Sivu 4/5

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 01 Syys 2018, 23:45
Kirjoittaja Ivy
Ei Aaronkaan ollut ajatellut mahdollisen turvaköyden mukaan ottamista, hänen turvautuessa taikahelyynsä aina tähän asti.
"En ollut aikomassa" Kisälli vastasi, ja käänsi jo katseensa eteen, ottaen rohkeasti pari ensimmäistä askelta kunnes katsahti taakseen Theon vuoksi.
"WOU!" Aaron huudahti niin, että kaikui ja horjahti tukin päällä jo uhkaavasti kun näki toisen haltijapojan sijaan valkean koiran!
"Vau! Joo, sarjassamme asioista, joista olisi ollut kiva tietää etukäteen" Kisälli jatkoi palauttaen sätkien tasapainonsa, tietäessä että koira oli kumminkin yhä Theo, eikä paikalle ilmaantunut nälkäinen susi joka oli tuon hänen huomaamatta hotkaissut.
"Aika siistiä tosin... Jos olisit yhtään isompi, voisin ratsastaa selässäsi tämän yli" Puusepänpoika nauroi ja keskitti katseensa jälleen eteensä... Ja keskittyi ottamaan valikoivia askelia pitkin runkoa.

Heidän vierellään pauhaavan vesiputouksen virtauksen saattoi juuri ja juuri tuon jäävaipan alta nähdäkin, mutta sitä ainakaan kisälli ei voinut kääntyä ihastelemaan, potkiessaan lunta pois aina seuraavan askeleensa tieltä.
"Oletko varma, ettet osaisi myös sulattaa kantoa?" vakavan keskittynyt Aaroni kysyi, edeten kulmat kurtussa keskittyneesti... Lieni tärkeää myös olla katsomatta alas, sinisten silmien kumminkin pysyessä pääasiallisesti omissa jalkaterissä. Mikäli puussa olisi ollut enemmän oksia ja risuja joista pitää kiinni, olisi matkan taitto ollut huomattavasti helpompaa ja ripeämpää.

Sitten se jalka lipsahtikin heti kun toinen vain uudelle askeleelle nousi, saaden sinisilmän luiskahtamaan reittänsä pitkin alas puunrungon osuessa vyötäröön, josta tuo tietenkin heti yritti käännähtää rinnalleen tarttuakseen jostakin pitävästä, kerkeämättä hätäisiä hengähdyksiä enempää ääneen reagoimaan. Taskari hylkäsi heti uppoavan laivan ja hypähti tuon hupusta sillanpäälle turvaan, katsoen kuinka hänen isäntänsä ei saanut enää mistään kiinni vaan lähti vapaa pudotuksella kohden koskea. Sinisuomuinen katsoi rungon ylitse kurnuttaen kun pystyssä pysyvyyttä vannoma haltija viimein matkallaan alas parahti, mutta katosi näköpiiristä pian kohta yhtä nopeasti.

Totta kai siinä piti niin käydä, jälleen asioita joita olisi pitänyt miettiä enemmän, lähinnä kasvojen pelastuksen kannalta. Sanansaattaja vetäisi riipuksensa esille ja puristi sen kiveä, kadoten ilmaväreilyn kera pois rotkosta... Pois lähimaastosta... Pois sitä puolta Cryptiä. Sinisuomu lähti hyppimään hätääntyneenä, ymmärtämättä näkemäänsä, kierrellen ees taas pitkin siltaa, kunnes kuuli huudahduksen toiselta puolelta rotkoa, juuri sieltä mihin heidän oli ollut matka.
"Täällä!" Aaron huusi virnuillen, esitellen kahta, yhä lämmintä leivosta molemmissa käsissään ja odotti kaksikon ylitystä.

"Tuvilla oli makeakakkuja" Kisälli selitti nopeasti, tarjoten toista kohden nätti poikaa molemmat pilke ja pieni kehollinen tuska silmissä.

/Sarjassamme Aaron screams and WOWs in elvish. Meanwhile tuvilla.//

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 02 Syys 2018, 16:25
Kirjoittaja Aksutar
Koira ei vastannut mitään, mutta sen ilmeestä näki, että se oli kovin kyllästynyt Aaronin huomautuksiin siitä, että tällaisista voimista olisi voinut ilmoittaa etukäteenkin. Ei Theo aikonut listata kaikkia taitojaan heti ensikättelyssä kenellekään! sitä paitsi eihän hän edes tiennyt vielä, mihin kaikkeen oli kykenevä oikeassa opissa.
Vaikka osasikin puhua tässä muodossa, päätti Theo pitää suunsa kiinni. Hän ei itse pitänyt pahemmin eläinmuodossa puhumisesta, se kun vei omalta osaltaan taikavoimia — eläimet kun eivät puhuneet luonnostaan samalla tavalla kuten humanoidit, kiitos anatomiansa. Sen sijaan koirapeto tyytyi katselemaan Aaronin menoa, murahdellen vastaukseksi, äänensävyllään painottaen oliko vastaus myöntävä vai kieltävä. Ja tähän asti kaikki ne murahdukset olivat kieltäviä, niin ehdotukseen Aaronin kantamisesta, kuin kannon sulattamisesta. Tulimagia olisi tietenkin ollut hieno ominaisuus juuri nyt, mutta tietääkseen enkelinpentu ei siihen kyennyt... ellei ehkä jonkinlaisen pyhäntulen avulla? Se ehkä onnistuisikin opintojen myötä, mutta sen sijaan että asiaa olisi alkanut enempää pohtimaan, keskittyi valkoturkkinen tarkkailemaan Aaronin menoa.

Menoa, joka lopulta keskeytyi sen yhden lipsahduksen myötä. Theo oli heti jaloillaan ja lähti askeltamaan ripeänvarovaisesti kohden kisälliä, joka kuitenkin ehätti rungolta liukua kokonaan pois, Taskarin siinä samalla hyläten omistajansa, kun tuo surmansuuhun lähti tippumaan. Vaikka Aaron oli juuri kertonut omaavansa "henkivakuutuksen" niin silti enkelinpentu koitti tuon perään päästä, napatakseen kiinni edes kädestä, mutta turhaan. Koira jäi katsomaan tukin reunan yli kuinka kisälli tippui, kunnes yllättäen katosi näkyvistä, saaden sinisen liskon rääkymään hätääntyneenä isäntänsä perään.
Kauaa ei Taskarin tarvinnut hätäillä, saatikka Theon alas katsella, kun rotkon toiselta puolelta kuului tuttu ääni. Molempien katseet nousivat nyt Aaroniin, joka toiselle puolelle oli ilmestynyt, pidellen uunituoreita leivonnaisia käsissään. Taskari lähti heti kipittämään kohden omistajaansa, jolla oli herkkuja tarjolla, siinä missä valkea susi katsoi hetken kisälliä, ennen kuin lähti tukkia ylittämään ripeään tahtiin. Tassun jos toisenkin liveten aina välillä, mutta aina kaikki kolme muuta pysyivät tukevasti sijoillaan.

Viimeiset metrit rungosta koira hyppäsi, loikaten hangelle ja muutaman juoksuaskeleen saattelemana muutti muotonsa takaisin haltiaksi, enkelinpennun käyden heti ensitöikseen juoksemaan Aaroniin kiinni ja nappasi tuota kiinni kauluksesta.
"Hulluko olet!?", Theo sähähti tuoden kasvonsa lähes kiinni kisällin kasvoihin, "Oraakkeli juuri käski olemaan käyttämättä korua kuin mitäkin lelua — nyt olet lyhyen ajan sisällä käyttänyt sitä jo kolmesti!".
"Olisit vain samantien siirtänyt meidät toiselle puolelle, jos kerta korun avulla tänne kuitenkin päädyit!"
, Puoliverinen jatkoi parahtaen, ollen selvästi pelästynyt sitä, kun Aaron oli alas tipahtanut. Hetken näytti siltä että haukansilmäinen olisi aikeissa kuitenkin halata nuorempaansa, mutta sen sijaan Theo päästi irti kisällistä ja nappasi toisen leivoksista tuon kädestä.

"... Ethän satuttanut itseäsi?", kuului sitten kysymys, Theon ottaen hajurakoa Aaroniin. Kyllä hän oli huomannut sen tuskansävähdyksen nuoremmassa, ties mihin oli kolahtanut kun paikasta toiseen oli siirtynyt.


