumaava aineensa. Vesi, se oli elämän lähde, täynnä elämän makua. Jotkut eivät sitä osanneet arvostaa, mutta kun tuli tiensä päähän halusivat aina vettä juodakseen. Se oli jotekin huvittavaa. Kuolemaisillaan oleva tosiaan. Nainen katseli sitten hymyillen mieheen.
Tämä kysyi tuliko hän tuolta ihmisten kylästä. Ei sieltä Izu ei ollut tullut. Hän oli käynyt siellä vain kerran ja eksynyt. Se siitä. Pois se hänetä. "Ei, en tule. Asun haltioidenkylässä, jossa oletan sinunkin asuvan? Se on oikein viihtyisä paikka minunlaiselleni olennolle." Izu sanoi hymy huulilaan ja katseli sitten sormusta hetken, mutta ei sen enempää. "Sinulla on oikein kiehtova sormus. Tunnen että sillä on paljon tunne arvoa ja sen sisällä on ollut tunteita." Izu kertoi ihan suoraan kyvystään, kuin ei mitään. Ei se häntä haitannut jos toinen luulisi hänen lukevan ajatuksia, niitä hän ei tosiaankaan osannut lukea. Josta hän oli aika tyytyväinenkin. "Kiitoksia." Izu sanoi hymyillen ulkonäönsä takia. Kohteliaisuudet ovat aina kivoja, ne piristivät kummasti. "Onko sinulla kylmä? Tarvitsetko takkia?"

//Tungin tuon nyt tuonne, en ihan tajunnut :DD

[Ylva]

//heh, anteeksi. Olen epäselvä taas. Ei kun mietin vaan, että voisin keksiä sille jonkun siistin takin tuon viitan sijaan. :)


Sekaverinen haltia kohautti hieman olkiaan neidon kieltävälle vastaukselle viinistä ja otti sen sijaan itse kulauksen kerta sitä nyt siinä heilutteli. Mies naksautti kieltään neidon arvaillessa tuon asuvan haltiakylässä. "Jos asuisin, varmasti muistaisin yhtä viehättävän neitokaisen kuin sinä, mutta ikävä kyllä en tällä hetkellä siellä asustele. Olen asunut kyllä, syntynyt siellä, mutta lähdin sieltä en nyt niin kovin kauaa sitten laajentamaan maailmankuvaani", haltia selitti virne huulillaan mainitsematta että todellisuudessa lähti kylästä koska auttoi yhden orjaneitokaisen pois orjuudestaan. Kaikki eivät sellaista ottaneet hyvällä ja samasta syystä ei ollut vieläkään palannut kotikaupunkiinsa ja toisaalta tuolla oli muutenkin uudenlainen elämä nyt. Voisihan sitä joskus palata puusepänhommiin, mutta aikaa tässä oli ellei onnistunut tapattamaan itseään jonkun vihaisen demonin kynsiin. "Viihtyisä paikka tosiaan", haltia lisäsi epämääräisesti katsellen merelle päin, mutta neidon sanat palauttivat miehen huomion tuohon ja kun katsoi neitoon tuosta tuntui että olisi nähnyt tuon ensimmäistä kertaa uudemman kerran. Hyvin hämmentävää. Tai sitten vain lähinnä yllättyi uudemman kerran Izun kauneudesta, jossa oli aavemainen tai mystinen sävy, ehkä molempia. Haltia vilkaisi sinisisllä silmillään sormustaan nostaen sitä paremmin esille. "Ah, niin onhan se", mies hymähti ja kohotti katseensa takaisin suloiseen seuralaiseensa. "Perintökalleus. Kuukivi, maaginen kivi, joka suojaa ja antaa lisää elinvuosia", tuo selitti lyhyesti kerta nainen näytti jo aistivan siitä yhtä sun toista. "Tunteista en sitten tiedä", mies lisäsi hieman huvittuneeseen sävyyn. Ei ollut maagi, ei mitään sinnepäinkään. Omasihan hän haltioille tyypilliset kyvyt vaikkakaan ei drowien synnynnäistä magiaa, jos pimeänäköä ei laskettu, mutta ei kuitenkaan ollut pahemmin perehtynyt magiaan missään muotoa, eikä miehen tädillä ollut tapana selitellä aina kaikkea. Miwhwn ilme muurrui taas hiukan huvittuneeksi neidon kysellessä tuolta oliko miehellä kylmä. Tuo pudisti päätään "ei toki, aurinko on jo kovin lämmin tähän vuodenaikaan" tuo totesi.

