Pruina? Oliko se hevosen nimi? Lapis näytti hetken kuulostelevan ja konusi itsensä myös ylös vedestä muuttaen muotoaan. Siltähän sitten pensaiden seasta saapui tummanruskean väritystä omaava hevonen, joka näytti väsyneeltä ja siltä, kuin olisi etsinyt vimmatusti omistajaansa. Lapis taas lähes hyppäsi hevosen kimppuun, joka vähän yllätti Edin, joka seurasi tilannetta rauhallisena. Jälleen näkeminen näytti hyvin sydäntälämmittävältä. Kaverukset selkeästi eivät tarvinneet ääntä kommunikoidakseen toistensa kanssa, joka taas oli jollain tasolla hyvin ihailtavaa. Hetki oli lämmin, kunnes hevonen näytti siltä, että halusi talloa hänet. Sehän oli selvää, asia myös kuului Lapiksen suusta.
"Minua ei varmaan voi pitää tavallisena petona?" hän kysyi ja kallisti vain päätään eikä näyttänyt yhden yhtäkään tunnetta kasvoillaan. Edward tiesi sen. Eläimet tiesivät pysyä poissa ja ne tiesivät, että hän oli vaarallinen, eikä hänen lähelleen kannattanut tulla. Veri, mikä virtasi hänessä oli hänen tuomionsa. Edward piti luonnosta ja eläimistä, mutta eläimet kaartoivat häntä kaukaa jo tietäen mikä hän oli. Hän ei voinut edes koskea koiraan, kun tämä jo uikahti ja oli puraisemassa häntä käteen.
Asia oli vain nyt niin, ettei eläimät olleet siitä ensimmäisestä päästä, jotka pörräsivät hänen ympärillään. Siksi hän pysytteli rauhallisen oloisena, kauempana hevosesta, joka kuitenkin näytti rauhoittuvan. Silti sen silmissä kiilui tieto siitä, ettei sen omistaja ollut turvallisimmassa seurassa ja se varmasti olisi puolustamassa ystäväänsä. Edward ymmärsi sen ja otti pari askelta kauemmas. Hän ei halunnut, että hevonen hermostuisi. "Se ei pidä minusta." hän totesi hymyillen taas, sitä lempeää hymyään. Hän ymmärsi, hän kunnioitti hevosen toiveita ja tiesi, että jos tulisi yhtään lähemmäs se varmasti tulisi ja talloisi hänet.
Edward sulki silmänsä ja hengitti, veti syvään henkeä. Hän avasi silmänsä ja katsoi jo hieman punertavaa taivasta. Aurinko alkoi laskea. Ihmissusi oli ehkä pelätty rotu juuri sen takia, kun se pystyi levittämään tätä kamottavaa kirousta. Ehkä siksi se oli niin pelätty? Tai siksi, koska se ei pystynyt hallitsemaan itseään? Kysymys kysymyksen perään, joka tuntui vain rasittavan hänen päätään.
Hän vilkaisi vasenta kättään. Siihen alkoi hiljalleen syntyä violetinpunertavia läiskiä ja varmaan myös hänen kasvoihinsa. Hän mietti, hän saattoi jo tuntea pienen kivun ja tiesi jo tämän tapahtuvan. Hän nosti katseensa Lapikseen. Hänen vasen puolensa kasvoista alkoi hiljalleen sinertää. Ihmissusi siirsi vasemman kätensä selkänsä taakse ja vei oikeankin, jotta se ei näyttäisi niin epäilyttävältä. "On aika erota Lapis. Kiitos tästä päivästä, vaikka asiat eivät alkaneetkaan hirveän hyvin." hän totesi ilmekkään värähtämättä. Kipu tuntui yltyvän hänen sisällään ja tunsi, kuinka hänen silmänsä alkoivat huomaamattomasti nykiä. Hänen oli päästävä pois. Hänen itsensä ja Lapiksen takia.
"En tiedä tapaammeko, mutta jos tapaamme... Toivon, että voimme hymyillä toisillemme." Ed sanoi ja hymyili hieman väkinäisesti, kunnes käänsi selkänsä ja lähti kävelemään pois päin. Hän puristi vasenta kättään, joka oli alkanut kuumentua ja täristä. Pakko päästä pois. Hän ajatteli ja mietti, kuinka pitkä matka olisi metsän reunalle? Kuinka kauan hän jaksaisi kävellä? Hän ei halunnut olla taakka kenellekään ja hän oli jo tottunut kestämään kivun yksin, ilman kenenkään läsnäoloa.
//Oli kyllä vähän hapokasta >o<