// AARON SAATANA :D //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 02 Syys 2018, 18:48
Kirjoittaja Ivy
Nopeasti nuo hänen luokseen kiirehtivätkin, mutta ei siirappisten leivonnaisten tähden, jotka olivat lentää hänen otteestaan Theon juostessa suoraan hänen kaulaukseen kiinni, lämäyttäen samassa nenänpäät melkein yhteen. Aaron äsähti, jääden tuijottamaan tuota nyt silmät ammolla tuon palavan keltaisiin, kun häneltä kysyttiin hänen hulluudesta. Siihen tuskin haluttiin vastausta? Kisälli ei ainakaan aikonut edes vitsillään nyt vastata, enkelipojan ollessa selvästi poissa tolaltaan hänen aiheuttamasta säikähdyksestä, vaikka korun käytöstä vihoissaan saarnasikin. Eipä tämä ollut väärässäkään... Mutta se oli tässä vaiheessa enää vain jälkiviisautta, kun riski oltiin jo menty ottamaan ja häviämään. Tietenkin hän olisi voinut tiputuksessaan kokeilla päästä heti toiselle puolelle, mutta oli sitten omassa hädässään mennyt kuvittelemaan sen turvallisimman paikan, mikä oli nyt sattunut olemaan tupa jonkun nimipäivänä, aiheuttaen ylimääräisen käytön.

Aaron ei käynyt vänkäämään vastaan, eikä käynyt huutamaan kuinka vanhempi oli sanoissaan epäreilu tai käskemään tätä huolehtimaan omista asioistaan, mitä tuli korun käyttökertoihin tai Oraakkelin vihaan, vaan hiljaa omassa tunnemuljussa antoi toisen purkaa pahanolonsa, voiden vain katsoa tuota nenänvarsi punoittaen, kulmat kurtussa jo jopa pahoittelevasti kun Theon parahteli oikeutetusti hänelle hätäänsä ulos.
Lopulta nätti poika hiljeni, näyttäen empivältä siinä missä Aaron piteli kakkuja yhä koholla, tietämättä heti mitä sanoisi. Ei se tuntunut edes oikealta sanoa vielä yhtään mitään, itsekukin rauhoittuessa ja sulatellessa. Tuon hätä oli tavallaan säikäyttänytkin hänet, eri tavalla mitä tipahtaminen oli, vaikka olihan tuollainen reaktio aika odotettavissa. Tai ainakin niin sen olisi pitänyt olla.

Ainkaan tuo ei huutanut hänelle makeakakuista, vaan päästettyään irti ottikin yhden lämpimistä herkuista, kuten oli aikaisemmin tarjottu ja vetäytyi kauemmaksi.
"...En mitenkään, mistä en selviytyisi vain mustelmalla" Kisälli sanoi lopulta, vetäen sitten kakkusen etäämmälle olalle ehättäneen sinisuomuisen yletyksiltä. Kyllä hän vielä ehjä oli, paljon pahemminkin olisi voinut käydä, mutta vastaavassa piti arvioida tilanteita paremmin, niin hänen että Theon mielenrauhan vuoksi.
"Anteeksi..." Aaron jatkoi pian, sanoen vaikean sanan tällä kertaa suhteellisen luonnollisesti, mutta vain silmä välttäen, kohdistaen ne sitten kulmat kurtussa toiselle puolelle rotkoa mistä he olivat tulleetkin.
"Jos olisin vain tehnyt sen suoraan, olisin saanut repunkin mukaan." Kisälli ähkäisi perään. Repulle oli myöhäistä, eikä hän tiennyt halusiko sitä enää edes takaisin. Eipä siellä mitään turhan arvokasta ollut ja se symboloitsi hänelle jo häpeää kaikessa kaukaisessa, rusehtavan klönttisessä olemuksessaan. Sen näki myöhemmin, olihan hänellä yhä miekkansa. Ja Taskari. Ja Theo.
Ihme kyllä.

"Entä sinä? Oletko valmis jatkamaan?" Aaron kävi kysymään, luovuttaen lemmikkinsä suhteen ja viskaisi pienen palasen kakusta jonnekin penkkaan. Mikäli tuo sokerista halusi, saisi tuo edes juosta vähän sen vuoksi. Sen jälkeen kisälli itse haukkasi palasen valkeasta kuorrutuksesta ja kävi viittomaan horisonttiin, jossa ne vähäisetkin metsän puut selvästi jo loppuikin.
"Menemme tuohon suuntaan" Sanansaattaja mussutti ja lähti jälleen kulkemaan.
"Etelään vuorista, karikossa-- Taidan nähdä jo merenkin! Theo näetkö sitä?" Kuului jatko, loivan alamäen jatkuessa.

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 02 Syys 2018, 20:26
Kirjoittaja Aksutar
Aaron ei kuulemma ollut itseään pahemmin kolhinut siirtymisiensä yhteydessä, mitä nyt muutaman mustelman uskoi saavansa. Theodluin hymähti pienesti, rauhoitellen itseään äskeisestä säikähdyksestä, kuullen sitten Aaronin anteeksipyynnön. Eipä tuon olisi oikeastaan tarvinnut, mutta tietenkin enkelinpentu sitä arvosti. Kisälli kun ei ollut niitä henkilöitä, joilta anteeksi pyytäminen tuli kuin apteekin hyllyltä.
"Nimenomaan", Pikkuhaukka hymähti nuoremmalle, Aaronin päivitellessä reppunsa perään. No, reppu oli nyt toisella puolella ja saisi odottaa heitä siellä. Piti vain toivoa, ettei kukaan sattuisi paikalle ja reppua veisi, tosin tuskin Aaron oli mukaansa pakannut mitään uskomattoman arvokasta... Ellei sitä juustoa laskettu, sillä varmasti oli ainakin tunnearvoa kisällille.

"Olen kyllä, turha tähän on jäädä ihmettelemään", Theodluin vastasi hymyillen Aaronille, "Mietitään tukin ylitystä toiselle puolelle, sitten kun palaamme", sekin oli edessä vielä, elleivät he toista reittiä paikanpäälle löytäisi. Tuskin ja jos sellainen reitti oli olemassa, se oli varmasti paljon pidempi, mitä Aaronin nykyinen reittisuunnitelma.
Askel lähti seuraamaan Aaronia suuntaan, johon tuo kertoi heidän jatkavan. Siinä samalla kisällin källimästä leivoksesta käytiin haukkaamaan pala jos toinenkin, samalla kun Theo koitti tähyillä menosuuntaan.
"Kyllä se jo erottuu", haukankatseinen tokaisi Aaronille, nähdessään syväntumman meren horisontissa, "näyttäisi olevan tuulista... Kunhan viima ei liian kylmää olisi".

Matka jatkui, haltiakaksikon kahlaten hangessa kohden merenrantaa. Tuuli yltyi mitä lähemmäs, avaraa rantaa he pääsivät.
"Miltä Lounatuuli näyttää?", Theodluin kävi kyselemään heidän kävellessä, alkaen pikkuhiljaa skannailemaan rantanäkymää lohikäärmeen varalta — tai kenen tahansa, mutta juuri nyt haukansilmäinen ei nähnyt ketään lähestyvällä rannalla, "Onko hän isokin lohikäärme?", tiedustelu jatkui, "Onko hänellä humanoidi muotoa? Tai mitään illuusio muotoa, mitä pitäisi etsiä?".
"... Tuolla meinaan näyttäisi olevan suurempi lohikäärme"
, kuului yllättäen lisäys kysymysten perään, Haukankatseen huomaten kallion takaa kauempana rannalla valkeasuomuisen, siniharjaisen lohikäärmeen, joka istui lumisenhiekkaisella rannalla katsellen merelle.

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 02 Syys 2018, 21:18
Kirjoittaja Ivy
Theo oli valmis jatkamaan ja pääsi yli säikähdyksestä reippaastikin! Se oli hyvä, turha menneitä märehtiä kerta hengissä oltiin ja tulevaa mietittäisiin sitten kun se kohdalle osuisi. Paksu lumi heidän allaan ei ollut sulanut mihinkään yön aikana, kaksikon joutuessa kahlaamaan lumessa, luoden polkua. Ainakin oli helppo löytää takaisin, kerta he olivat vastuullisemmaksi siirtymisen kanssa ryhtyneet. Theodluin sanoi näkevänsä meren haukankatseellaan, Aaronin tuntiessa sisäisen intonsa kasvavan yhä voimakkaammaksi.
"Sitä varten meillä on huput!" Kisälli virnisti, mitä viiman tuomaan kylmyyteen tuli ja laskeutui alas mäkeä välillä jalkapohjillaan liukuen, kaksikon päästessä taas vauhtiin itse matkan tekoon!

Tuuli kävi piiskaamaan kasvoja mitä edemmäksi he pääsisivät. Tästä hän oli lukenut kirjoissakin! Tosin se joka oli merenkävijöistä kertonut, oli hän syystä taikka toisesta mennyt jättämään kesken, mutta siinä aina valitettiin tuulesta. Tuuli tuli mereltä, miten ja miksi puusepänpoika ei tiennyt eikä välittänyt, mutta tunsi tuon suolaisen tuoksun sieraimissaan.
Enkelipoika kävi kyselemään sitten Lounatuulen ulkonäköä, mitä ilmeisemmin voidakseen katsoa häntä pidemmälle ja siten löytää tämän.
"Illuusio muotoa? ...Eiköhän kaikilla lohikäärmeillä ole?" Kisälli vastasi viimein, muistaen sitten ylimääräisen painon olallaan, joka merelle tiiraili.
"Tai ainakin... Isoimmilla. Hän on enimmäkseen valkoinen ja hänellä on sininen harja, pitäisi näkyä kauas. Aika iso!" Aaron selitti nyt vähän kovempaan ääneen, kerta ajoittainen, vähän voimakkaampi tuuli saattoi viedä sanat mennessään.
"--Missä?!" Haltijanuori kävi tiiraamaan kämmen otsalla, ennen kuin katsahti velmusti Theoon.
"Viimeinen karikolla on mätisäkki" Kuului viimeiset sanat, ennen kuin tuo ampaisi juoksuaskelin suuntaan, minne Theo oli katsonut.