Haltia oli pikkuhiljaa siirtynyt niin ettei kirkas aurinko paistanut suoraan tuon silmiin vaan jäi tuon seläntaakse, jotta näki seuralaisensa paremmin. Mies ei voinut olla ihailematta neidon piirteitä, tuon ihoa ja aavemaisia hiuksia, joita tuuli kannatteli. "Sinä et ole haltia", tuo tokaisi yhtäkkiä ja jatkoi ennen kuin toinen ehti sanoa mitään "tarkoitin vain, että miten sinä löydät takaisin haltiakylään?" mies kysyi kohottaen toista kulmaansa itse sitä pahemmin edes huomaamatta. Kysymys kumpusi silkasta uteliaisuudesta ja täytyihän tässä nyt jotain rupatella eikä seistä tuppisuuna. Samalla voisi saada kohteliaasti tiedusteltua mitä rotua toinen oli, mutta se ei oikeastaan ollut päällimmäisenä miehen mielessä. Ei sillä ollut niin väliä mitä rotua toinen oli.

[Nya]

Neito kuunteli hymyillen toisen puheita. "Taidan erehtyä teidän suhteenne joka asiassa." Neito naurahti. Izu ei itse asiassa ookein tiennyt mitä oli kysynyt vielä toiselta, joten toinen saisi hoitaa sen homman hänen puolestaan. "Ai. Ettäkö miten pääsen haltioiden kylään? Noh tässä näet jalokiven kaulassani." Izu näpisteli pientä puikkomaista jalokiveä kaulassaan. "Se on maaginen ja auttaa minut takaisin kylille. Se myös tekee minut ihmisten silmissä näkymättömäksi. Jos sitä haluan." Kristallienkeli hymyili puhuen lempeään sävyyn. Druaiglin oli mukava mies, hän totesi ettei Izu ollut haltia. "Niin. En minä olekkaan. Jos olisin haltia olisi minulla sellaiset suippomaiset korvat, niin kuin teillä haltioilla. Minä olen erillaien kuin ihmiset ja haltiat. Olen ainut rotuni edustaja... Olen kristallienkeli. Sillä nimellä minua kutsutaan tai siis rotuani." Neito sanoi ja huomasi sitten toisen vasemman korvan puuttuvan. "Miten olet satuttanut toisen korvasi, kun sitä ei enää olekkaan?" Kristallienkeli kysyi arasti. Hän katseli uteliaasti toisen korvaa. Meri oli rauhaisa sekä ilma, jok oli miellyttävän leuto. Neito kääntyi ympäri ja katseli meren kimallusa. Pitkään tuota kaunista rauhaa ei kestänyt. Kun ihmisten satamalta kuului hälinää.
Ihmisiä alkoi kävellä rannalle päin, huomaessaan vihdoin tuon oudon kimalluksen auringossa. Luullen sitä joksikin arvokkaaksi. Izu kuuli ja tunsi jo kaukaa nuo ahnaat tuntewt. Ihmismieli oli saastainen. "Tänne on tulossa ainakin seitsemän ihmistä satamalta päin." Izu ilmoitti tyynesti ja katsoi sitten Druaiglia ja hänen katseessaan paistoi pelko.

[Ylva]

