Kirjoittaja Ivy » 01 Syys 2018, 02:39
Vanhin kävi samassa nauramaan ilmavirta melkein väristen hänen kysymykselle ja sanansaattaja pystyi lukemaan sen pilkalliseksi, säväyksen verran ainakin. Oraakkeli kävi pönkittämään tämän, kutsuen Lounatuulta nimellä, jota Aaron ei ollut ennen kuullut. Tuo oli ollut tasan Sigrud tai Lounatuuli. Mutta lohikäärmeet usein omasivat monta nimeä, eikä Aaron kyennyt muuta kuin painaa sen mieleensä, nostaen kaatuneen tuolin ja peppu tömäisten käyden siihen istumaan, tuntien samassa luolan jyrinän ja sitä pian seuraavan, huonon olon vatsanpohjassa tietäessään, ettei tulisi nauttimaan kuulemastaan. Ajankiitäjä kyseenalaisti ystävyyden, vedoten siihen, kuinka tuo ei ollut näkyvästi häntä kaivannut tai yrittänyt tavoittaa. Olihan se totta, mutta miten petturi olisi voinutkaan kun hän eleli haltijoiden keskuudessa niin visusti, eihän hän ollut edes antanut tuolle mahdollisuutta siihen!
"Ei hän olisi voinut!" Kisälli ärähti, provosoituen jo, mutta tukki kitansa vanhimman jatkaessa, tuoden esille kuinka tuon näkeminen saattaisi tuoda heille hankaluuksia, pointti jonka Aaron myös tiedosti, mutta jonka seurauksia ei niinkään ajatellut. Ei hänen tarvinnut? Ei hän aikonut kertoa, muut elivät uskossa, että hän oli toimittamassa viestinviejän virkaa! Ei tapaamassa Sigurdia.
"Hän--! Äh..." Kisälli olisi halunnut vänkätä vastaan mitä hänen esikuvansa reaktioon tuli, näin kun kumminkin alkoi ajattelemaan moista mahdollisuutta, mutta ei loppujen lopuksi tiennyt miten tuo reagoisi. Darius tiesi hänen suhteesta Lounatuuleen, eikä ollut siihen mitään sanonut! Tämä saattoi tosin johtua Eliitin mahdollisesta, salaisesta toivosta, ettei hänellä ollut edes aikeita löytää "ystäväänsä" tämän karkoituksen jälkeen. Aaron ei tiennyt, eikä hän tulisikaan tietämään, vaikka päänsä puhki pohki, mutta ajankiitäjä oli saanut hänen rataksensa pyörimään vain lyödäkseen tyhjää ja aiheuttamaan turhaa ahdinkoa...
Alas lattainrajaan valunut katse nousi kääröön, joka lopui heidän luokse kuin aaveen tuomana, laskeutuen lopulta pöydälle heidän keskelle. Käärön sijaan hän tosin näki pian paikan, mistä vanhin hänelle kertoi, paljastaen Sigurdin olinpaikan... Hänellä oli haju miten päästä sinne. Hän oli kertaalleen käynyt muissa viestitehtävissä sen lähistöllä, joten ei heidän tarvinnut liiaksi enää kävellä. Samalla siellä, hänen tulisi antaa kirje nimelle, jota hän ei tiennyt, mutta tiesi ettei enää puhuttu Lounatuulesta... Kuka se oli tai mikä se oli, Aaron ei perustanut ylimääräisestä läsnäolosta, mutta ei käynyt valittamaan, nyt hän tiesi mistä löytää Lounatuulen!
Samassa mielikuvat paikasta haihtui, saaden kisällin pudistelemaan päätään ja hieraisemaan silmiään, ennen kuin nousi kääröön tarttuen, katsahtaen sitten Theohon, joka oli syönyt omenaansa mahdollisimman alhaisella profiililla.
"Syö tienpäällä, vaatteet niskaan nyt." Kisälli kävi ohjaamaan, haluamatta enää jäädä luolaan hetkeksikään pidempään. Aaron kävi pakkaamaan reppuaan hillityn vihan vimmalla ja repimään viestinviejän kamppeita ylleen, hupun korvien päälle vetäisten. Hän oli ollut niin varma ja huoletonkin, mutta Marduk oli saanut hänen päänsä tuntemaan sekaiselta. Ehkä hänen pitäisi ajatella mahdollisuuksia etukäteen... Peitetarinoita, valheita. Toisaalta taas hän ei halunnut mennä liian pitkälle idolinsa vedätyksessä ja pettää tuon luottamusta mikäli tämä välitti. Se olisi hänen henkilökohtainen loppunsa. Ehkä hänen olisi pitänyt kysyä lupa..? Theo itsekin oli sanonut, että tuskinpa kumpikaan heistä selkään saisi, mikäli ehjänä kotiin pääsivät, mutta kumpaa ääntä sitä nyt uskoisi.
Raskas reppu nostettiin ylös selkään pienellä ähkäisyllä. Kaatuminen tuntui yhä, mutta hän kovistelisi sen unholaan nopeasti. Käärö sujautettiin kaula-aukosta sisään ja Taskarin hän tiesi olevan jo ennestään mukana.
Ajankiitäjä tuskin kaipasi sen kummempia hyvästejä, tehtävän ollessa jo selvä. Sanansaattaja katsoi, että kaikki oli vielä mukana ja että Theollakin oli kaikki kasassa, ennen kuin lähestyi tätä ja otti tätä käsivarresta kiinni.
"Käytämme sielun mikäli et halua kiivetä alas" Aaron sanoi esittäen retorisen kysymyksen, antaen tuolle samassa varoituksen, että nyt lähdettiin.
----------------------------
Ulkona oli kohta piakkoin jo kirkkaan valoisaa. Aurinko oli noussut melkein ylös asti ja kuinka se lähestulkoon sokaisikin, kun kaksikko ilmestyi väreilevän ilman keskelle, lumen jalkojen alla narskuen kuuluvasti, varsinkin kun kisälli oli menettää tasapainonsa loivassa älämäessä reppunsa kanssa.
Hän ei kuitenkaan kaatunut, mutta tiputti tavaransa heti ja kävi hengittämään raskaasti kylmää talven ilmaa. Se tuntui hyvältä, se ruokki häntä, se oli paksua ja hyvästä!
Myös luonnon avaruus ja valo tuntui hyvältä ja selkeät äänet heidän ympärillään, mukaan lukien vesiputous heidän edessään, joka oli suurimmaksi osaksi päältä jäätynyt mutta virtasi yhä.
Kyllä, he olivat syvän rotkon lähettyvillä jonka alla virtasi joki, joka taas virtasi suoraan mereen, mutta he eivät pääsisi sitä seuraamaan, vaan he joutuisivat ylittämään rotkon suuren, kaatuneen puunrunkoa pitkin.
"Rannikko... Rannikko on lähettyvillä" Aaron henkäisi, tuntien itsensä melkein hengästyneeksi vuorien ohuen hapen jälkeen.
"Vein viestiä kerran Oraakkelin kaheleille, tuonne päin metsää, mutta tiedän, että ylitettyämme kannon näemme reitin, jonka hän minulle näytti.",
"Joten... Joten jos N'drayer kysyy, niin vein sinut katsomaan vesiputousta." Kisälli sanoi vielä ennen kuin kyykistyi ja katsoi rotkon ylitystä heidän edessä.
"Se ei ainakaan olisi täydellinen vale" Haltijapoika jatkoi, ajankiitäjän tuoman paranoian pitäessä yhä otteensa.
//TÄYDELLINEN!//