To uncover; to reveal


Arot sijaitsevat valtakunnan länsiosassa, aueten heti Quinn metsän vieressä ja jatkuen pitkälle pohjoiseen Kleth vuorelle asti. Arot ovat kumpuilevaa ja välillä tasaantuvaa ruohomaata silmänkantamattomiin. Aroilta löytyy kuitenkin teitä, jokia ja jopa pieniä järviä, jotka rikkovat tämän ruohomeren yhtenäisyyttä silloin tällöin. Kaksi suurinta tietä kulkevat ihmisten kaupungista Nahor kylään ja toinen suurin tie taas ihmisten kaupungista arojen halki Kleth vuorelle. Kleth vuorelle kulkevaa tietä ei kuitenkaan käytetä kovin usein lohikäärmeiden pelossa.

Aroilla sijaitsee tätä nykyä myös Haltioiden kaupunki. Pohjoisemmasta löytyy myös kyliä, jotka uhkarohkeana pitävät majaansa aroilla.

Haltiat pitävät aroja erittäin tarkkaan silmällä kaupunkinsa tähden, joten on erittäin todennäköistä törmätä haltioiden sotilaspartioihin aroilla, varsinkin eteläosassa.

Valvoja: Crimson

Avatar

Uusi tulokas

Viestit: 25

Liittynyt: To Elo 01, 2019 6:03

Viesti Ma Marras 16, 2020 9:13

To uncover; to reveal

// Aksutar tuo kurpitsansa kaiverrettavaks //

Belial

Yö oli alkanut kääntymään aamuksi, nousevan auringon alkaessa tuomaan väriä lähes pilvettömälle taivaanrannalle. Loppusyksyn ajankohta toi mukanaan kirpeyttä aamuihin, mikä ilmeni nytkin haalean usvan ja nurmelle kohmettuneen aamukasteen muodossa. Kyllähän tuo tuosta sulaisi, kunhan vain aurinko saisi itsensä näkyviin. Mutta pienen hetken ajan ilmassa oli pysähtyneisyyttä, jollaista ei pohjoisessa Kleth-vuorilla pystynyt todistamaan samaan tapaan.
Belial oli ollut liikkeessä edellisestä päivästä lähtien. Hän oli seurannut välimatkan päästä kääpiöpartiota, jotka olivat lähteneet varhain vaeltamaan etelämpänä sijaitsevaan kääpiökylään Brighidiin - tai näin ainakin Belial oli yrittänyt tulkita lähes olemattomalla kääpiökielen ymmärryksellään. Nokipää oli kokenut tämän tilaisuudekseen lähteä hieman kauemmas mukavuusrajoiltaan vuorten suojista, olihan maailma etelässä kutkuttanut mielenkiintoa jo tovin. Miehen suuntavaisto oli kuitenkin surkea ollessaan maan tasalla, joten jonkun tai jonkin seuraaminen oli välttämätöntä näin aluksi.
Yön pimeys ja pitkä välimatka eivät olleet tuottaneet tarkkanäköiselle tulikatseelle ongelmia seurata teitä kulkevaa partiota, mutta määränpäähän saapuminen oli jättänyt miehen vailla seurattavaa. Toki kulkurilla olisi ollut vaihtoehtona mennä partion tavoin kylään saakka, mutta Brighidin militaristinen olemus sai miehen jatkamaan matkaa ilman oppaita. Tuskin hän enää pitkälle vaeltaisi ennen kun palaisi takaisin pohjoiseensa, mutta kerta nyt oltiin jo niin pitkällä, niin olihan sitä otettava retkestä kaikki irti.