Haltiamies kuunteli toisen selitystä ja katseli neidon kaulassa killuvaa kristallia uteliaana. Varsin kätevää, toisen täytyi olla hyvissä väleissä jonkun vaikutusvaltaisen kanssa saadakseen tuollaisen helyn. Niin haltia ainakin asian ajatteli, mutta ei sanonut ajatuksiaan ääneen. Vielä uteliaammaksi mies tuli toisen kertoessa rodustaan ja ainakin haltian mieleen se teki toisesta vain mystisemmän ja mielenkiintoisemman. Hymyili neidolle vinosti. "Kuulostat oikein kiehtovalta olennolta", haltia kommentoi kohteliaasti. Miehen silmissä kävi jotain synkkää kun toinen kyseli menetetystä korvasta. "Näj, eräs demoni yritti halkaista kalloni", haltia sanoi vähättelevään sävyyn kohauttaen pienesti olkiaan. "Hyvää tai huonoa tuuria, miten sen nyt ottaa. Mieluummin korva kuin pää", haltia totesi nyt hilpeämpään sävyyn silmät yhä tuikkien. Ne kuitenkin saivat synkän tuikkeen hyvin pian kun kylän suunnalta alkoi kuulua ääniä. "äh, ihmiset", haltia tuhahti pudistaen hieman päätään. Mies kurtisti kulmiaan neidon pelokkaan ilmeen kiinnittyessä tähän. Mies hymyili tuolle rohkaisevasti. "Parempi varmaan lähteä pois alta. Sinun kannattiasi varmaan varmuuden vuoksi käyttää tuota kristallisiasi", haltia ehdotti viitaten korun suuntaan kädellään jossa viinipullo oli. Jatkoi liikettä ja nosti pullon huulilleen lähtien nopein askelin tavaroidensa luokse. Mutisi jotain hyvän viinin tuhlaamisesta samalla kun heitti viitan ja repun selkäänsä ja nappasi kauniisti koristeltun jousensa maasta. Haltia kääntyi katsomaan enkelin suuntaan ja tuosta siirsi katseensa rannalle, jossa näkyi liikettä. Haltian tarkat silmät näkivät kauas niin päivällä kuin yölläkin, mutta nyt tuon näköä haittasi kirkas aurinko, joten joutui siristelemään silmiään nähdäkseen kunnolla. Ihmisiä oli pieni rykelmä ja nuo pitivät meteäliä. Nuo eivät toisaalta vaikuttaneet mitenkään ammattisotilailta, joten jos siihen tultiin haltia uskoi pärjäävänsä noille, mutta ei halunnut tappeluun. Hassua kyllä, koska tätä nykyään oli demoninmetsästäjä tai palkkasoturi, miten sen nyt halusi ottaa, niin silti karttoi taisteluja aina kun siihen oli mahdollisuus.

Suloista kyllä, haltia huomasi olevansa enemmän huolissaan tästä tuntemattomasta naisesta kuin itsestään. Taas. Joku olisi jo tässä vaiheessa kironnut Druaiglinin vietin auttaa tuntemattomia ja varsinkin neitokaisia alimpaan helvettiin. Menettäisi vielä joku päivä oikeasti henkensä jonkun tuntemattoman hamehelman takia. Haltia kuitenkin hymyili vinosti enkelille ja teki kädellään kutsuvan eleen. Noiden olisi molempien parasta liikkua, mutta jos toinen osasi kätkeytyä ihmisten silmiltä maagisesti tuolla tuskin olisi mitään hätää. Haltia osasi kulkea ja piiloutua metsissä, mutta ei nyt näkymättömäklsi sentään osannut muuttua.

[Nya]

Kristallienkeli ei oikein osannut reagoida mitenkään toisin ihmisiin, kuin pelokkaalla ilmeellä. Hänen ilmeensä haihtui ja häntä hymyilitti. "Olet ystävällinen, vaikka emmehän me edes vielä tunne kunnolla." Izu sanoi ystävällisesti. Hän kuunteli toisen mutisemisesta ja naurahti hieman.

Izu katsoi hiljaa kun toinen puuhaili kaikenlaista. Hän ei pelännyt. Hän kosketti jaloliveään ja se loisti vain hetken. Sitten neuti käveli hiljattain miehen luo ja kosketti tätä rauhallisesti selkään. "Kiitos." Izu sanoi ja hymyili. Haltioiden simmissä hän näkyi, mutta ihmisten silmissä hän ei näkynyt. Neito käveli hiljalleen Drun vierellä. Hän vilkaisi ihmisiin päin jotka rynnistivät rannalle melko nopeasti. Ne tulevat liian nopeasti. He voivat huomat hänet! Izu ajatteli ja nosti toista kättään, ennen kuin hän ehti tehdä mitään hän laski kätensä ja pääti olla tekemättä mitään. Neito katsoi hiljalleen mieheen sitten ihmisiin. Taas altiaan sitten ihmisiin. Kuin varmistaen tämän turvallisuuden.

//Anteeksi. Nyt tuli tosi pätkä ku ei oikein inspaa.

