Eksynyt ja nälkäinen


Arot sijaitsevat valtakunnan länsiosassa, aueten heti Quinn metsän vieressä ja jatkuen pitkälle pohjoiseen Kleth vuorelle asti. Arot ovat kumpuilevaa ja välillä tasaantuvaa ruohomaata silmänkantamattomiin. Aroilta löytyy kuitenkin teitä, jokia ja jopa pieniä järviä, jotka rikkovat tämän ruohomeren yhtenäisyyttä silloin tällöin. Kaksi suurinta tietä kulkevat ihmisten kaupungista Nahor kylään ja toinen suurin tie taas ihmisten kaupungista arojen halki Kleth vuorelle. Kleth vuorelle kulkevaa tietä ei kuitenkaan käytetä kovin usein lohikäärmeiden pelossa.

Aroilla sijaitsee tätä nykyä myös Haltioiden kaupunki. Pohjoisemmasta löytyy myös kyliä, jotka uhkarohkeana pitävät majaansa aroilla.

Haltiat pitävät aroja erittäin tarkkaan silmällä kaupunkinsa tähden, joten on erittäin todennäköistä törmätä haltioiden sotilaspartioihin aroilla, varsinkin eteläosassa.

Valvoja: Crimson

Avatar

Aatelinen

Viestit: 4017

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ke Huhti 29, 2020 4:51

Eksynyt ja nälkäinen

Lumihiutaleet tipahtelivat hitaasti alas taivaalta ja ilmassa oli pientä pakkasen tuntua. Maa oli saanut yön ja tulevan päivän aikana jo kevyen valkoisen kerroksen maahan, joka oli joitakin senttejä syvä. Valkeaan maahan oli painautunut kengän jälkiä, jotka johdattivat metsää pitkin Laurianan arojen aukeille reunoille, jossa jäljet hetken kiersivät, mutta palasivat takaisin metsään hyvin pian.

Jack oli saanut ihmiskehonsa takaisin Kalmalta, mutta sillä hinnalla, että hän ei voinut enään palata ihmisten ilmoille ilman että tulisi varmasti kärsimään siitä. Kalma oli varmasti jo ehtinyt edelle ja laulanut kaiken mahdollisen vähintään sille pirun velholle! Häntä etsittäisiin jo varmasti! Naurahdus pääsi laihtuneen miehen suusta, mutta ei se haittaisi.. hän oli voittanut sen rakin vihdoinkin. Hän oli saannut omansa takaisin!

Jack kaatui puunrunkoa vasten ja nappasi tukea siitä huohottaen tuntien kylmän pyrkivän sisälle kehoonsa kevyen vaatetuksen läpi, joka hänellä oli enään yllään. Petomuoto olisi varmasti auttanut paksulla turkillaan, mutta hän olisi menettänyt vaatteensa ja hän ei ollut mikään elukka! Jack ei alentuisi sellaiseen koskaan! Mies kaatui polvillensa lumiselle maahan ja yritti etsiä jäätyneestä maasta kuivia lehtiä ja oksia kädet täristen kohmeisena ja pistellen kivusta. Hengitys höyrysi miehen hengittäessä ja kasatessa oksia johonkin nuotion tapaiseen, heittäen lehtiä päälle. Kahta kapulaa hangattiin yhteen raivokkaasti, mutta ne eivät syttyneet lainkaan. Puut olivat aivan märkiä ja jäässä. Ne eivät tulisi syttymään ja Jack tunsi nälän kalvavan sisällään samalla kun petomaiset vaistot halusivat ottaa vallan ja haluta metsästää raakaa lihaa. Jack ei siihen suostunut. Hän oli ihminen, eikä mikään hirviö!