Luontonsa käski kulkuria pysymään Quinn-metsän rajalla suojassa, mutta raikas aamu ja alati sen lisääntyvät värit innostivat miestä tekemään poikkeuksen. Aroilla oli hiljaista ja hyvä näköyhteys pitkälle, joten jos nyt tämän kerran hieman rentoutuisi ja nauttisi maisemanvaihdoksesta - sitähän varten hän täällä oli. Kunhan pysyi kaukana teistä, ties kuinka moni katse seurasi alati niillä kulkijoita. Niinpä Belial jätti metsän reunan taakseen ja asteli rauhallista tahtia kumpuilevia nurmikenttiä myöten. Mies silmäili taivasta, ja pystyi melkein vannomaan viettäneensä aikaa aroilla menneisyydessään. Muistikuvat aukeiden kenttien yllä lentämisestä olivat vahvoja, mutta niitä oli mahdoton sijoittaa mihinkään tiettyyn aikaan. Oliko niistä kymmenen vai sata vuotta? Ehkä sillä ei ollut väliä, mutta sillä oli kuinka käärme oli päätynyt tuolta taivaalta ihmisten keskuuteen.
Belial seisahtui yhden kumpareen laelle ja yritti erottaa kaukaa horisontista jotain maastosta poikkeavaa ja mahdollisesti ihmisten rakentamaa, mutta aamu-usva sumensi näköalan. Sillä hetkellä vastauksia ei ollut eikä näkynyt, mutta ratkaisu akuutimpaan ongelmaan osui silmäkulmaan; puro. Edes Belialin kaltainen käärme ei ollut immuuni janolle, ja pitkän matkan kulkenut rääsyläinen toivottikin näyn tervetulleeksi.

Virtaava vesi höyrysi lämpöään kylmässä aamuilmassa, saaden pian seurakseen samalla tavalla huuruavan Belialin. Arojen viileys ei tuntunut missään, ei ainakaan pohjoisen hyisiin ilmoihin verrattuna. Itseään lämmittävä käärme pärjäsi kyseisissä olosuhteissa repaleisesta ja kevyestä vaatekertoimesta huolimatta - mutta kylmän sietäminen ei estänyt vihaamasta sitä. Olisipa siivekäs aikoinaan herännyt tulivuoren juuresta pohjoisen murikan sijasta!
Nokikasvoinen polvistui virtaavan veden äärelle ja alkoi sammuttamaan janoaan kädellä vettä kauhoen.
Avatar

Monarkki

Viestit: 14591

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ke Joulu 09, 2020 9:34

Re: To uncover; to reveal

Saga Anahita


Aamu alkoi sarastamaan Briarissa, kylän heräillen jälleen arkeensa, kyläläisten kiirehtien töidensä pariin, jotta tämä yhteisö pyörisi ja pysyisi pystyssä jälleen yhden päivän verran. Sitä oli hauska seurailla, katsella kuinka ihmiset ja muut kaksijalkaiset kylässä löysivät paikkansa ja tehtävänsä. Mutta kuukausien saatossa sen seurailu oli alkanut kyllästyttämään. Vai oliko se kenties kateus, jota punasuomuinen serpentti koki? Kaikilla oli paikkansa, tehtävänsä ja hän vain istui katonharjalla, katsellen ja ihmetellen muiden touhuja aamusta iltaan.
Olihan Pumpkin yrittänyt olla avuksikin, siellä sun täällä. Mutta totuus oli, ettei hän oikeastaan ollut hyvä missään ja yleensä aiheutti enemmän vahinkoa, mitä oli avuksi. Joko kokemattomuuttaan tai malttamattomuuttaan – Saga oli yhä samanlainen koheltaja ja turhankin tomera toisinaan, mitä oli ollut jo vuosisatoja. Eikä kaikilla ollut loputtomiin aikaa opastaa häntä tehtävissä ja katsoa hänen peräänsä, minkä Saga kyllä ymmärsi. Lisäksi, jotenkin tässä kylässä tunnuttiin katsovan hölmistyneenä sitä, että lohikäärme halusi tehdä töitä kuten kaksijalkaiset. Briar kun oli tottunut näkemään lohikäärmeet ratsuina, lemmikkeinä, kumppaneina isännän tai emännän rinnalla.