[Ylva]

Druaiglin

Haltia tunsi hennon kosketuksen selässään ja kääntyi naisen puoleen hymyillen tuolle. "Mistä?" mies kysyi naurahtaen hieman. "Enhän minä ole tehnyt mitään", tuo lisäsi samalla kun suuntasi askeleensa kohti turvallisen tuntuista metsää. Ihmiset tuskin uskalsivat haltiaa sinne seurata, eikä tuo jaksanut välittää heistä sen enempää kun mitään isompaa vaaraa hänelle ei ollut. Tavalliset tallaajat varmasti jättäisivät hyvin aseistautuneen haltian rauhaan, vaikka noilla olisikin kullankiilto silmissään. Miehen askeleet olivat pehmeät ja vain aika ajoin jokin kuivunut lehti rätisi tuon saappaiden alla vaimeasti. Kaksikon päästyä metsään korvapuoli tunsi olonsa paljon paremmaksi. Hän vilkaisi vielä olkansa yli ihmisten liikkeitä ja hymyili sitten vinosti itsekseen, jollekin jota ei sanonut ääneen. Kääntyi kuitenkin neitokaisen puoleen jatkaen samalla kuitenkin etenemistä. "Sanoit, että asut haltiakylässä. Oletko nyt menossa sinne?" tuo tiedusteli yhä kohteliaaseen sävyyn. Haltialla ei ollut mitään syytä olla epäkohtelias kenellekään, jos nuo eivät olleet epäkohteliaita hänelle. Joten kohteliaisuus tuli tuolle varsin luonnollisesti. "Jos sallit, voin kulkea kanssasi yhtä matkaa sinne. Voisi olla hyvä vilkaista vieläkö omistan edes taloa", mies heitti huolettomasti, vaikka todellisuudessa tuota ei oikeastaan kiinnostanut. Paljon oli muuttunut, vaikkakin ei kaikki niin näkyvästi, siitä kun haltia oli yönturvin kotoaan lähtenyt. Nyt hän voisi kuitenkin käydä tapaamassa äitiään ja ehkä jopa nähdä tämän ihastuttavban olennon uudemman kerran.

Haltian ajatukset juoksivat viuhaan tahtia. Huvittavaa kyllä onnistui miettimään näitä asioita yhtä aikaa kun kiinnitti huomionsa seuralaiseensa hieman turhankin tarkasti. Izu vaikutti todellakin mystiseltä vielä metsän hämärässäkin, ei niin säteilevältä, mutta kuitenkin. Tuo vaikutti haltian mielessä hauraalta, mutta todellisuus tuskin olisi ihan niin yksinkertainen. Ulkonäkö pettää useasti, mutta ainakin tätä oli miellyttävä katsella. Mistä hän tietäisi kuinka lujatahtoinen neitokainen tässä oli kyseessä. Tuo ei näyttänyt edes murehtivan ihmisistä sen enempää. Toisaalta tarvittiin tiettyä avoimuutta ja luottamusta, jotta lähti lähes tuntemattoman, hampaisiin asti aseistautuneen haltiamiehen kanssa metsään. Ajatus sai miehen suupielet nykimään vielä ylöspäin. "Eikö sinua pelota?" haltia kysyi voimatta enää estää itseään.

(Kestää kestää, pahoittelen. En oikeen pääse tällähetkellä koneelle pahemmin, mutta vastailen aina kun pääsen. Anteeksi kovasti. ))

[Nya]

