Kirjoittaja Agna » 24 Tammi 2012, 21:50
Eugene
Lato. Mitä helvettiä? Minkä ihmeen takia keskellä aroja oli yhtäkkiä lato? Siis oikeasti. Eihän täällä edes viljelty mitään, ei täällä ollut muuta kuin ruohoa. Vaikka no, saattoihan lumen alta paljastua tietysti vaikka mitä. Viimekeväänä Eugene oli löytänyt lumen alta lähes moitteettoman tikarin potkaistessaan lunta Pimeillä kujilla, ja oli ollut vähällä ettei teräase ollut survaissut häneltä varpaita irti. Iskuhan oli tietysti (vahingossa) huolella tähdätty, ja potku oli osunut kahvaan. Demonista kuitenkin tuntui, että tikareiden löytäminen Pimeältä puolelta oli vaikka kuinka paljon todennäköisempää kuin heinän tai muiden kasvatettavien hernepalkojen ja perunoiden löytäminen lumen alta täältä - keskeltä aroja.
Gene tarkasteli eriparisilla silmillään latoa. Sen puu oli jo harmaantunut, tai ainakin yöllinen talvimaisema antoi olettaa niin. Kärsineen katon päälle oli kerääntynyt jonkinverran lunta, ja ladon sisällä oli melkein lumetonta. Ovea ei ollut laisinkaan ja ikkunoitakin edustivat pelkät aukot. Demoni astahti sisälle latoon ja joutui kumartumaan hieman oviaukossa, jota ei selvästikään ollut rakennettu niin pitkille miehille. Eugenen hiuspehko raapaisi kumartumisesta huolimatta oviaukon yläraunaa ja jätti muutaman hiutaleen hänen mustaan päähänsä. Hän katseli ympärilleen ladossa ja odotti että sen syövereistä kävelisi vastaan jotain mielenkiintoista ennenkuin hän romuttaisi koko maisemanpilaajan. Vaikka ei sillä, että Eugene olisi pahemmin maisemista pitänytkään. Lopulta demonin silmiin osui kaksi käppyräreunaista kiveä, jotka mies tunnisti oitis käyttökelpoisiksi. Pieni suu nosti itsensä hymyyn paljastaen valkoiset, terävät hampaat, kun Gene poimi kivet käteensä ja käveli ulos ladosta. Hän otti muutaman askeleen pois ladostapäin ja asetti kädet lanteilleen, puuskahtaen sitten syvään.
"Sinä pilaat Gillespien näkyvyyden. Siispä, poistu!" Eugene huudahti raapaisten kiviä toisiaan vasten ensin kerran, sitten toisenkin, ja kolmannella kerralla kivet leimauttivat ilmaan kipinää. Kipinät valaisivat hetken demonin harmaata ihoa punahehkuisina ja putoilivat sitten lumeen ja sammuivat. Mustapehkoinen mies naureskeli voitonriemuisena. Voi kyllä, näillähän hän pystyisi tekemään tulta! Joten eiköhän olisi aika pystyttää juhannuskokko sydäntalven keskelle. Eugene raapaisi kivillä uudelleen nyt lähempänä ladon seinää, ja pikkuhiljaa kipinät ottivat kiinni ladon seinästä nakertaen sitä ensin varovaisesti ja kerääntyen sitten kevyeksi liekiksi, joka ruokki itseään vanhalla puulla ja roihahti sitten liekkeihin. Eugene sulki silmänsä ja nautti lämmöstä jonka tuli toi pakkasen keskelle. Hän levitti kätensä palavan seinän vieressä seisoskellessaan, ja naureskeli ääneen.
//Ventus-setä mukaan demonityttönsä kanssa!