Sekin oli yksi asia, mikä Sagaa oli vaivannut. Kaikilla liskoilla tuntui olevan isäntä, emäntä, omistaja. Joku jolle vastata, joku jolle työskennellä. Hänellä ei ollut ketään. Kitukasvuinen naaras käärme oli toki yrittänyt löytää itselleen jonkun kaksijalkaisen, jonka kanssa samanlaista sidettä olisi voinut alkaa luomaan, mutta ei sellaisen kumppanin löytäminen ollutkaan niin helppoa, miltä se kuulosti. Ja valitettavasti hän oli vielä turhan pieni toimiakseen ratsuna kylän lohikäärmeratsastajille – paitsi keveämmille naisille ja nuorille. Ja turhan innokkuutensa ja energiansa tähden häntä ei voinut edes käyttää ”koulutusratsuna” keskenkasvuisille… Loppupeleissä Sagan kaltainen kapea serpentti ei ollut oikein ihanteellinen ratsunakaan ruumiinrakenteensa kanssa – hän oli niin sanotusti ”vaikea” ratsu, joka sopi vain kokeneemmille jotka kykenivät pitämään tasapainoaan helpommin kiemurtelevasti lentävän serpentin selässä.

Joten hänellä ei ollut muuta, kuin katsella ja ihmetellä. Tämäkin aamu oli alkanut samalla tavalla, valkeaharjaisen naaraan loikoillen erään majatalon katolla kera muutaman muun lohikäärmeen, jotka vielä torkkuivat. Lokenekin tulisi tänään olemaan kiireinen omine tehtävineen kera kyläpäällikön, joten Saga päätti kerrankin olla kiltti eikä häiritä parasta ystäväänsä. Heillä olisi kyllä aikaa riehua ja aiheuttaa kaaosta myöhemminkin.
Mutta, toisin kuin toisina aamuina, tänään majatalonpitäjän täysi-ikäinen tytär oli tuntenut suurempaa myötätuntoa jokseenkin masentuneenoloista serpenttiä kohtaan ja käveli nyt ulos majatalosta, huhuillen Pumpkinia sitten luokseen. Siitäkös naaras innostui ja lehahti alas kuulemaan mitä neito hänestä halusi. Ja kuulemma tuolla oli hänelle tehtävä! Tytär kertoi, ettei itse ehtisi tänään metsästämään pienriistaa, jotta äiti voisi illasta sitä tarjoilla majatalon vieraille. Joten tyttö ehdotti, että Pumpkin kävisi katsomassa hänen ansojaan, kenties lohikäärme voisi myös yrittää metsästää jotain itse, mikäli ansat olisivat tyhjinä. Siitäkös Saga innostui, tietäen syvällä sisällään että tytär yritti vain olla ystävällinen ja keksiä hänelle tekemistä, mitä muka itse ei ehtisi tekemään. Mutta ei se mitään, Saga olisi enemmän kuin mielellään avuksi!
Joten, majatalonpitäjien tytär kertoi hänelle, minne päin hän oli vienyt ansojaan, kehottaen serpenttiä tuomaan ansat takaisin mielellään ehjinä. Sen näkisi sitten, säilyisivätkö ne ehjinä Sagan käsittelyssä, mutta serpentti lupasi tehdä parhaansa. Matkaansa hän sai suurehkon kangassäkin, mihin sulloa ansat ja mahdolliset saaliit.

Ja sen myötä Pumpkin lähti matkaan, suunnaten koilliseen Briarista, tomerana ja innokkaana, päättäen jo nyt, ettei aikoisi tyhjin käsin palata! Hän viettäisi vaikka koko päivän kaivaen rusakoita kuopistaan, jos oli pakko!
Lohikäärme taittoi matkaa lentäen korkealla. Hänen kokoista ja mallista lohikäärmettä oli vaikeahko hahmottaa niin korkealta, mikä oli vain hyvä. Viimeinen asia mitä hän halusi, oli joutua ihmisten hyökkäyksen kohteeksi, jos mokomat päättivät yrittää ampua hänet alas taivaalta. Ei sillä, että ihmiset olisivat jousineen ja ballistoineen näin korkealle edes yltäneet…
Perille päästyään Saga alkoi etsimään ansoja. Vasta nyt muistaen, ettei hän varsinaisesti tiennyt, miltä ne ansat näyttivät. Mutta se lieni vain sivuseikka! Serpentti lennähteli sinne tänne arojen ja metsänreunan tuntumassa, ottaen kaiken irti tästä pienestä retkestä. Pitäen hauskaa liitäessään lähellä maanpintaa ja nousten korkeuksiin kukkulan laelta, vain syöksähtäen takaisin maantuntumaan. Pelästyttäen siinä samalla muutaman pikkuriistan liikkeelle kun liian läheltä niiden piilopaikkoja lennähti – ja sehän tarkoitti, että jahti oli käynnissä. Nopeasti liitävä ja taidokkaasti mutkitteleva serpentti syöksähti yhden rusakon perään, pitkäkorvaisen pinkoen pakoon minkä kintuistaan pääsi, tehden väistöliikkeitä ja mutkitellen kuin riivattu. Ja Saga pysyi tuon perässä, jotenkuten, lohikäärmeen sähisten ja ähisten, pitäen petomaisia ääniään kun se yritti saaliin saada kitaansa tai kynsiinsä, mutta peijakas oli niin kovin ketterä.