Izu hymyili miehelle. "Voi kyllä." Izu hymyili ja lähes säteili hymyilessään, metsän varjopt eivät peitelleet naisen kauneutta. "Se olisi oikein mukavaa ja oikein ystävällistä tulla mukaani." Izu sanoi ja käveli hieman. Ihmisistä päästiin, eikä sillä ole mitään väliäkään, kylläkin kristallienkeli olisi voinut hoidella ne kaikki kerralla, mutta hän ei halua edes vihollisia vahingoittaa ellei ole pakko. Kristallienkeli kulki hetken ja sitten ojensi kätensä rintaansa kohti. Kämmenet kasvoja kohden. Hän vetäisi henkä sisään, sitten ulos ja käsistä lähti tuulen ja puhalluksen mukana pölyä. Pölyä, joka oli kristallista ja välkehteli auringon säteiden osuessa niihin. Izu katsoi sitä hetken ja hymyili toisen epätavalliselle kysymykselle. "Pelkoa? En tunne pelko sinun seurassasi. Oloni on aivan toisenlainen kanssasi. Oikein turvallinen ja rauhallinen. Minulla ei ole mitään syytä pelkon, mutta jos olisit viholinen olisin jo tuntenut mielialasi pahaksi ja muuta. Siihen ei tarvita minkäänlaista syytä etten omasta tahdostani olisi mukananne." Izu sanoi hyvin lempeästi ja ojensi toiselle siron kristallimaisen kätensä.
"En ehkä vaikuta vaaralliselta tai vahvalta. Olen hauraan näköinen j a hennon oloinen. Eikö niin? Sitä en ikäväkyllä ole." Kristallienkeli hymyili ja vei kätensä suunsa eteen. Hänen kehonsa eleet olivat sirot ja arvokkanan näköiset. Ne viestittivät haltialle: Sinun kuuluisi pelätä minua tai ainakin olla varuillasi. Olen lumoava, mutta ehkä ulkokuoreni pettää. Luotatko minuun kuitenkin sokeasti?
Izu pyrähti ja hänen aavemaiset hiuksensa liikkuivat kuin hidastettuna hänen takanaan, toistaen jokaikisen liikkun, minkä hän teki kehollaan. "Ulkonäköni sokeisee monet miehet ja lumoaa heidät. Minä pystyisin tappamaan sinut hetkessä. Luotatko minuun kuitenkin. En tekisi sinulle mitään, koska olet ollut minulle näin kiltti. Kohteliaisuutesi huokuu sinusta ja olet mukava. Siksi en satuttaisi sinua vaikka olisitki vihollinen." Neito sanoi ja puhui pehmeitä.

//Ei hätää, en ole koko ensi viikkolla täällä niin, ei minulla mikääm hätä ole odotella vastaustasi :)

[Ylva]

Druaiglin

Haltia nyökkäsi mielissään päätään neidon antaessa tuon kulkea samaa matkaa haltiakylään, jonne meno arvelutti suippokorvaa hieman, mutta luultavasti oli vain vainoharhainen. Leveämpi hymy käväisi haltian huulilla Izun kertoessa ettei pelännyt tuota. Dru siristi hieman toista silmäänsä ja katsoi sivusilmälläl kristallienkeliä. "Sinä osaat... aistia muiden tunnetilat?" kysäisi neidon sanojen tähden. Hassua kyllä ajatus ei tuntunut niin häiritsevältä kuin olisi voinut olettaa. Toinen jatkoi puhumista ja neidon sanat saivat haltian naurahtamaan iloisesti. "Jos jotain, olen oppinut, että ulkonakö pettää useasti", tuo myönsi ja virnisti. "Ja että kauneimmat yksilöt ovat yleensä vaarallisimpia", vaikka miehen sanoissa oli leikkimielinen sävy saattoi tuo todellakin pitää paikkansa. Mies käänsi katseensa neidosta eteenpäin ja oli pienen hetken hiljaa ennen kuin vastasi kunnolla tuon kysymykseen. "Miten ihanaa se olisikaan pystyä luottamaan toiseen tuosta vain, mutta sellaista tehdään vain saduissa. Todellisuudessa ei voi koskaan tietää kehen voi oikeasti luottaa ennen kuin oppii tuntemaan toisen. Jos edes silloinkaan", haltia lisäsi hymähtäen ja siirsi nopealla liikkeellä katseensa neitoon. "Luotanko sokeasti? En koskaan. Mutta minulla on hyvä tunne sinusta, eikä sillä ole mitään tekemistä ulkonäkösi kanssa. Joka tosin on mukavaa plussaa, täytyy myöntää", Druaiglin totesi nyt taas hilpeämmin. Haltia tuntui kiikkuvan jonkinlaisen synkkyyden ja hilpeyden välimaastossa yrittäen kovasti pitää kiinni nimenomaan hilpeydestään.