Käsissä olevat kapulat lensivät pitkin metsää yrittämisen jälkeen ja itkuinen mies vain tuijotti orvoksi jäännyttä nuotiotaan samalla kun nälkä huusi vatsassa ja jano kurkussa. Kylmä kalvasi ja kylmä puhaltava tuuli ei auttanut miehen painautuessa itseään vasten.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Insan heyvan
Zara - Iso lisko
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

Monarkki

Viestit: 14552

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti La Touko 02, 2020 8:19

Re: Eksynyt ja nälkäinen

Theodluin

Talvi teki tuloaan, metsän ollen jo vaipunut uneen pakkasten tieltä. Ensimmäiset lumet olivat jo laskeutuneet Cryptiin viime yön aikana ja näytti siltä, etteivät hiljakseltaan putoilevat, harvat lumihiutaleet aikoneet lopettaa tuloaan vielä päivänkään aikana. Se ei kuitenkaan ollut Theodluinille syy jäädä sisään nyhjöttämään, vaikka kenties sitä takkatulen lämpöä alkoi kaipaamaan parin tunnin ulkoilun jälkeen.
Puoliverinen oli lopen turhautunut vain odottamaan ja ihmettelemään kaupungissa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Tuntui, etteivät asiat edenneet suuntaan taikka toiseen, hän vietti suurimman osan päivistään kykkimällä N’drayerin kotona tai Kuiskauksen tuvilla, tekemättä varsinaisesti mitään fiksua. Hän ei saanut lähteä yksin minnekään, koska oli nyt Winder ja piti kuulemma pitää matalaa profiilia, mutta samalla pysyä lähettyvillä. Theo oli jo harkinnut muutamaan otteeseen vain ”katoavansa” ja palaavansa Elwoodiin, mutta ei hän kehdannut. Ei hän kehdannut vain lähteä mitään sanomatta ja hävitä löytämiensä sukulaistensa elämästä — Jos ei muuten, niin Delian tähden. Sitä paitsi enkelinpentu ei ollut vielä valmis palaamaan Elwoodiin ja kohtaamaan totuutta siitä, että äitinsä todellakin oli poissa.

Tänään hän oli kuitenkin viimein saanut jotain vaihtelua arkeensa. Velethuil, yksi Kuiskauksen vanhemmista sotilaista oli suostunut lähtemään Theodluinin kanssa metsään, koska puoliverinen kuulemma halusi käydä kaivelemassa vielä taikajuuria rohtoihinsa, ennen kuin maa olisi liian jäässä. Kaksikko oli pukeutunut lämpimästi ja ottanut mukaan tarvittavan, ennen kuin he poistuivat kaupungista aroille. Velehtuil oli varustautunut asein, liikkuen ratsain, toimittaen nyt jonkinlaista henkivartijan virkaa esimiehensä veljenpojalle. He olivat ottaneet mukaan myös Kánon, eliittikenraalin lemmikkikoiran, joka lähti mielellään matkaan seikkailemaan.
Theodluin olikin ottanut itselleen koiranmuotonsa, nyt Kánon kanssa leikkien ja juosten kepeässä hangessa, kun he matkasivat arojen halki lähimmälle metsänreunalle ja katosivat metsän siimekseen. Hevosella ratsastavan Velethuilin oli jokseenkin vaikea pysyä nopeajalkaisten ja ketterien koirien matkassa, haltiasotilaan muistutellen Theolle ettei tuo nyt turhan kauas hänestä eksyisi. Theo taas puolestaan muistutteli, ettei hän ollut täysi idiootti ja oli hän vuosikymmenet metsässä samoillut ilman taustatukeakin. Turhauttihan se, kun vanhemmat henkilöt pitivät sinua tyhmänä, uusavuttomana tai puolustuskyvyttömänä, vaikka e mitään noista ollut. Tai no, ehkä toisinaan Theo oli hieman typerä.