Henkensä edestä pinkova rusakko johdatti Sagan pian puron varteen, jonka viertä he jatkoivat ajojahtia vielä pienen tovin, kunnes lohikäärme yllättäen pysähtyi, huomatessaan edessään muutamien metrien päässä purosta juovan ihmisen. Tai ihmiseltä tuo näytti, näin äkkiseltään. Ja normaalisti Saga olisi joko lennähtänyt vain pois tai mennyt uteliaisuuttaan katsomaan lähempää, mutta nyt se pysähtyi paikoilleen, serpentin iskien jalkansa maahan ja nostaen pitkän kaulansa pystyyn. Sen kullankeltaiset silmät tuijottivat tätä muukalaista pitkään ja hartaasti… Mutta eihän kyseessä ollut muukalainen.
Saga ei uskonut aaveisiin, eikä tietääkseen ollut niin sekaisin, että olisi näkyjä nähnyt. Mutta juuri nyt hän näki edessään miehen, jonka oli menettänyt vuosia sitten. Kumppanin, joka oli jättänyt naaraan sydämeen tyhjyyden tunteen. Menetys, josta hän ei vielä tähänkään päivään asti ollut kunnolla toipunut. Hänen kaltaiset serpentit kun pariutuivat elämäkseen, ikikumppanin menettäminen oli niille aina raskas isku. Oli kai sinällään jopa ihme, ettei Saga ollut vain kuihtunut pois menetyksen myötä. Siitä lieni kai kiittäminen naaraan suhteellisen nuorta ikää.

Mutta nyt se ei tiennyt, mitä tehdä. Saga näki edessään kumppaninsa, jonka luuli kuolleen. Tämän piti olla harhakuva, se oli ainoa selitys asialle. Mutta mikä moisia harhoja aiheutti, ei hän tähän mennessä ollut nähnyt visioita edesmenneestä rakkaastaan.
Se hetki tuntui ikuisuudelta, Sagan vain tuijottaen miestä jota ei uskonut todeksi. Ääni päässä käski pakenemaan, tämä selvästi oli jonkinlainen ansa. Mutta toinen ääni käski mennä lähemmäs. Ja juuri nyt Saga ei tiennyt, kumpaa ääntä olisi pitänyt kuunnella.

Lopulta naaras raotti kitaansa, antaen jokseenkin värisevän äänensä kummuta syvältä sisältään, toistaen sen tosinimen, jota ei ikinä ollut unohtanutkaan:
”Ambrosios”


//Vuodatan sydämeni tähän vastaukseen ja sit muistan sun offgame viestin ja haluun vaan lyödä suo //
Avatar