Miehen oli myönnettävä itselleen, että neidon sanat lämmittivät tuon sisintä. Ehkä hän ei ollutkaan menetetty tapaus kuitenkaan, vaikka haltiasta välillä tuntui, että oli muuttunut sellaiseksi henkilöksi, jota ei halunnut olla. Liian vakavaksi nyt esimerkiksi. Leikkisä pilke tuikki tuon sinisissä silmissä haltian taas avatessa suunsa. "Neiti saattaa kuitenkin hieman aliarvioida minut. Ei minua ihan helpolla saa hengiltä. Toisaalta voin tehdä teidän eteenne poikkeuksen, koska kuolisin varmasti onnellisena", sanojensa päätteeksi suippokorva iski neidolle silmää. Druaiglinista alkoi tuntua että metsä jonka läpi nuo kävelivät näytti utuiselta ja epäoleelliselta kristallienkelin rinnalla. Izu taasen loisti ja erottui taustasta kirkkaana kuin kirkkain tähti yötaivaalla. Aavemainen tunnelma sai haltian niskakarvat nousemaan pystyyn ja tuon lihasten jännittyvän valmiustilaan samalla tavalla kuin ennen taistelua. Haltia itse huomasi sen viiveellä ja jäi pohtimaan tätä asiaa. Enkeli oli yksi kauneimmista olennoista mitä mies oli koskaan nähnyt ehkä jopa kaunein, mutta silti tai juuri siksi jokin ääni tuon sisällä käski tuota pysymään varuillaan. Olihan hän sen sanonut itsekin. Kauneimmat olennot ovat yleensä kuolettavia.

((Häiritsevää. Mulla on päässä hieno kuva näistä kahdesta, mutta en kerpele osaa piirtää sitä. Huah. ))

[Nya]

Izu

Nainen hymyili. "Niinpä niin. Kauneimmat ovat kuolettavia. Mitäs muutakaan heistä voi olettaa. Käyttävät vain hyödykseen sädehtivää ulkonäköään." Izu sanoi hiljaa hieman mietteissään. "Voihan se olla tottakin että saatan aliarvioida sinut. En minä voi sille vain mitään. Olen ehkä ihan vainoharhainen enkelin siru. En ehkä osaa nähdä vaaraa kenessäkään. Kaikki yrittävät aina peitellä sen mielitilat ovat sekavia ja hermostuneita." Izu sanoi ja levitti kätensä kauniisti. Ne välähtivät valon osuessa niihin. Izu kääntyi ja katsoi sitten suoraan valkoisilla silmillään haltiaa. Hän näytti pelottavalta samaan aikaan aivan hämmästyttävän kauniilta. "Etkö... Etkö sinä pelkää minua? Voisin tappaa sinut millä hetkellä tahansa. Tässä ja nyt. Aivan miten haluan ja millä tavalla." Kristallienkeli sanoi ja meni aivan lähelle miehen kasvoja. Hän kosketti lähes valkoisella kädellään Druaiglin poskea. Kasvot hyvin lähellä toisen kasvoja. Naisen silmät katselivat miestä hitaasti ja silmäripset näkyivät selkeästi nöäin läheltä. Sitten enkeli perääntyi.
Nainen käveli taas aivan rauhassa, aivan kuin tuota välikohtausta ei olisi tapahtunutkaan. Nainen hymyili ja vetäisi hiuksiaan hieman kasvojensa edestä. "Olen nähnyt paljon kuullut paljon, mutta siltikin olen vain tietämätön. Hyvä kun osaa puhua." izu sanoi ja painoi päänsä rintaansa vasten. Risti kätensä lantiolleen ja antoi sen keinua kauniisti. "Näytän sinulle jotain..." Izu sanoi ja kääntyi takaisin miehen suuntaan. Hän nosti kätensä ja se alkoi kauniisti loistaa, käden päälle alkoi muodostua joptakin. Kristallia. Se otti kristalli sydämmen muodon ja loisti kauniisti auringon säteilyssä. "Ole hyvä." Enkeli sanoi ja hymyili hiukan vaisusti.

//OOo!!! Kuvaile hieman niin ehkä minä saisin siitä jotakin kehiteltyä.