He astuivat viimein rannalle, kisällin juostessa ensin rennommin, jottei kuluttaisi kaikkea energiaansa jo heti alkumetreillä, mutta jahka hän vain näki edes sumuisesti samaa, mistä Theo oli puhunut, alkoi haltijapoika ottamaan enemmän vauhtia.
"Se on hän!" Kisälli hihkaisi, vetäisten hupun päänsä päältä. Korvat saivat kylmettyä, hän ei välittänyt! Hän näkisi jälleen Lounatuulen! Ja tuo näkisi hänet ja kaikki hänen muutoksensa! Toivottavasti tuo vain tunnisti hänet vielä pärstävärkistä tai edes yhdistäisi asiat toisiinsa nopeaan, olihan tuo ollut siellä silloin, tiesi että hän vanhenisi! Ja kohta saisi tietää kuinka sekään ei ollut enää ongelma!

"Lounatuulii!" Aaron huusi jo suuren lohikäärmeen suuntaan, joka jo näkyi niin, että tuon tunnisti, kisällin ottaessa lisäkiriä pian kädet levällään, aivan kun olisi aikeissa halata suurta lohikäärmettä tuon koko komeudessa.

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 10:54
Kirjoittaja Aksutar
Theodluin, Lounatuuli


Theodluin ei uskonut, että jokainen lohikäärme kykeni luomaan itselleen humanoidi-illuusion. Osa noista ei osannut edes puhua, mitään kieltä, joten muodon muuttaminen kuulosti turhankin älyä vaativalta tehtävältä sellaisille yksilöille. Pikkuhaukka olikin huomauttamassa, että eihän Taskarikaan omannut illuusiota — ainakaan heidän tietääkseen — kunnes Aaron itsekin taisi sen tajuta ja lisäsi, että uskoi kaikilla hieman isommilla liskoilla olevan sellaisen.
"Enpä tiedä...", Enkelinpentu hymähti lopulta, antaen asian kuitenkin olla. Eihän hänkään tiennyt lohikäärmeistä varsinaisesti mitään, Aaron heistä taisi tietää liskoista enemmän mitä hän!

"He-- Odota!!", Puoliverinen huudahti, Aaronin lähtiessä ryntäämään kohden lohikäärmettä, jonka nyt itsekin oli nähnyt, "onko tuo fiksua?!", Theo lisäsi huudahtaen perästä, mutta hänen äänensä taisi hukkua tuulenpuuskan alle.
Kaksikko kiri umpeen suhteellisen vauhdilla sitä väliä, mikä heidän ja lohikäärmeen välillä oli. Aaron vaikutti olevan täysin varma siitä, että kyseessä oli hänen ystävänsä, Theodluinin kuitenkin ollen varautuneempi tilanteeseen. Moni eläin ja humanoidi saattoi näyttää tutulta kauempaa katsottuna, omata jopa samanlaisia piirteitä mitä tuttavat, mutta olivatkin sitten täysin tuntematon taho. Tästä johtuen Theodluin alkoi hiljentämään vauhtiaan, jättäytyen suosiolla taemmas. Jo senkin takia, ettei hän tuntenut tätä "Lounatuulta". Hän oli lohikäärmeelle tuntematon taho, eikä pikkuhaukka tiennyt miten siniharjainen häneen reagoisi.
Lisäksi, mitä lähemmäs merta he menivät, sitä painostavammalta alkoi olo tuntua. Aivan kuin synkällä, aaltoilevalla Aearilla olisi ollut valtava, painostava aura... Mutta eihän merellä voinut auraa olla, eihän?


Sigurd oli viettänyt tunteja rannalla, päivänä jos toisenakin. Rannalla oli rauhallista, ainakin näin talvisin, eikä täällä pahemmin törmännyt kehenkään siitä johtuen. Oli siniharjaisella toinenkin syy oleskella rannalla ja siitä kieli se suurehko, musta helmi mitä lohikäärme kantoi sarveensa köytettynä nykyään. Hän olisi voinut koittaa kutsua uuden ystävänsä sen avulla paikalle, mutta vielä lohikäärme ei ollut tehnyt niin, vaikka monena päivänä olikin palannut rannalle tuijottamaan ulapalle. Cryptissä oli yhä talvi ja lohikäärmeestä tuntui turhan aikaiselta tavata uudemman kerran vedenhaltija, tuolla kun varmasti oli parempaakin tekemistä, kuin yksinäisen siniharjan viihdyttäminen. Mutta, ei serpenttillä ollut oikein ketään muutakaan...
Tai niin hän oli luullut koko tämän ajan.

Yllättäen aallokon pauhun ja tuulen keskeltä kantautui ääni, joka huusi nimeä. Nimeä, jota Sigurd ei ollut käyttänyt pitkiin aikoihin itsestään. Turkoosi katse vilkaisi äänen suuntaan, siniharjaisen nähden kahden haltian juoksevan häntä kohti, toisen tosin hiljentäen vauhtiaan siinä missä lohikäärme päätään oli kääntänyt. Toinen, vaaleatukkainen, ei kuitenkaan hidastanut vaan jatkoi juoksuaan, kädet levällään?
Kuka tuo oli? Ei Sigurd tunnistanut teini-ikäistä haltiaa ulkonäöltä. Myöskään tuon ääni ei kuulostanut tutulta ja hajusta lisko ei voinut sanoa, meriveden suolaisen tuoksun peittäen kaikki kaukaisemmat hajut alleen.
Joten oliko tuo sitten uhka? Oli tai ei, sellaisena Sigurd päätti ottaa haltian, nähdessään kaksikon kantavan aseita. Lohikäärmeen luottamus haltioihin oli kadonnut täysin kaiken tapahtuneen jälkeen, joten vaikka tämä kaksikko ei vielä kovin selviä aggression merkkejä näyttänyt, päätti lohikäärme silti varautua.

Siniharja nousi ylös jaloilleen, paljastaen nyt kunnolla koko suuren komeutensa. Siinä vaiheessa Theo pysähtyi lopullisesti sijoilleen, huomaten, kuinka lisko näytti harjaansa pöyhistelevän, kuin mikäkin kiukkuinen kissa. Oliko se sitten varoitus vai tervehdys?
Lohikäärme avasi kitansa, päästäen matalanvaroittavan, kumisevan murahduksen, samalla kun laski päätään alemmas. Kidasta alkoi myös hohkaamaan sinistä, lohikäärmeen valmistautuessa sähinänsä kera sylkemään liekkejä.




// Olin NÄIN lähellä etten oikeesti heittäny siihen jtn wnb lounista silleen örörörör ja sit oikee lounis ois tullu jostain karikon takaa kaks kertaa isompana mitä fake lounis silleen CHOMP MOFO //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 12:46
Kirjoittaja Ivy
Lohikäärmeen pää nousi hänen äänensä suuntaan, antaen kisällille lapsekkaan innostuneessa mielessä valheellisen lisäsyyn olettaa, että tuo reagoitsi huudettuun nimeen eikä pelkästään vaan vieraaseen ääneen. Mutta mitä lähemmäksi hän juostessaan pääsi, sitä suuremmalta lohikäärme näytti. Suuremmalta kuin mitä puusepänpoika oli muistanut, eikä hän tarkoittanut sitä vain koska tuo oli lähempänä tai koska itse oli ollut paljon lyhyempi viime kerrasta, tuo oli vain isompi mitä silloin hänen nykyiseen runkoon verratessa. Siinä missä Theo pysähtyi, jatkoi Aaron yhä matkaansa silmät tuikkeessa, yhä vakuuttuneena, että tuo oli se hänen tuntemansa serpentti hänelle sinistä harjaa pöyhistelemässä.
Se oli se nostalgia! Hänen sisäisen rasavillin uudelleenheräämistä ajoilta, kun hän ensimmäisen kerran edes sai nähdä ihka aidon lohikäärmeen! Ja hetken mieli johteesta, valloitti tuon kuin vuoren kiivettyään tuon päänpäälle, tulematta kumminkaan syödyksi! Päinvastoin, hän sai liitää tuon selässä melkein pilvissä asti ensimmäistä kertaa ja liitää sitten vähän lisää, mutta pian hänestäkin alkoi tuntua, että jokin oli vinossa...