Uusi tulokas

Viestit: 25

Liittynyt: To Elo 01, 2019 6:03

Viesti To Joulu 10, 2020 12:59

Re: To uncover; to reveal

Kulkuri oli ottanut tietoisen riskin polvistuttuaan juomaan, ja toiseen polveen nojaten oli valmis nousemaan mikäli jokin olisi rikkonut hiljaisen aamun. Vähän väliä mies olikin kuulevinaan jotain ja joka kerta pysähtyi hetkeksi niille sijoilleen, vilkaisten kulmiensa alta eteensä. Tuuliko se vain kantoi arojen ääniä? Ilmeisesti. Belial kauhoi kämmeneensä vielä kerran vettä, mutta sen juominen keskeytyi välittömästi nokipään kuullessa nimensä mainittavan. Hän karkasi ylös nopeammin kuin säikähtänyt peura.
Punainen serpentiini seisoskeli muutamien metrien päässä hänen tavoin puron varrella. Belial seisoi paikalleen jäätyneenä, ruumiinsa tietämättä kuinka edes muodostaa ilmeitä hänen pitäessä palavan katseensa käärmeessä. Vaistonsa käskivät leimahtamaan ja pakenemaan paikalta, mutta tilanne oli äkillisyydellään lamauttanut miehen aistit. Nokikasvoinen kävi mielessään vain paniikkia ja hämmennystä siitä, kuinka toinen lohikäärme tunsi hänet oikealta nimeltä.
"Miten...?", ihmettelikin hetken hiljan jälkeen lähes äänettömästi henkäisten. Vasta nyt alkujärkytys alkoi hiljalleen antamaan sijaa aisteille, ja tulikatseinen siristi aavistuksen silmiään yrittäessään käsitellä näkemäänsä. Serpentiininaaras oli tuttu, hyvin tuttu; Belial tunsi erityistä lämpöä tuon läsnäolosta ja muistosta. Oli lukuisia unia, joissa oli esiintynyt keltasilmäinen naaras niin käärmeenä kuin ihmisenä - ja sen takia tuntuikin epäaidolta yrittää yhdistää nyt näkemäänsä unenomaisiin muistikuviinsa. Oliko kyseessä edes sama henki? Mies tunsi olevansa siitä lähes varma, muttei uskaltanut luottaa tunteisiinsa. Eihän hän tiennyt mitkä mielensä kuvitukset pohjautuivat todellisuuteen ja mitkä eivät.
Nokinen keräsi hetken ajatuksiaan, yrittäen luoda kokonaiskuvaa. Se oli kuin palapelin kokoamista toisen pelin paloilla.
"Olin loukkaantunut, kun tapasimme", muisteli varovaisesti, katse yhä kiinni punaisessa käärmeessä. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaksikon tiet olivat yhdistyneet, syystä tai toisesta. Matkan varrella vilahteli useita kasvoja ja hahmoja, mutta juuri tuo naaras oli osallisena lähes kaikissa tapahtumissa. Sitten kaikki hämärtyi. Miksi?

Tuolla hetkellä syy tapahtumien kulkuun oli kuitenkin toisarvoinen, sillä miestä kiinnosti nyt enemmän selkeyttää muistikuvansa serpentiinistä. Nimi... mikä tuon nimi oli? Belial tunsi tietävänsä sen varmasti, mutta sanat eivät löytäneet tietä mielestä kielelle. Kunnes, vihdoin!
"Saga", sanoi, silmät palaen ja ilme muuttuen eksyneestä valoisammaksi. "Kutsuin sinua Pumpkiniksi", lisäsi, eikä tässä vaiheessa epäröinyt nimien todenmukaisuutta - ne tuntuivat tutuilta, ja niillä oli erityinen merkitys kulkurille. Nyt hänelle alkoi valjeta enemmän; he olivat olleet läheisiä, rakastavaisia. Se selittikin oudon tunteen rintakehässä, minkä Saga oli läsnäolollaan aiheuttanut - Belialin henki muisti, vaikka mies itse oli kadoksissa.

Nokikasvoisen kirkas olemus kuitenkin hiipui pian, kun muistaminen toi enemmän vastaamattomia kysymyksiä. Myöskään unohduksissa olleiden tunteiden kohtaaminen ei ollut helppoa, etenkään kun tulikatse ei ollut osannut kuvitellakaan omaavansa sellaisia kaiken sen mielensä sumun takana. Hän oli ehkä jopa neuvottomampi kuin koskaan ennen, mikä näkyi miehen ulkoisessa olemuksessa.
"Mitä tapahtui?"
Avatar