[Ylva]

Druaiglin

Haltian huulilla leikki vino hymy tuon kuunnellessa enkelin sanoja. Izu alkoi kuulostaa miehen korvissa kokoajan entistä kiehtovammalta. Sekaverinen hymähti itsekseen naisen sanoille "Hyviin puoliin huomion kiinnittäminen ei ole aina pahasta," haltia kommentoi neidon puheita "mutta kukapa avoimesti haluaa keskustella siitä kuinka hyvä on tappamaan eläviä olentoja?" haltia kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta tähän. Kristallienkelin seuraavat sanat saivat haltian kääntämään katseensa taas naiseen. Haltia vaikutti hetken verran astetta vakavammalta, mutta hymyili lopulta neidolle. "On eriasia voida tehdä jotain, kuin että tekee jotain", haltia sanoi ja iski neidolle silmää "enkä minä usko, että sinä tappaisit ketään turhaan. Voinhan toki olla väärässä, mutta tähän on kivempi uskoa kuin siihen, että teurastat varomattomia miehenpuolikkaita aikasi kuluksi", haltia jatkoi ja naurahti omille sanoilleen ja kohautti vielä olkiaan "eikö pelkääminen olisi hieman turhaa?" mies kysäisi kohottaen samalla kulmiaan. Neidon tullessa lähelle Druaiglin tunsi vaistonvaraista halua vetäytyä kauemmas, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin vaan vastasi neidon katseeseen. Kaksikko oli pysähtynyt sulavasti ja seisoivat nyt paikallaan kunnes neito jatkoi kävelemistä. Haltia kurtisti hieman kulmiaan hämmästyneenä ja katseli naisen kävelyä muutamaan sekunnin kunnes lähti itsekin jatkamaan matkaa ja kiri toisen nopeasti kiinni. Enkeli puhui taas ja kääntyi miehen suuntaan. Sekaverinen ei voinut muuta kuin ihastella Izun muodostaessa kristallia tyhjästä ja taivuttaen sen helposti tahtoon. Haltia otti tuon erikoisen lahjan käteensä ja katseli sitä tarkemmin. Hymy palasi miehen huulille ja tuo nosti katseensa neitokaiseen. "Kiitoksia. Kykysi on aivan uskomaton. Pystytkö tekemään kristallista mitä tahansa? Viekö se sinulta voimia kuten magia maageilta?" haltia kyseli hieman turhankin innoissaan toisen kyvyistä jättäen huomioimatta sen seikan, että sai juuri sydämen kauniilta neitokaiselta lahjaksi. Joltain jota ei edes tuntenut.

Haltia nosti kristallisydämen silmiensä tasalle tiiraillen sitä vielä hetken kunnes sujautti sen vyöllään olevaan pieneen pussukkaan. "Voisit myydä tekeleitäsi, saisit varmasti helposti rahaa", tuo huomautti leppoisasti katsellen mietteliään oloisena kristallienkeli neitokaista. "Miksi sinä pidät itseäsi tietämättömänä?" haltia palasi neidon aikaisempiin sanoihin kummastellen asiaa mielessään. Neito oli kaunis, mutta tuossa oli jotain äärettömän surullista, ainakin Druaiglinin mielestä. Toisaalta kyseinen seikka lisäsi enkelin viehättävyyttä. "Mitä sinä muuten teet haltioiden kylässä?" Druaiglin kysäisi yhtäkkiä.

[Nya]

Izu

Nainen naurahti. "Se on kyky, ei se minulta mitään vie. Omaan sen kuin ihminen, joka omaa puheen taidon." Hän hymyili, mutta mietiskeli himen miehen sanoja. "En minä tee tällä rahaa. En haluaisi, koska en tarvitse rahaa mihinkään. Ystäviin, rakkauteen tai muihin, mitä nämä rikkaat henkilöt itselleen ostavat." Izu sanoi ja käveli keinuvin askelin. "Olen tietämätön, sillä olen vain nähnyt tätä maata vain kahdeksantoista vuotta. Siitä asti kun sain enkelin sisuksiin." Enkeli nauroi heleästi. Hän katseli kirkasta taivasta ja paria valkoista lintua, jotka lensivät heidän ylitseen. Druaiglin oli melko mielenkiintoinen haltia mies, tämä viehätti kristallienkeliä melko paljon. Hän väläytti tälle kauniin hymynsä. "Asun siellä tietysti! Mitäs muutakaan. Ihmisiä en ole tavannut kuin kaksi ja hyvin ystävällisiähän he olivat molemmat. Haltiat ottivat minut hoiviinsa. Siksi jäi asumaan heidän luokseen." Izu hymyili.

Hänellä ei oikeastaan ollut ketään muuta, kuin haltiat. Ilman heitä hän olisi varmaankin joku jossain tuolla noin. Izua huvitti tämä merkillinen kuvitelma ja hän hieman joutui pidettelemään naurun tirskahdustaan.