Pumpkin
Lunta. Kaikkialla. Puhdas, valkoinen hanki oli jotain, mitä nuori lohikäärme ei ollut vielä todistanut pitkähkön elämänsä aikana. Saga Anahita oli vastoin kaikkia varoittavia aistejaan lähtenyt pois ihmisten kylästä ja suunnannut kulkunsa aroille.
Arot olivat täynnä valkeaa, puhdasta ja koskematonta lunta. Lunta riitti aina polviin asti, joten eteneminen oli ihmismuodossa yhtä kahlaamista. Mutta se ei pysäyttänyt nuorta, uteliasta käärmettä. Kylmä ilma oli pakottanut Pumpkinin pukeutumaan normaalia asustustaan lämpimämmin, joten tuolla olikin päällään harmaa, villainen paita ja pitkät housut. Vastoin periaatteitaan, oli naaras myös joutunut vetämään jalkaansa kengät ja käsiinsä tumput. Kaiken tämän viimeisteli tummanharmaa, hupullinen viitta, jonka helma oli jo märkänä lumesta.
Päivä oli muuten kaunis. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, samalla kun kirpeä pakkanen nipisteli poskipäitä. Pakkasesta huolimatta, Pumpkin jatkoi matkaansa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ihmiskylästä, arojen ylvääseen yksinäisyyteen.
Päästyään tarpeeksi kauas sivilisaatiosta - omasta mielestään - Pumpkin pälyili hetken ympärilleen, virnistellen samalla itsekseen.
Kun selusta oli varmistettu, Pumpkin veti syvään henkeä ja toi esiin oikean olomuotonsa. Punainen lohikäärme venytteli raajojaan valkeassa lumessa, näyttäen selvästikkin enemmän kuin iloiselta. Pumpkin oli odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Lohikäärme alkoi syöksähdellä matalalla lentäen edes takaisin, pöllyttäen näin koskematonta hankea. Lumi lensi metrien korkeuteen, naaraan jatkaessa huolimatonta temmellystään. Välillä Pumpkin sukelsi hankeen, ponnahtaen sieltä ylös kuin delfiini vedestä. Oli siitä jotankin iloa olla pienehkö ja siro lohikäärme.
Lopulta naaras pysähtyi kinokseen ja kiereskeli hangessa hymyillen, kunnes sulki silmänsä ja jäi nauttimaan viileästä hangesta, joka tuntui taivaalliselta vasten suomuja.
//suskar und Rocky thnx k bye//