Monarkki

Viestit: 14591

Liittynyt: Pe Marras 23, 2007 2:47

Paikkakunta: Crypt

Viesti Ma Joulu 14, 2020 8:47

Re: To uncover; to reveal

Naaras jatkoi jähmettyneenä seisomista, tuntien kuinka kylmät väreet kulkivat pitkin sen pitkää selkäpiitä, kun mies puhui. Kerraten, missä tilanteessa oli, kun he tapasivat. Saga muisti sen päivän myös, mutta miksi Belial sen mainitsi? Serpentti ei aluksi edes ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, mutta pikkuhiljaa totuus alkoi hiipiä pintaan.
Eikö Belial muistanut mitään? Se selittäisi montakin asiaa, mutta Saga ei täysin ymmärtänyt, mikä moisen muistinmenetyksen olisi aiheuttanut ja miten se varsinaisesti edes toimi. Selvästi Belial muisti jotain! Tuhkainen muisti hänet! Hänen nimensä, sen, jonka naaras oli saanut syntyessään ja sen, mitä hän oli käyttänyt kaksijalkaisten keskuudessa. Joten Belial muisti hänet, eikö?

Koko tuon ajan Saga oli pysynyt paikoillaan, vain tuijottaen tummatukkaista, joka ääneen oli päässyt. Belialin täytyi olla oikea, eiväthän harhakuvat puhuneet? Eivät ainakaan noin sekavasti ja oudosti! Tai jos puhuivat, Saga oli loukkaantunut, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen kun hän viimein tuli niin hulluksi, että alkoi näkemään menetetyn rakkaansa, oli tuo muka unohtanut kaiken tapahtuneen?
Lopulta naaras kuitenkin liikahti. Aluksi vain painaen päätään hieman alemmas, nuuhkaisten ilmaa, aivan kuin yrittäen saada tuoksusta varmistuksen, että mies oli aito. Valitettavasti hän oli turhan kaukana haistellakseen toista, joten naaras loikkasi ilmaan, liitääkseen lähemmäs. Aluksi rauhalliseen tahtiin, kunnes se yllättäen lisäsi vauhtia, nyt suorastaan syöksähtäen miehen luokse. Ja juuri ennen kuin hän pääsi tuhkaisen eteen, muutti naaras vauhdista muotoaan humanoidiksi, kirien viimeiset metrit kävellen toisen eteen ja –

Kaunistelematta, varoittamatta, ensimmäisenä reaktionaan Saga nosti kämmenensä ilmaan ja samalla vauhdilla mitä oli tullutkin, kävi nyt lyömään avokämmenellä tummatukkaista poskelle. Ja se sattui, jopa hänen käteensä, joten tuo ei todellakaan ollut vain harhakuva. Se oli Belial, Abrosios, ilmielävänä.
”Missä sinä olet ollut?!”, Saga rääkäisi, naisen kuulostaen vihaiselta aluksi, mutta äänen kävi sekoittumaan selvä tunteiden sekamelska. Viha oli vain päällimmäinen tunne, jolla naaras osasi ensitöikseen reagoida – tai ei se välttämättä varsinaista vihaa ollut. Katkeruutta, ennemminkin. Sen alla oli suru, joka kävi värisevästä äänestä kuulumaan toisiksi parhaiten. Sen jälkeen lieni hämmennys suurin tunne, jonka alta löytyi kuitenkin myös lämpimämpiä tunteita, kuten ilo ja läheisyys, huojentuneisuus, jopa se rakkaus. Mutta ne eivät päässeet pintaan vielä, naaraan ollen yhä niin sekaisin tästä odottamattomasta jälleennäkemisestä.

”Mikä sinulla kesti?!”, Saga jatkoi lähes saman tien kysymyksiään, ”Viikkoja, kuukausia – vuosia! Odotin sinua, etkä palannut! Etsin sinua, mutta en löytänyt jälkeäkään!”.
”Ja nyt kehtaat seistä siinä, kuin mitään ei olisi tapahtunut!?”, Naaras melkein huusi, äänen käyden korkeammilla asteilla, Sagan pidätellen kyyneliään jotka silmäkulmaan kävivät väkisinkin nousemaan.
”Luulin sinun kuolleen!”, Saga nyyhkäisi, ”Luulin, että menetin sinut!”.

Paluu Laurina Arot

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö