Omaniron
Pitkän talven myötä henki oli siirtynyt kaukaa ulapalta taas lähemmäs rannikkoa palvelemaan kalastajia, jotka näin hyisillä keleillä eivät hirveän pitkälle lähteneet veneineen seilaamaan kylmyyden tähden. Toisin oli kesäisin, valtavienkin merialusten seilatessa verkkoineen kaukana mantereesta suurten kalaparvien perässä, kun ei tarvinnut murehtia kylmyydestä ja sen tuomista vaaroista. Silti, Omanironilla riitti aina tekemistä ja tutkittavaa, eikä edes kylmin pakkanen ja tuiverrus toisinaan pidätellyt vedenhenkeä pelkästään suolaisessa vedessä. Nytkin tuo humanoidina istui romahtaneen jäätikön reunalla kuin keskellä ei mitään vailla huolenhäivää, katselemassa pilvien nopeantasaista kulkua taivaalla samalla kun merihevosensa pujottelivat kilpaa pienien laajasta ranta jäätiköstä irronneiden lauttojen ympärillä.
Talvi oli saanut Sigmirin myös muistelemaan useammin myös siniharjaista lohikäärmettä, jonka avustuksella hän oli takaisin mereen päässyt. Harvoin Omaniron vaivasi ulkopuolisilla tahoilla päätään, mutta Garujarille hän oli antanut jotain erityistä - nimittäin yhden mustista helmistään, joita vedenhenki kasvatti jopa vuosia syvällä meren pohjamudissa, joista niitä ei kykenisi kukaan muu kuin hän löytämään. Tietysti siniharja oli odottanut milloin Sigurd olisi häntä kutsunut sillä luokseen, välillä käynyt pälyilemässäkin sen samaisen joen alkulähteillä jossa he olivat viimeksi erkaantuneet toisistaan, mutta ehkei hänen olisi pitänyt odottaa sen tapahtuvan vielä lumien ollessa maassa, vaan joskus kesäniittyjen vihertäessä. Sitten, kun rannikollakaan ei ollut enää niin kamalan kylmä. Vaikka tuskin se kylmyys lohikäärmettä varsinaisesti haittasi, mutta kenties Sigurd vietti talveaan jossain kaukana suojaisessa sisämaassa, kuten moni muukin teki?
Oliko se sitten silkka sattuma, vai reagoiko tumma helmensä myös Sigmirin ajatuksiin, tunsi vedenhenki yllättäen kuitenkin uuden väreen aallokosta. Kutsun helmeltä, joka oli juuri laskettu veteen jossain rannan tuntumasta, kohmeisten punaisten hiuksien kehystämien kasvojen kääntyessä vilkaisemaan samaiseen suuntaan. Ei kai kukaan olisi suotta heittänyt sellaista arvokasta lahjaa hukkaankaan, Omanironin haluten uskoa todellakin kyseessä olevan Lounatuulen.
Erityisen helmen ja sen kantajan kutsun.
Vedenhenki lipuikin jäältä takaisin veteen, valtavan pyrstönsä korvaten humanoideille tyypilliset kinttunsa, siinä missä punertava pehko vaihtui tummansiniseen jälleen taianomaisesti märäksi muuttuessaan. Jos päänsä olisi kehdannut laskea jäiseen veteen ja kyennyt kuohuvasta aallokosta kuulemaan ylitse, olisi saattanut rantavedestä erottaa kumman sointuvan, matalan värisevän laulannan, joka selvästi kuului jollekin suuremmalle mereneväkkäälle. Se olisi varmaan säikäyttänyt monet tiehensä, muttei kuitenkaan hippokamppeja, jotka siihen yhtyivät vinkumaan kuin delfiinit konsanaan isäntänsä matkaan lähtien kirmaamaan kohti rantaviivaa.
Vaikkei kiirettä pitänytkään, ei Sigmirin kokoiselta hirveän kauaa vienyt taittaa toisille uskomattoman pitkiä matkoja varsinkin kun saattoi eteenpäin kiitää esteettömässä ympäristössä ongelmitta. Pienempi merenväki väisti alta aikayksikön Omanironin tieltä kauemmas, puhumattakaan sitten äänekkäästä hippokamppi laumasta, jotka varmaan ennemmin muistuttivat kalaparvia ajavalta delfiini laumalta kun ne säntäsivät eteenpäin miten sattui, rohkelikkojen jopa hypähdellen pinnan yläpuolelle vinkaisemaan välillä. Ehkä se oli yksi ensimmäisistä hyvistä merkeistä Helmienherran läsnäolosta, kun eväkäs seurasi mustan helmen väreilyä aivan syvempään rantaveteen saakka. Se aisti ylempää väkeä. Ei vain yhtä tosin, vaan peräti toisenkin, ja kolmannen. Neljännen, sen pienimmän aurankaltaisen Sigmir havaitsi myös lopulta kun lähemmäs saapui kalan kehonsa vatsan alkaessa laahata jo pitkin pohjahiekkaa, kiviä ja simpukoita ja matalan leviä, kun helmipaimen pysytteli visusti pinnan alapuolella tarkkailemassa tilannetta. Yksikään noista ei tosin ollut yhtä iso kuin minä meripeto oli Sigurdin oppinut tuntemaan, yhden auroista kuitenkin muistuttaen häntä vanhasta ystävästään. Vai tuliko sekin tunne vain helmestä, jonka vaisun hohteen siniharja näki rantavedessä? Ehkä helmi oli varastettu Lounatuulelta ja lohikäärme oli joutunut kertomaan sen salaisuuden toisille?
Vedessä hohtavien silmiensä loisteen saattoi varmaan pimeästä vedestä erottaa pinnalta käsin, siinä missä tummansinisten turhanpitkien hiuksiensa latvat nousivat väkisinkin vedenpinnalle Sigmirin huomaamatta. Taisipa matalammalle sopivasti lyövä, ulapalta rannalle kulkeutuva aaltokin paljastaa pilkkeen siitä valtavasta mustasta, sekä kirjavan hohtavasta selkäevästä, ja herkemmin henkien läsnäoloa aistivat yhtälailla varmaan kykenivät Aearionin aistimaan lähistöltä. Pinnalle mokoma ei kuitenkaan kehdannut vielä näkyville nousta, ties vaikka kyseessä olisi ollut ansa ja hän olisi saanut keihäästä tai harppuunasta päin näköä heti kun kehtaisi paremmin näyttäytyä muukalaisille! Sen helmensä hän kyllä halusi takaisin jos se rannalle oli hylätty – mutta miten sen olisi ehtinyt matalikosta nappaamaan ilman, että nuo rannalle tarkoituksella leiriytyneet olisivat häntä huomanneet? Vai olisiko vain pitänyt paiskautua rannalle, napata helmi, säikäyttää muukalaisten joukkio ja sukeltaa sitten äkkiä takaisin syvänteisiin turvaan?
Jonkin sortin uteliaisuus lopulta vei kuitenkin voiton, Omaniron hetken harkintansa päätteeksi suostuen kurkistamaan pinnan toiselle puolen hiljaa ja todella varovasti. Käsillään tuo meripeto työnsi itsensä ylemmäs nähdäkseen kaksi haltianuorukaista sinertävän nuotion äärellä ja valkeisiin sonnustautuneen sinitukkaisen - joka kyllä näytti kovin tutulta tapaukselta – Sigmirin jääden vaiti seuraamaan pinnankulkijoiden tekemisiä keltaiset silmänsä liikkeitä tarkoin seuraten.
//Kun double trouble ei enää riitä, niin tehdään siitä tripla!//