Suloinen, pienet terävät hampaat paljastava virne palasi jälleen takkutukan kasvoille. Fauni myönsi itselleen pitävänsä tuosta hymystä. Kätevä. Karkotti varmasti useimmat luotaan, joka sai Atrevauxin seuraavaksi miettimäänkin, olikohan henki yksinäinen. Ja jos oli, välittikö tuo siitä tietoisesti?
Ajatusketju katkesi, kun pienet käpälät koskettivat kaavun alla murtunutta, karvaista jalkaa. Katse hapusi automaattisesti katsomaan tuota pientä kuhmua kaavussa, samalla kun aivot rekisteröivät kivun jalasta katoavan. Pian kädet olivat vetäneet reittinsä koko jalan mitan, irroten nyt. Hengetär lähti peruuttamaan alas kaavun alta, saaden apua faunilta, joka kävi takkinsa helmaa hieman nostamaan ettei takkutukka kävisi kompastumaan kankaaseen.
Henki pöksähti maahan käsiinsä nojaten istumaan. Sen sijaan että kenraali olisi takkutukkaa silmäillyt, oli tuo keskittynyt testaamaan jalkaansa, joka nyt kantoi taas miehen painon päällään. Kulma nousi jälleen hämmästyksestä. Yhteenotossa murtunut luu oli jälleen ennallaan ja jalka täten ehkä. Peräti jopa parempi, kuin oli ennen konfliktia ollut.
Aikansa askellettuaan paikallaan, nosti Atrevaux katseensa viimein koivestaan Hecateen. Fauni jopa kyykistyi tuon pienen olennon tasolle, mikä oli erittäin harvinaista tämän sarvipään kohdalla, joka ei tavallisesti käynyt mistään välittämään. Hecate oli kuitenkin ansainnut kiitoksensa tästä urotyöstä.
Et tiedäkään, kuinka kiitollinen olen teostasi, Hecate, jalkansa ehjäksi saanut kenraali totesi ,En anna yhdenkään olennon vahingoittaa sinua jatkossa naarmullakaan. Toivon sen riittävän kiitokseksi, tuo jatkoi ystävällisesti hymyillessään. Tämä lupaus tulisi myös pitämään. Sanoipa tai asettuipa sen eteen kuka tahansa.