Muutama tunti siinä oli kulunut, ennen kuin he alkoivat suunnata takaisin päin. Theo ja Káno ottivat jälleen juoksukilpailua keskenään, pujotellen ja syöksyen metsässä puiden ja pensaiden lomasta, jonka johdosta Velethuil jäi jälleen jälkeen, tyytyen seurailemaan koirakaksikon jälkiä kevyessä hangessa. Pistäen myös merkille suhteellisen tuoreet jäljet maassa, jotka eivät kuuluneet eläimelle…
Theo oli keskittynyt liian paljon pitämään hauskaa Kánon kanssa, ettei pistänyt merkille ympäristöä saatikka sitä mihin he olivat juoksemassa. Ja ennen kuin hän ehtikään tajuta, olivat he juosseet ihmisen ohi. Tai ei varsinaisesti ohi, sillä samalla hetkellä kun koirakaksikko huomasi maassa nyhjöttävän, kovinkin surkeannäköisen miehen, heidän leikkinsä tyssäsi siihen. Theo, kermankeltaisessa koiramuodossaan jäätyi sijoilleen vain tuijottamaan miestä muutaman metrin päästä, siinä missä Káno läähätyksensä ohesta alkoi murisemaan miehelle. Se ei pitänyt tästä tuntemattomasta tahosta, lienikö syy sitten se, että mies tosiaan oli tuntematon, vaiko se että tuo oli ihminen… Tosin, Theodluin aisti, ettei mies ihan tavallinen ihminen ollut… Jotain outoa hänessä oli.

Korvat luimussa kultakuvioinen koira katseli vielä hetken tuntematonta, kunnes Theodluin muutti muotonsa takaisin humanoidiksi. Mustaan, lämpimään asukokonaisuuteen ja ylisuureen valkeaan kaulaliinaan pukeutunut puolihaltia arvioi tilannetta hetken sijoiltaan, ennen kuin uskaltautui ottaa pari askelta lähemmäs tuntematonta.
”Hei…”, tummatukkainen haltia aloitti varovaisesti, puhuen yleiskieltä varmuuden vuoksi, ”Satutko tarvitsemaan apua?”.
”… Sinulla mahtaa olla kylmä, vaikutat hieman… alipukeutuneelta lämpötilaan nähden”, Theodluin jatkoi, jokseenkin hermostuneen oloisena pidellen kaksin käsin kiinni olkalaukkunsa remmistä. Samalla nuori puoliverinen hyssytteli nopeasti Kánoa, valtavan koiran nyt ollen pysähtynyt Theodluinin vierelle murisemaan kuin mikäkin suuri vartija. Theodluin ei niinkään pelännyt ihmisiä, saatikka vihannut heitä, mutta hän osasi pitää varansa näiden seurassa. Kovin moni ihminen kun ei pitänyt hänestä, tai tarkemmin sanottuna haltioista, friikeistä, puoliverisistä. Theolla toki oli oma aseensa ja magiansa, jota käyttää, jos tuntematon alkaisikin aggressiiviseksi, mutta juuri nyt puoliverinen kenties kaipasi Velethulia paikalle, mutta haltiasotilasta ei tällä hetkellä näkynyt missään.
Avatar

Aatelinen

Viestit: 4017

Liittynyt: Ma Maalis 09, 2009 5:05

Paikkakunta: Icecrown

Viesti Ma Syys 07, 2020 2:43

Re: Eksynyt ja nälkäinen

Mies tärisi ja hytisi kylmästä ehkä tietäen, että ei tulisi selviämään ilman sivistystä tulevasta talvesta, jos edes syksystä, ellei päässä huutava peto ottaisi sitä ennen valtaansa ja..

Terävä katse kääntyi yllättäen äänen suuntaan, kun Jack sai tuijottaa edessään nyt kahta koiraa. Metsästyskoiria? Ei toisessa oli jotakin.. luonnotonta. Toinen koirista alkoi puolestaan murisemaan puoli jäässä olevalle miehelle ja Jack mulkasi karvapallon päälle mitään sanomatta. Hitaasti mies siirsi kätensä maassa makaavalle ja nuotion sytykkeenä olevalle paksummalle kepille ottaen sen käteensä. Puristaen sitä kädessään, mutta ei nostanut sitä käteensä. Jack tarkkaili tilannetta jos koirat alkaisivat agresiivisiksi ja kävisivät päälle, mutta aivan niin ei käynnyt kun toinen koirista alkoi vaihtamaan muotoa.