"VOU Vhoa! S-SE OLEN MINÄ! AARON!" Aaron huusi luiskujarrutettuaan ja heilutti nyt levitettyjä käsiään päänsä päällä, ihan kuin sähisevä, muistoa suuremman lohikäärmeen huomio ei jo olisi hänessä, mutta näkisipähän että hän oli tyhjä käsinen! Tosin se toinen käsi kävi visusti tarttumaan riipukseen, ihan vain varmuuden varalta, mikäli tuo sylkäisikin tulta ja kyselisi vasta sitten!
"PUUSEPÄN POIKA!?" Kisälli huusi vielä varmuuden vuoksi tuon muistin virkistämiseksi toivossa, ettei ollut erehtynyt. Varautuen katoamaan paikalta mikäli tarve vaati!

//LOL! Sellast hienoo Jurassic park meininkii ja Aaron on sillee "THIS IS SO RAD AND COMPLEATELY TERRIFYING, BUT MOSTLY RAD"-"Aaron RUN MAYBE?!" said Theo. Näin olettaen ettei se luullut feikkii aidoksi enää siinä vaiheessa :--DDD//

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 18:37
Kirjoittaja Aksutar
Toinenkin haltia pysähtyi viimein, käsiään heilutellen, aivan kuin hakien pedon huomiota puoleensa. Se oli turhaa, sillä siniharjaisen huomio oli harvinaisen tiukasti jo kiinni pellavapäisessä. Tuo myös huusi olevansa Aaron. Pedon katse kaventui, lohikäärmeen yhä sähisten varoituksiaan. Kyllä hän Aaronin muisti... Mutta eikös tuo ollut paljon nuorempi? Rasavilli kakara, johon lohikäärme oli niin kovin tykästynyt aikanaan. Ei tuollainen miehenalku, joka kantoi rankaansa kuin sotilas.
Puusepänpoika. Lohikäärme näytti yhä epäilevältä, osaamatta päättää oliko kyseessä tosiaan Aaron. Kyllä tuo... loppupeleissä näytti Aaronilta. Samat kasvonpiirteet, samat siniset silmät ja vaaleat hiukset. Mutta toisaalta, monella haltialla oli samanlaisia ulkonäköpiirteitä, ainakin lohikäärmeen mielestä. Sigurd kuitenkin sulki kitansa, yhä epäileväisesti katsellen kauemmas pysähtynyttä haltiaa. Siinä kului pienoinen tovi, kuin kaikki kolme rannalla olijaa pysyivät hiljaa paikoillaan, tuulen piesten itse kenenkin hiuksia ja aallokon pitäen kuohuvaa mölyään taustalla.

"Aaron", Lopulta kumisi matalanlempeä ääni lohikäärmeen kidasta, "Puusepän poika", tuo toisteli nuoren perässä, samalla kun antoi uhkaavan olemuksensa laskea hieman. Vain hieman. Yhä tarkkailevana Sigurd lähti askeltamaan kohden sinisilmäistä, serpentin liikkuen vaivatta hangen halki, pysähtyen lopulta lähituntumaan. Se laski päänsä alemmas, kohden Aaronia, vauhdin hidastuen sitä mukaan mitä lähemmäksi turpa tuli itse haltiaa. Ja lopulta kun kuono oli vain metrin päässä, veti siniharja syvään henkeä, etsien sitä jokseenkin tuttua hajua nuorukaisesta. Kyllä se tuttu sävy siellä jossain oli, mutta toinen oli muuttunut. Niin paljon, että oli vaikea löytää sitä tuttu a tuoksua... Paitsi se juuston ainainen, hennonhäilyvä haju tuosta tuntui löytyvän.

"Mikä oli sen kappaleen nimi, jota soitit minulle aina tapaamisien yhteydessä", Sigurd yllättäen kysyi, sinisen katseen tarkkaillen nuorta haltiamiestä edessään, "Ja mikä oli instrumentti, jota soitit?".
Se halusi varmistaa, että kyseessä tosiaan oli Aaron. Tuskin kuka tahansa tietäisi tuollaisia yksityiskohtia! Ja pojan oli parempi muistaa sellaiset asiat, mikäli halusi pitää lohikäärmettä ystävänään — hän nimittäin muisti ne hetket yhä, kuin eilisen!
Theodluin ei saanut osakseen pahemmin huomiota, mistä puoliverinen oli osin jopa kiitollinen. Silti, pikkuhaukka pysyi harvinaisen jännittyneenä sijoillaan kauempana, miettien mitä tässä tilanteessa olisi voinut tehdä? Mitä jos lisko hyökkäisikin? Jo siinä vaiheessa, kun siniharjainen lähti kävelemään lähemmäs Aaronia, olisi Theodluin halunnut kehottaa kisälliä perääntymään paikalta, mutta pikkuhaukka päätti pitää suunsa kiinni ja antaa Aaronin päättää itse siitä, kuinka lähellä oli liian lähellä...



// :D:D:D:DDD Luuli feikkiä oikeeks ja oli silleen "... NOOOOOOOOOOO MY DRAGOOOON" //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 19:36
Kirjoittaja Ivy
Lohikäärme ei onneksi syöksähtänyt tulta tai käynyt päälle kuten oli uhkaamassa, vaan näytti muuttuvan jopa pidättäytyväksi hänen huutojen jälkeen. Puusepänvesa äkkäsi itsensä kumminkin silmät umpeutuneina, ihan vain siltä varalta josko liekki nuolaisikin, mutta kurkkasi serpentin suuntaan pian toisellaan, jahka tuo kävi kumisevalla äänellään hänen sanoja toistamaan. Samassa kisälli rentoutui, katsahtaen ystäväänsä jälleen kunnolla, vakuuttuneena tämän olevan se samainen Lounatuuli!
"Niin! Niin, minä se olen!" Kisälli hymyili helpottuneena ja leveästi, nyökkäillen näkyvästi suurelle liskolle samalla kun vapautti kätensä korustaan ja kävi vielä osittamaan itseään. Hyvä ettei hän suorastaan hyppinyt! Sillä sehän jos mikä vakuuttaisi kenet tahansa jonkun henkilöllisyydestä!

Sitten tuo lähestyikin, hyydyttäen haltijapojan hymyä hieman kun todisti liskon kasvua lähestymisellään vielä entisestään. Lähestymistapa ei ollut kumminkaan uhkaavaa, mutta silti se tietenkin hermostutti jopa häntäkin, kun niin iso massa lähestyi! Kisälli ei kumminkaan perääntynyt, taakseensa Theohon nopeaa vilkaisua enempää kunnes valkealisko oli pysähtynyt siihen hänen eteensä, kisällin katseen yläilmoihin laskeutuessa vauhdilla tämän laskeutuvan kuonon mukana.
Tällä kertaa Aaron ei kuitenkaan lähtenyt sitä pitkin ensitöikseen kiipeämään, vaan tarkkaili, mitä tuo saattoi ajatella, tunsien pian kuinka otsatukka ja vaatteet hulmusivat siniharjan suuntaan, tuon käydessä häntä haistelemaan! Mitä ilmeisemmin lisätunnisteeksi. Samassa haltijanpojan pään yli lensi myös huppu, kiitos takaa tuulevan tuulen, sokaisten hänet hetkelliseksi.

Ainakaan tuo ei häntä nenäänsä vetänyt, haltijapojan pärskähtäessä sekalaisia hiuksia pois nenänsä päältä ja laskemaan hupun pois korvilta, mikään ei juuri nyt saanut olla rajoittamassa hänen näkökenttäänsä. Sitten lohikäärme puhui, samaisella kumisevan pelottavalla äänellä, kysellen häneltä yksityiskohtia joita vain he saattoivat tietää.
"Hölmö, se oli Lounatuuli!" Aaron hymyili jo naurahataenkin samalla, kunnes lähti yhdellä jalalla koukeloimaan ja vetäisi sitten esiin hopeisen huilun saappaastaan.
"Ja tällä, huilulla. Yhä se samainen!" Kisälli ojennutti hopeista soitintaan kohden ja jos se vakuuttaisi niin sitten jalkahiki!
Mutta ennen kuin tuo ehättäisi uudelleen mitään haistelemaan, kävi haltijapoika nokkahuilun asettamaan huulilleen ja lurittamaan ensimmäiset sävelet nopeaan tahtiin tuolle vielä lisätodistukseksi.

"Me soitimme tätä kukkulalla! Minä ja Theo, odotimme, että tulisi--Hei Theo! Se on Lounatuuli!" Aaron kävi innoissaan selittämään, kääntyen kesken puheidensakin viittaamaan matkakumppanilleen kokokädellä luokseen huitoen, että tämä voisi lähestyä!
"Etseimme sinua pitkin poikin! Olet kasvanut hurjasti, voisin astua sisään sieraimeesi!" Puusepänpoika lisäsi kääntyessään takaisin, hengitellen jo raskaammin aikaisemmasta juoksemisesta sekä ilmiselvästä, hillittömästä innosta.



//Kyllä! Ja päivän kysymyksessämme miten joku voi kvellä joku nokkahuilu saappaassa niin 1. kirjoitin sen aina sillee ku se oli penska koska ANIME LOGIC ja 2. muistin nyt vasta ettei se olisi sitä vointu reppuunsakkaan jättää! Bare with me.//

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 20:16
Kirjoittaja Aksutar
Kyllä se oli Aaron. Se samainen pojankoltiainen, joka vuosia sitten oli haltioiden piilopaikassa hänen harjansa sekaan kiivennyt ja lähtenyt lennolle. Se samainen poika, joka nyt kävi laulun nimen hänelle toistamaan ja kaivamaan sen samaisen nokkahuilun saappaastaan — missä sitä aina oli kantanut — ja lähti soittamaan tutun sävelen ensimmäisiä sointuja. Lohikäärme päästi tyytyväisen, kumisevan hymähdyksen, katseen viimein pehmeten ja pedon hyväksyen haltian ystäväkseen. Tosin taisi Aaron olla Lounatuulelle enemmän kuin vain ystävä, eihän hän koskaan ennen ollut antanut kenenkään ratsastaa itsellään saatikka sitten käskyttää itseään kuin ratsua. Kyllä hän tiesi siteistä, joita lohikäärmeet tekivät humanoidien kanssa luoden täten jonkinlaisen ratsastaja-ratsu siteen välilleen, mutta ei Sigurd uskonut heidän välillä olevan sellaista. Ei ainakaan kunnolla. Ei ainakaan vielä.
Sinisenä palava katse käännähti nyt viimein toiseen haltiaan, joka kauemmaksi oli fiksusti jäänyt, kun Aaron tuolle kävi huutelemaan. Theo tuon nimi ilmeisesti oli ja kaksikko oli etsinyt lohikäärmettä kuulemma ties mistä.

Theodluin seuraili tilannetta yhä taustalla, alkaen pikkuhiljaa hymyillä, kun lohikäärme ilmeisesti tunnisti Aaronin. Lopulta kisälli kävikin huhuilemaan puoliveristä tulemaan lähemmäksi. Enkelinpentu empi hetken, mutta lopulta lähestyi kaksikkoa rauhallisesti, koittaen vaikuttaa mahdollisimman ystävälliseltä ja vaarattomalta lohikäärmeelle, joka häntä tarkkaili. Puoliverisen askel pysähtyi takavasemmalle Aaronista, Theon heilauttaen kättään tervehdykseksi siniharjaiselle, lohikäärmeen vain hymähtäen terävästi. Sigurdin silmään tuo Theo näytti turhankin tutulta... Oliko hän nähnyt pojan joskus aikaisemmin? Ja tuon katse, se muistutteli jostain... ikävästä...

"Ai minäkö kasvanut?", Lounatuuli palasi kuitenkin Aaronin sanoihin, katseen kääntyen takaisin kisällin puoleen, "Oletko sattunut katsomaan itseäsi peilistä viimeaikoina?".
"Mitä ihmettä sinä olet syönyt? Vai mustaa magiaako olet käyttänyt? Ymmärtääkseni sinun ei pitäisi vielä vuosikymmeniin olla noin... aikuinen"
, Lohikäärme jatkoi, "... Vai johtuuko tämä Ajankiitäjän teoista?", kyllä hän muisti sen vierailun Vanhimman luona, jolloin Aaron oli tehnyt vaihtokaupan Oraakkelin kanssa, pelastaakseen sen tytön luolasta.
"Ja iästäsi viis, mistä lähtien sinä olet seisonut kuin sotilas — saatikka aseita käyttänyt?", siniharja lisäsi, puhaltaen lämmintä ilmaa sieraimistaan, "Älä sano, että liityit armeijaan heti kun kykenit...".


// hei se on keskiaikaFANTASIAAAA //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 21:22
Kirjoittaja Ivy
Kisälli naurahteli minkä kerkesi kun Lounatuuli kävi hänen kasvuaan puolestaan kommentoimaan, esittäen sitten teatraalisesti koko kasvaneen olemuksensa tuolle päästä, eteen ojennettuihin varpaisiin, kunnes tuo kyselikin mistä moinen johtui.
"Siitäpä juuri! Ja perunoista... Ehkä! En tiedä!" Aaron vastasi tuolle vitsaillen, hymyillen yhä vaikkei yleensä iänmenetyksestä niin ilakoinutkaan. Mutta mitä turhia sitä tässä märehtimään!
Sitten tuo kävi kysymään asiasta, jota puusepänpoika oli aina uhonnut heti kasvattuaan tekevänsä, lohikäärmeen saadessa vastaukseksi sen yhä jatkuvan iloisen, mutta yltyvän naurun jonka pystyi tulkitsemaan myönteiseksi vastaukseksi.
"---Tai en ihan heti, muutin ensin Aroille ja se lähti siitä" Kisälli selitti nopeasti selkokielisesti, mutta ympäripyöreästi. Hän ei välttämättä heti ensitöikseen halunnut selittää kuinka asiat olivat menneet ihmisten papittaren ja sitten itse Oraakkelin kanssa. Dariuksesta ja tämän kisälliksi ryhtymisestä puhumattakaan! Ei kun hän tiesi tuon historian tämän kanssa...
Tuntuihan se kieltämättä hänen sisimmässään ikävältä pistokselta, mutta ei hän tiennyt mitä muutakaan vielä tekisi. Ehkä hän voisi kertoa totuuden, joskus, jossain vaiheessa niin, ettei Lohikäärme hänelle liikaa suuttuisi.
"Tarkoitatko sitä, seisonko tosiaan kuin sotilas?" Aaron virnuili jo valmiiksi ylpeänä itsestään ja saavutuksistaan.

Samaan aikaan, pieni sinisuomuinen Taskari kipitti pitkin Theon viittaa aina tuon olalle asti. Pienellä lohikäärmeellä oli ollut vaikeuksia pysyä kaksikon perässä näiden niin vain juostessa ja hänet jättäessä! Tosin se oli varmaan ollut hänen oma vikansa, kerta oli ilmoittamatta isäntänsä vauhdista jättänyt kiiltävää simpukkaa noukkimaan.
Ehkä se oli ollut vain ihan hyvä niin, sillä kyllähän jopa tämä pieni lisko oli aistinut häntä paljon suuremman pedon ja päättänyt lähestyä tilannetta vasta sitten, kun ei ollut enää aistinut tästä uhkaa.
Pieni sinisuomu kujersi, tuhahtaen kuin pienellä aivastuksella ja jäi kaikesta huolimatta ennemmin tummemman haltijan seuraan takavasemmalle, pieni kiiltävä vaaleanpunainen simpukan kappale kidassaan.

"--A! Ja eikä siinä vielä kaikki!" Aaron äkkäsi lemmikkinsä palanneen ja viittoi tätä odottamaan, ihan kuin tuo olisi mihinkään heiltä katoamassa ja meni Theon luokse noukkimaan lihavan pulliaisensa, hymyillen vielä tuike silmässä nätti pojalle, ennen kun käänsi kasvonsa tuosta ja kävi esittelemään pikkuruista, protestoivaa lohikäärmettään hänen moninkerroin isommalle lohikäärmeelle! Ainakin... Ainakin kaksitoista kertaa isommalle!
"Minulla on oma taskukokoinen." Kisälli esitteli sinisuomuaan, joka ei kyllä enää keskiverto taskuun niin vain mahtunutkaan
"Se kuului velholle, mutta sain sen meidän pelastetun tytön kautta." Puusepänpoika selitti, pakottautuen mainitsemaan tytön nopeaan.
"Sen nimi on Taskari, mutta älä ole kateellinen, minä en sen takia haravoinut puolta Cryptiä"

//YYEEEEeeEEEeeEeeeSSS ALSO SPOT THE MEME, FOR I AM.... the memer Ivy *lightning strikes*//

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 03 Syys 2018, 22:14
Kirjoittaja Aksutar
Aaron kertoi nopeatempoisesti lohikäärmeelle, mistä kaikki johtui ja mitä oli tapahtunut. Olisihan se pitänyt jo heti ensikättelyssä arvata, että Oraakkelin tekosia tuon nopea ikääntyminen oli. Ja mitä taas tuli armeijaan, ei Lounatuuli voinut sanoa olevansa mielissään siitä uutisesta. Se tarkoittaisi sitä, että he saattaisivat joskus joutua vastakkain ja siinä pitäisi Aaronin päättää, tottelisiko ylempiä tahojaan vai ottaisiko ystävänsä puolen. Aaron oli aivan liian nuori armeijaan ja sen sotkuihin, jos Sigurdilta kysyttiin. Ei noin nuoren pojan kuulunut hyppiä miekat kädessä keskellä kuolemaa ja sinällään lohikäärme oli jopa pettynyt, että Aaronin kaltainen nuori, kokematon, oli päässyt riveihin. Toisaalta, tuntien Cúthalionin, ei hän niin kovin yllättynyt ollut...
Siniharja nyökkäsi Aaronin kysellessä, oliko hän todella tarkoittanut sitä, kun oli sanonut kisällin seisovan kuin sotilas. Sekin oli jo pelottavaa, ei nuorten poikien pitänyt olla suoraselkäisiä käskyjennoudattajia!
Mutta, eipä siniharjalla tainnut olla varaa lähteä sättimään kisälliä tuon elämänvalinnoista. Ei hän ollut niin suuri osa toisten elämää, että olisi voinut oikeutetusti mielipiteitään ja pettymystään jakaa. Sitä paitsi, ehkä oli hyvä pitää tunnelma ennemmin iloisena, näin jälleennäkemisen vuoksi, kuin alkaa heti väittelemään näkökannoista.

Eipä Sigurd olisi edes ehtinyt mitään pidempää puhetta aloittaa, kun Aaronilla oli vielä jotain muutakin kerrottavaa! Sen myötä kisälli käännähti matkakumppaninsa puoleen.
Theodluin oli kyllä huomannut Taskarin kiivenneen olalleen, pikkuhaukan katsellen sinisuomuista ja tuon tuomaa simpukankuorta hetken, ennen kuin Aaron kävi kaappaamaan pikkulohikäärmeen mukaansa, näyttääkseen sitä Lounatuulelle.
Siniharja kohdisti katseensa pieneen rääpäleeseen, jota Aaron hänelle nyt esitteli. Kertoi, että oli saanut mokoman siltä tytöltä, jonka he olivat pelastaneet ja kuulemma tuon nimi oli Taskari. Sigurd katsoi hetken kapinoivaa sinttiä, naurahtaen pian ääneen muutamaan kertaan.
"Kyllä minä hänet muistan. Tunsin velhon, jolle hän kuului", Sigurd yllättäen kertoi, saaden Theonkin nyt kiinnostumaan, kun kyse oli velhoista ja menneisyyden kasvoista, "Näin hänet monesti haltioiden hovissa, kun siellä vielä liikuin".

"Eikä hänen nimensä ole Taskari"
, siniharja jatkoi, kuononpäällä pienesti tökkäisten sinisuomuista tervehdykseksi, "Tai ehkä teille hän on Taskari. Mutta oikea nimensä on Ruldrogh... Mutta muistaakseni sitä ei haitannut, että kaksijalkaiset kutsuivat häntä toisella nimellä... vai?", kysymys oli tarkoitettu sinisuomuiselle, vanhemman lohikäärmeen vaihtaen samalla kieltä lohikäärmeiden kielelle, vaikka pikkulisko selvästi ymmärsi myös haltiakieltä.


// THERE HAS TO BE A BETTER WAY!! //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 04 Syys 2018, 22:16
Kirjoittaja Ivy
Taskari ei jaksanut kauaa protestoida vaan luovutti rimpuilunsa närkästyneen tuhahduksen kanssa, katsellen sitten levollisin silmin kohden häntä paljon isompaan, joka pian naurahtelikin. Aaron oletti tuon ensin naureskelevan lohikäärmeen pientä kokoa, kunnes tämä avasi suunsa ja sanoi jopa tunteneen sinisuomun alkuperäisen omistajan!
Kisälli ei tästä juuri mitään muistanut, mutta Lounatuulen sanat muistuttivat häntä siitä, ettei velho ollut varsinallisesti puolueellinen, sitten Sigurd kävi mainitsemaan ettei, Taskari ollut edes tuon oikea nimi.
"...Oikeasti?" Aaron kysyi katsahtaen pieneen lemmikkiinsä, joka kurottautui ottamaan siniharjan tervehdyksen vastaan jo tyytyväisesti kujertaen. Sinikatse siirtyi lohikäärmeestä toiseen, kuunnellen Garujarin kumisevia sanoja, jotka kertoivat pienen olennon todellisen nimen!
Ruldrogh... Sehän oli paljon näsevämpi mitä Taskari, melkein jopa ylevä, mutta siltä lohikäärmeiden nimet tuntuivat muutenkin olevan, ainakin hänen korvaansa. Olivathan nuo jylhäitä olentojakin, vaikka Taskarin ylhäisyydestä hän ei nyt viitsinyt mitään sanoa. Kieli tosin kuulosti vaihtuvan lopussa ihan johonkin muuhun, sinisuomun siihen erityisesti reagoiden, kun kuuli viimein lajinsa kieltä. Vaikkakin vain sanasen.

Taskari, nyt Ruldrogh avasi pienen kitansa, päästäen keuhkojensa pohjasta ulos pitkän ja kuuluvan kirkunan, joka ainakin vihlaisi puusepänpojan korvaa ikävästi ja jollei tuo olisi pian lopettanut, olisi hän harkinnut painavansa tuon leuat yhteen itse! Ei hän kumminkaan heti kehdannut kahden lohikäärmeen välistä kommunikaatiota keskyettää, vaikka pienemmän vastaus, josta hän ei voinut tulkita olevan myönteinen saatikka kielteinen, olikin paljon eläimellisemmän kuuloinen. Ruldrogh sitten tuhahti ja nuolaisi sieraimiaan.
"Vai että Ruldrogh... Mikset ikinä sanonut mitään?!" Kisälli kävi kääntämään lemmikkinsä kohden itseään ja asetti tuon ylemmäksi itseään, saaden vastaukseksi lähinnä tuhahduksia isäntänsä ei niin tosissaan otettavaan kysymykseen.
Puusepänpoika ei voinut kuin virnistää, pienellä olennolla tuntui olevan ylpeyttä suuremmankin lohikäärmeen verran, vaikkei humanoidien korvaan mitenkään selvästi voinutkaan puhua.

Tunne oli kieltämättä muutenkin mahtava, haltijanuoren oppiessa hänen kahden lohikäärmeksellä olevan historiaa keskenään jo ennestään! Ainakin jonkin muotoista... Se sai hänet uskomaan kohtaloon, ellei jo valmiiksi siihen uskonut ja edes kylmä viima, joka kävi kirvelemään korvien päässä ei sitä haitannut, paksujen vaatteiden pitäessä kehonlämmön sisällä.
"No mutta, entä sinä?" Kisälli kävi kysymään Lounatuulelta, taputtaen pienimmän olalleen, joka huomasi tipauttaneensa hienon simpukkansa ja lähti etsimään sitä uudelleen katseellaan maasta kuin kissa kärpästä.
"Missä sinä olet oleskellut kaiken tämän ajan?" Aaron kävi kysymään, kiertäen nyt Lounatuulen turvan vierestä sileälle kivikolle, johon kävi istumaan, pitäen kumminkin katseensa ennemmin Sigurdissa mitä meressä jota ei ollut ennen nähnyt.
"Älä vain sano, että täällä rannikolla... " Haltijapoika jatkoi nostaen toisen jalkansa koukkuun, kysymättä niinkään suoriltaan tämän niin sanotusta petturuudesta ja karkaamisesta... Vielä.


//*Taskari screeches in agreement*. Also alternative ending//

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 05 Syys 2018, 01:18
Kirjoittaja Aksutar
Oikeasti? Sillekin kysymykselle siniharjainen kävi nyökkäämään suurella olemuksellaan, lopulta sähähtäen kumisevanhuvittuneena, kun Ruldrogh ääneen kävi kiljumaan. Päätään pienesti kallistaen Sigurd katseli, kuinka Aaron lemmikiltään vastauksia tivasi.
"Hän ei ole kykenevä puhumaan fyysisesti, eikä tarpeeksi fiksu puhuakseen telepaattisesti. Aikanaan hän onnistui puhumaan velhon kautta, vanhan omistajan kyetessä lumouksella tulkkaamaan pienen lohikäärmeen puhetta", Sigurd selitti nopeasti, "Mutta, ehkä vielä joskus se oppii puhumaan teidän kieltänne fyysisesti tai telepaattisesti", lohikäärme lisäsi pienesti virnistäen, omalla tavalla huvittuneena pikkuliskon epäonnesta.

Mutta entä sinä? Lohikäärme naurahti pienesti, kohottaen päänsä lopulta ylös, katsoakseen merelle, aaltoilevalle ulapalle.
"Täällä minä suurimman osan kaiketi olen viettänyt... Löysin ystäviä, lauman, joiden kanssa menin meren takana oleville saarille", Lounatuuli aloitti, vilkaisten sitten haltiakaksikkoon, "Se on kuitenkin pitkä tarina... Joten, tekisimmekö leirin, asettuisimme aloillemme, ennen kuin tarinoita jakaisimme keskenämme?", lohikäärme ehdotti, ja se ehdotus kävi kaikille.
Lounatuuli lähti hakemaan polttopuuta lähistöltä, siinä missä Theodluin ja Aaron jäivät raivaamaan rantaviivalle, suuremman karikkokiven kupeeseen heille leiripaikkaa. Kaksikko tamppasi ja raivasi lunta pois paikalta, mikä ei ollut suuri homma näin rannikolla. Muutama metri kohden merta ja lumesta ei ollut merkkiäkään, kun merituuli ja aallokko pitivät huolen, ettei rannalle ehättänyt kertyä suuria kinoksia.
Sigurd palasi tovin päästä, mukanaan suuri kasa kuivia puita, jotka kävivät nuotioon erittäin hyvin. Palattuaan lohikäärme päätti viimein vaihtaa muotonsa humanoidiksi, jotta keskustelu ja kanssakäyminen haltiakaksikon kanssa olisi mieluisampaa. Valkeaihoinen, noin kaksimetrinen humanoidi auttoikin haltiakaksikkoa paikan raivaamisessa, ennen kuin tulisijaa lähdettiin asettelemaan yhdessä. Sinihiuksisella Sigurdilla ei ollut yllään humanoidimuodossa muuta kuin kevyt, valkea kaapu, mikä sai Theon ainakin miettimään, tarkeniko toinen tuossa muodossa. Mutta toisaalta, Sigurd oli lohikäärme, tuskin tuo heti oli paleltumassa, edes humanoidimuodossaan.

Kun kallioiden välistä oli raivattu mieluisa alue puhtaaksi, lähti Sigurd kasaamaan heille tulisijaa, siinä missä Theo ja Aaron vetivät puukasasta suurempia pölkkyjä ja runkoja tulisijan ympärille istuinsijaksi. Eikä aikaakaan, kun heillä oli mukava, lämmin sija karikkokallioiden suojassa tuulelta, jossa jatkaa keskustelua. Heti ensimmäiseksi pikkuhaukka pisti huomioon, kuinka heidän leiritulensa oli sininen. Sigurd kertoi, että hänen luontainen liekkinsä oli turkoosinsininen ja myöskin lämpimämpi, mitä normaali tuli, jonka johdosta niitä istuinsijoja vedettiin muutama metri kauemmaksi liekeistä, jotka kävivät kovin nopeasti todistamaan sen lämpönsä.

Ja sitten, oli aika istua alas ja kertoa tarinoita. Ensimmäisenä oli Lounatuuli, joka kertoi mitä oli tapahtunut. Hän kertoi, kuinka oli ollut haltioiden liittolainen, ystävä itse kuninkaalle, kunnes heidän mielipiteensä sodan ja vihollisen suhteen erkanivat ja Sigurd päätti poistua. Mutta sehän ei käynyt kuninkaalle, tuon lähettäessä sotilaansa lohikäärmeen perään. Sigurd olisi kuollut, ellei apuun olisi saapunut puolueeton lauma. Lauma muodonmuuttajia, joka kutsui itseään Metsän Oikeudeksi. Näiden tuntemattomien tahojen ansioista Sigurd oli saanut pitää henkensä, vaikka oli siinä samalla aiheuttanut Metsän Oikeudelle suuremman harmin — jos lauma aikoi suojella lohikäärmettä, olisivat nuo myös Aranin vihollislistalla. Tästä johtuen lauma oli paennus Manasses saarille, joskin osa laumasta oli jäänyt metsään.
Sigurd oli vannoutunut auttamaan laumaa, kun he hänen apuaan tarvitsivat, mutta muuten lohikäärme oli koittanut pitää hajurakoa kaikkiin mahdollisiin tahoihin. Sigurd ei halunnut kenenkään joutuvan vaikeuksiin hänen takiaan.
Metsässä samoillessaan oli hän törmännyt kuitenkin vihamieliseen tahoon jos toiseenkin. Lopulta saanut niin pahasti kuonoonsa, että oli lähellä kuolla, mutta hän oli onnistunut pakenemaan hyökkääjiään Aodhá järvelle. Järvelle, jossa oli tavannut vedenhaltijan ja auttanut tuon jokien läpi takaisin merelle. Ja se vedenhaltia, Sigmir, oli syy, miksi siniharja täällä rannikolla oli.

Jahka oman tarinansa oli kertonut, halusi lohikäärme tietää enemmän tästä Theosta. Puoliverinen ei voinut sanoa pitävänsä huomiosta itsessään, nyt kun oli pidemmän tovin seuraillut Aaronin ja lohikäärmeen turinointia, mutta ei hän myöskään aikonut mitään itsestään peitellä.
"Kerta sinä olit rehellinen, niin aion minäkin olla", Theodluin tokaisikin siniharjaiselle, ennen kuin aloitti kertomaan kuka oli. Hän kertoi suoriltaan olevansa sukua Winderille, mikä sai Sigurdin katseen terävöitymään, lohikäärmeen viimein ymmärtäen miksi nuorukainen niin tutulta näytti. Turhankin tutulta, olihan lohikäärme nähnyt myös Ferendirin elossa! Aluksi Sigurd oli tietenkin valmiina lähes niittaamaan puoliverisen, mutta mitä pidemmälle tuo ehti tarinassaan, sitä ymmärtäväisemmälle linjalle lohikäärme lipui. Theodluin ei ollut paha, näin lohikäärmeen mielestä, tuo oli puolueeton, puoliverinen reppana, joka oli syystä tai toisesta halunnut hankkiutua "väärään seuraan". Tosin, Aaron ei ollut väärää seuraa, jos Lounatuulelta kysyttiin.

Siinä se aika kuluikin, polttopuita siniseen tuleen lisäillen ja kaikesta keskustellen. Totta kai Lounatuuli myös kysyi Aaronilta tarkan päivityksen, haluten kuulla kaiken. Ja niinhän hän saikin, aina tähän tarinaan asti, jossa haltiakaksikko oli lähtenyt etsimään lohikäärmettä metsästä.

"En ole pitkään aikaan viettänyt aikaa metsissä... Pahoittelen, etten saapunut tapaamispaikallemme", Lounatuuli lopulta hymähti Aaronille, "En tietenkään pidä siitä, että teidän täytyi käydä Oraakkelin luona, jotta saitte tietoonne olinpaikkani... Mutta omalla tavallaan olen kiitollinen siitä. Kaipasin sinua, Aaron", sinihiuksinen mies jatkoi, samalla kun lootusasentoaan korjasi.
"Ehkä teidän pitäisi hankkia jonkinlainen kutsumuskoru... Tai taikaesine...?", Theodluin ehdotti yllättäen, "Voisitte pitää helpommin yhteyttä toisiinne... En tiedä mistä sellaisen saisi, tiedän vain, että tämä on yksi keino", pikkuhaukka jatkoi, kaivaen kauluksestaan esiin sen näkylasin hetkeksi, ennen kuin sujautti sen takaisin vaatekerraston suojiin.
"hm... Noista en tiedä, enkä haluakaan tietää... Demonit, musta magia, en halua siihen mitään kontaktia", Lounatuuli vastasi, samalla alkaen kaivamaan kaapunsa taskusta esiin jotain, "Mutta minulla on tällainen... Ehkä sen antaja osaa kertoa meille paremmin siitä ja sen voimista. Kenties myös soveltaa sen voimia meidän välillemme", Siniharja jatkoi, nostaessaan esiin suurehkon mustan helmen. Hetken hän piti helmeä kämmenellään, näyttäen sen niin Aaronille, kuin Theolle, ennen kuin nousi sijoiltaan ja käveli rantaviivalle, askeltaen muutaman metrin kuohuavaan rantaveteen. Hän laski helmen meriveteen, siinä samalla ajatellen ja osin mumisten kutsua helmienherralle. Kai tämä oli oikea aika kokeilla, toimiko helmi niin kuin vedenhaltija oli luvannut. Jos se ei toiminut, ei Sigurd kovin yllättynyt olisi. Ei se olisi ensimmäinen kerta, kun häntä huijattiin ja jätettiin oman onnensa nojaan...


// SJFKAFJKAWFGAGAWGA :D:DDDDDD LÖÖÖÖÖPS!!! i summon da Banshee //

Re: Dragon hunt continued

ViestiLähetetty: 05 Syys 2018, 18:54
Kirjoittaja Ivy
Olisi todella huisia, mikäli hän joskus tulisi Taskaria ymmärtämään. Vaikka Aaron tosin kuvitteli, ettei tuo mitään "ei"tä ja "anna ruokaa" kummempaa kumminkaan hänelle sanoisi. Vielä huisimpaa olisi oppia puhumaan itse lohikäärmeiden kieltä! Mutta onnistuiko se tavalliselta humnoidilta, Aaron ei vielä tiennyt, mutta tulisi varmasti selvää ottamaan.
Lounatuuli kävi sitten ehdottamaan, että hänen oman tarinansa kertomiseksi he pystyttäisivät leirin. Tämä tietenkin kävi kaikille, olihan heillä paljon kerrottavaa ja siten tarkoitus olla paikanpäällä pidemmänkin aikaa, kerta näin pitkälle oltiin matkattu ja mereltä puhaltava tuuli tulisi tarvitsemaan jotakin vastapainoa, kuten leiritulesta.
Kolmikko lähtikin siis yhteistöin löytämään tilan, raivaamaan sen jo valmiiksi olemattomasta lumesta, pienen liskon pysyessä isäntänsä vaatelaskoksissa lämpimässä, ainakin kunnes itse tuli saatiin nuotioon sytytetyksi.
Se ei tietenkään ollut ongelma Sigurdilta, siniharjaisen lohikäärmeen syöksyessä heille siniset liekit jossa lämmitellä, Aaronin ja Theon kantaessa viimeistä istuinsijaa tämän lähettyville, koko porukan pian istuutuessa alas rentoutumaan.

He oppivat ensin Lounatuulen liekistä, joka lämmitti kymmenen kertaa paremmin kun tupien takka, mitätöiden meren kylmyyden lähes täysin, siirtyen sitten vakavaluontoisempiin asioihin. Totuuksiin, mitä Aaron oli ystävästään etsinyt ja haltiakaksikkohan kuunteli, puusepänpojan repiessä kaarnaa puupönkäleestä ja sillä liekkiä ruokkien. Ei tuli sitä varsinaisesti kaivannut, mutta tuntui hyvältä tehdä jotain käsillä, samalla kun hän istui ja kuunteli Lounatuulta ja tämän historiaa aina tähän päivään asti.
Ilmeisesti tuo ei ollut enää samaa mieltä heidän kuninkaan kanssa ja siksi lähtenyt, saaden itselleen petturin leiman ja joutunut pakosalle sen sijaan, että tuo olisi vain annettu mennä. Aaron kuunteli tätä kovinkin vakavana ja vaikka Sigurd ei sitä sanonut, tiesi kisälli, että tuon perään lähteneet sotilaat oli ollut itse Sininen Kuiskaus.
Yksin lohikäärme ei kuitenkaan ollut päätynyt, mikä oli tietenkin hyvä ja hän oppi samassa, missä tuo pääasiallisesti saattoi olla. Mistään metsän oikeudesta Aaron ei tosin ollut koskaan kuullutkaan, mutta nyt oli hyvä näistä kumminkin tietää, mikäli hän ikinä näihin törmäisi. Siniliekin ongelmat eivät kumminkaan vaikuttaneet loppuneen siihen ja selvittyään jälleen pinteestä jos toisesta, oli tuo tavannut jonkun avuliaan hengen, jonka vuoksi sitten rannallakin nyt oli...

Olikohan tuo se henkilö, mitä he toissijaisesti etsivät? Tai ainakin Aaron etsi, olihan hänellä viesti vietävänä joka ei ollut millään muotoa Theon velvollisuus. Nimi ei tosin täsmännyt, mutta hän kysyisi Lounatuulelta sitten myöhemmin ellei luonnostaan mitään tapahtuisi. Huomio siirtyi kumminkin Theohon, joka sai tilaisuuden esitellä itsensä paremmin-- Ja niin tuo tekikin, liiankin hyvin! Antaen haltiapojalle tämän puolelle kääntyineihin kasvoille näkyvän pelon joka viestitti tuon olevan hullu! Vaikka tuskin kai he sitä ikuisuuksiin olisivat voineet peitellä? Tuon omatessa niin samankaltaisia piirteitä? Lohikäärme olisi ennemmin tai myöhemmin heidän vierailun aikana edes jotakin maininnut. Theodluin onneksi jatkoi selittämistään tarpeeksi ripeästi, ettei se antanut tilaa äkkinäisiin tekoihin ja Aaron, varovaisella sivusilmällään näki, kuinka lohikäärmemies heltyi selvästä ensireaktiostaan, mitä pidemmälle haukansilmä vain pääsi... Pelko hälventyi, kun Sigurd näytti viittä vaille hyökkäävän sijaan jälleen asettautuneelta, jopa ymmärtäväiseltä mitä tuli Theon asemaan, johon oli syntynyt eikä siten mitään voinut. Mutta... Samassa, Theon rehellisyys kävi muistuttamaan Aaronia jostakin, joka tuntui kuin raskaalta kiveltä, joka tuntui painavan hänen rintakehäänsä lyttyyn...

Ainakaan heidän ei tarvinnut Theon alkuperän peittelystä enää murehtia, kisällin saadessa vuoron päivittää itsensä ystävälleen.
Ja hänhän päivitti. Salaisesta tapailustaan papittaren kanssa aina Oraakkelin juoksupojan pestiin joutumisesta, pitkänikänsä takaisin saamisesta sitten armeijaan liittymiseen. Hän... Ei kumminkaan voinut olla yhtä rehellinen mitä Theo, sinisten silmien välttäessä Lonatuulen katseen kun tähän päästiin, vaan myi tarinansa niin, että olisi tavallisessa jalkaväessä josta Winderin kaltaiset eliittikenraalit olivat paljon kauempana. Enkelipoika hänen vierellään ei onneksi käynyt lisäämään mitään, mitä hän ei halunnut jakaa. Kyllähän tuokin tiedosti syyn, miksi juuri tämä yksityiskohta jossa hän oli Dariuksen kisälli, jätettiin suosiolla pois vaikka tuo pystyikin myöntävää olevansa suoranaista sukua eliitille. He tiesivät sen olevan eri asia, hänen tekonsa ollessa valittua, vaikka olikin tilanteesta ollut tietämätön, toisin kuin Theo joka ei ollut voinut muuta kuin syntyä.
Haltiapoika päätti tarinansa tähän hetkeen, jona he olivat löytäneet Sigurdin Oraakkelin avuin, saaden Lounatuulen hymähtämään.

Aaron hymähti ymmärtäväisesti tälle takaisin ja nyökkäili päätään roikottaen, kun tuo kävi poissaoloaan pahoittelemaan, sen ollessa kisällistä täysin ymmärrettävää. Eihän hänkään piilopaikassa enää pahemmin oleskellut, joten ei tuo olisi häntä sieltä edes löytänyt mikäli olisi paikalle uskaltanut.
Sigurd sanoi olevansa kuitenkin myös kiitollinen, kun he olivat kaiken tämän vaivan kumminkin hänen vuokseen nähneet, lisäten vielä kaivanneensa puusepänpoikaa, joka puolestaan iski suoraan haltiapojan ytimeen, herkistäen tämän, mutta pyrki pitämään sen sisällään. Vaikka juuri nyt jos milloin olisi ollut sopiva hetki avoimesti moiset tunteet ilmaista.
Lounatuuli saattoi sen tosin muutenkin nähdä tämän silmistä ja vaikeasta hymystä, kuinka aidosti kisälli arvosti tämän kaipuuta. Se tuntui... Hyvältä, olla kaivattu ja se myös helpotti Oraakkelin otetta hänestä, selkeyttäen kaikki pelot mitä tuo oli hänen päänsisään Lounatuulesta luonut. Hänkin oli kaivannut Lounatuulta, mutta heidän vaivansa ja matka tämän löytämiseksi puhui varmasti jo sen puolesta, Aaronin voimatta sanoa samaa juuri nyt ääneen.

Theodluin, nyt uuteen tuttavuuteen totuttua, kumminkin kävi ehdottamaan jotakin yllättäen, jotakin joka helpottaisi kahden välistä kommunikointia jatkossa, saaden Aaronin nostamaan päänsä ryhdin suoristuksen ohessa.
Nätti poika ehdotti jotakin taikaesinettä. Jotakin hänen kantamansa näkylasin kaltaista, jossa Lounatuuli tuntui heti tietävän piilevän demoni. Lohikäärme kumminkin oli idean kannalla, vaikkei mitään mustaan magiaan liittyvää halunnutkaan, ottaen sitten esille mustan helmen jota Aaron katsoi epäilevänä tämän kämmenellä.
Se oli vain helmi, iso, mutta sumea ja ei niinkään taianomaisen näköinen, ainakaan hänen harjoittamattomaan silmään, mutta häneltä ei pahemmin kyselty, kisällin ollessa luonnollisesti kommunikaatio välineen kannalla jo automaattisesti kaikkien mielessä.
Lounatuuli nousikin ja erkani heistä kauemmaksi, aina vesirajaan asti ja siitä vielä vähän pidemmälle, jättäen Aaronin epävarmaksi paikalleen, kun hänen ystävänsä mitä oletetuimmin kävi meressä kutsumaan paikalle helmen antajaa.

"Luuletko... Että se on Aeschylus?" Aaron kysyi hetken merelle päin katseltuaan Theolta, hänen äänensä muututtua karheaksi tunteen jos toisenkin nielemisestä
"Ehkä Sigmir ja Aeschylus ovat yksi ja sama" Kisälli jatkoi, mutta tämä ei ollut hänen todellinen huolensa. Ei ollenkaan... Kaukana siitä.
"Pitäisikö... Minun kertoa hänelle totuus?" Haltiapoika sanoikin sitten viimein sen mikä todellisuudessa mättäsi, uskoen enkelipojan tietäen mitä hän tarkoitti täsmentämättäkin, mutta ei kuvitellut tuon tietävän vastausta kumpaakaan kysymykseen häntä sen paremmin.

//CUE IN CRIM//