Jackin katse laajeni ja tuo nosti kepin lyömis asentoon jo valmiiksi, mutta jäi tujottamaan sanattomana eteensä jäännyttä suippokorvaista haltiaa, joka alkoi puhumaan yleiskielellä. Jack kurtisti kulmiaan tuijottaen haltiaa, joka oli huolissaan kalpean ja palelevan miehen pukeutumisesta.
"Mitä se sinua liikuttaa?" Kysyi kylmästä värisevä ääni, joka ei osannut luottaa haltiaan. Niin, ihmisten puolella Jack oli ollut, mutta omat päätökset olivat johtaneet tähän. Kiitos vain sen tummaturkkisen rakin. Nyt hän tärisi ulkona kylmästä kuin kadulle unohdettu katti tai mikä tahansa kurja elukka, josta ei ollut enään hyötyä. Totta, hänet oli hylätty ja unohdettu, eikä häntä kaivattaisi takaisin muuten kuin päättömänä. Oliko tämä.. Jumalan tapa antaa tie pelastukseen?

Jack laski kädessään olevaa halkoa syliinsä, mutta piti katseensa koirassa ja puoli haltiassa.
"Olen ihminen.. mikä syy sinulla on säästää minut?" Jack kysyi haltialta.
Kalmankoira - Aavekoira
Jack Aaren Fisher (Merari) - Ihminen hirviön kehossa
Ivor - Insan heyvan
Zara - Iso lisko
Ghost - Demoni
Cole - Ihmissuden pentu
Avatar

Monarkki

Viestit: 14552

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Syys 07, 2020 9:37

Re: Eksynyt ja nälkäinen

Mitä se sinua liikuttaa? Hyvä, joskin ehkä turhan negatiivinen kysymys Theon makuun. Haltia hymähtikin pienesti, uskaltautumatta vielä turhan lähelle, kerta tämä tuntematon taho oli päättänyt ottaa kepukan käteen ja näytti siltä että oli valmis ja kykenevä pieksemään hintelämmän nättipojan sillä muussiksi, jos halusi. Tosin, ymmärrettävä reaktio tuo oli, kyllä Theodluinkin olisi halunnut jotain kättä pidempää jos Kánon kokoinen koira osoitti aggression merkkejä. Theo vilkaisikin koiran puoleen, käsiliikkeellä koittaen toppuutella harmaaturkkista, joka sentään suostui lopettamaan murisemisen, mutta oli selvästi yhä jännittynyt ja varuillaan miehen seurassa.

”Et taida olla ihan tavallinen ihminen, jos siitä lähdetään…”, Theo lopulta huomautti, miehen kysellessä, miksi suippokorvainen häntä oli säästämässä.
”Aistin aurasi… Se on jotain suurempaa, väkevämpää mitä tavallisilla ihmisillä”, maaginalku jatkoi, päättäen olla mainitsematta, kuinka miehen aura tuntui oikeastaan aika mukavalta. Siinä oli jotain synkkää, mutta sellaiseen Theo oli tottunut asuessaan Elwoodissa. Kaikki synkkä ja ”epäpyhä” ei aina välttämättä tarkoittanut pahaa, sen hän oli oppinut.
”Eikä minulla ole tapana ketään muutenkaan nirhata rodun perusteella – tai ylipäätään… En katso kuuluvani sotaan, joka tätä maata runtelee. En valitse puolia, tuomitsen jokaisen yksilönä, tiedäthän”, Puoliverinen jatkoi olkiaan kohauttaen, näin pitkäsanaisesti selittäen olevansa puolueeton. Vaikka ehkä hänen pitäisi esittää olevansa haltioiden puolella, kerta oli itse kuningattaren veljenpoika…

”Muuuttta jos haluat, voin kyllä jättää sinut rauhaan…”, Theo jatkoi, samalla kun otti nyt muutaman, varovaisen mutta varman askeleen lähemmäs miestä, samalla kun kävi irrottamaan paksun, mustan talviviittansa harteiltaan ja ojensi sen miehen suuntaan. Tuo kyllä yltäisi sen nappaamaan, jos vähän kurotti.
”Toisaalta taas, jos vain annat, voisin auttaa sinua”, Puolienkeli kävi hymyilemään ystävällisesti.

Paluu Laurina Arot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö