
Jumal Velho
Viestit: 4211
Liittynyt: Su Syys 04, 2011 4:10
Paikkakunta: Void
Re: Viskikurpan tie || Crim
Faunin keskittyessä pitelemään Lilyä pystyssä ja osin myös pakottaen tuota siirtymään syrjemmälle kanssaan, oli Noel ehtinyt kamppailla selällään maassa jo tovin leijonapedon kanssa. Kenraali piteli pedon leuoista kiinni minkä jaksoi, hammasrivien repien rikki hansikkaat ja kämmenet sitä mukaan kun Grimalkin heitteli päätänsä irti päästäkseen. Lisäksi kissa raastoi kynsillään haarniskan pintaa, saaden ilkeitä, säröisiä ääniä yrityksillään aikaiseksi. Vahinkoa se ei kuitenkaan kyennyt tuottamaan pelkkien kynsiensä kanssa, mutta heti kun kenraalin käsistä voimat kaikkoaisivat, saisi mies maistaa sapelimaisista hampaista. Noel oli kuitenkin päättänyt, ettei niin kauaa maassa odottelisi…
Tuliset silmät muuttivat yllättäen värinsä hohtavan valkoisiksi, harmaanpurppuraista savunkaltaisen udun noustessa paladiinin ympärille, joka siirsi itsensä osaksi henkimaailmaa. Koko miehen olemus muuttui kutakuinkin aavemaiseksi, kissapedon kuitenkaan välittämättä tästä muodonmuutoksesta varsinaisesti. Ainakaan vielä.
Jostain kaukaa kuului hevosen hirnunta, äänien jäädessä kaikumaan aavemaisesti ilmaan.
Ehti kulua vain muutama hassu sekunti, kun tyhjästä esiin ratsasti kahden miehen ratsukko, jotka muistuttivat etäisesti aaveita. Panssarit noiden päällä olivat kuluneet ja rapistuneet, kankaat repeytyneet, silmät hohtaen samaa pyhää valoa mitä Noelinkin silmät sillä hetkellä. Ratsukot kiisivät Grimalkinia päin, molempien miestin esiin nostamien keihäänkärkien upotessa kissapedon selkään, mikä sai pedon kirjaimellisesti raahautumaan väkisin keihäissä kiinni roikkuessa kauemmas. Peto ulisi ja murisi, saaden puoleensa vielä miekanterien iskuja, tömähtäen lopulta liikkumattomana hengittämään vierivieren seisovien aavehevosten ja niiden ratsastajien jalkojen juuren. Ensin ratsukot haihtuivat aavemaisina takaisin ilmaan, sitten Grimalkin kirkkaanpalavan välähdyksen myötä.
Atrevaux oli ennättänyt seuraamaan vain hetken tapahtumaketjuja saattaessaan Lilyä kauemmas, huomaten nyt uskollisen summonipetonsa kuolleen ja kadonneen omaan maailmaansa. Se ei kuitenkaan ollut huolista suurin, Noelin noustessa yhä henkimaailmassa roikkuessa ylös maasta, harmaanpurppuraisena aaveena. Aikaisemmat ratsukot kuuluivat kenraalin vanhaan rykmenttiin. Ilman niitä arpinaama olisi saanut vieläkin makaa kissapedon alla. Ja menettää Lilyn. Kukaan ei veisi prinsessaa häneltä! Ei edes tuo sarvipää.
Atrevaux ehti jo luulla, että aikaisemmat kissan listijät palaisivat takaisin, uuden hirnunnan kantautuessa ilmaan. Se hirnahdus kuului kuitenkin Noelin omalle ratsulle. Ensimmäiselle sellaiselle koskaan yli sadan vuoden takaa. Haarniskoitu, kankaan alle piilotettu tamma kirmasi villisti tyhjyydestä esiin, hilliten tahtiaan isäntänsä vierellä niin, että kenraali saattoi sen selkään hypähtää. Valkea valo löi maahan, muodostaen pyhän auran kirotun ratsukon ympärille, Exxacusinkin ilmestyessä vielä kuin tyhjästä Noelin käteen. Tätä menoa kenraali tappaisi itsensä, mutta se oli sen arvoista, jos Lily selviäisi…
Mitä lähemmäs harvinaisen häijyltä näyttävä aavemainen kaksikko lähestyi sarvipäätä ja tuon lähellä pitelemää naista, sitä enemmän Atrevaux olisi halunnut vain yrittää siirtyä tieltä pois. Mutta se ei onnistunut Lilyn takia, jota täytyi raahata mukana kuin mitäkin nukkea.
Fauni päätti kuitenkin päästää irti Lilystä, auttaen naista laskeutumaan hetken alemmas, kunnes oli pakko väistää pois tieltä. Sorkat raapivat kuivaa maata, Atrevauxen yrittäessä siirtyä kauemmas lähestyvän arpinaaman tieltä; saaden Exxacusin terän selkäänsä.
Maaginen miekka repi pelkällä kevyellä kosketuksella pitkän, syvän haavan faunin selkään. Isku otti silti voimillaan veronsa koko kehosta, Parebriksen älähtäessä kun jo iän rappeuttamia jäseniä alkoi yllättäen särkeä turhankin paljon. Olo oli jotenkin.. nuutuneempi. Koska miekan isku selkään ei vielä selvästikään ollut tarpeeksi, viilsi se vielä käsivarren kautta uuden haavan, Noelin vielä potkaistessa faunia hevosensa selästä reippaasti kauemmas. Tamma sai keskittyä kokoajan olemaan astumatta Lilyn päälle kavioillaan, mikä onnistuikin yllättävän hyvin ratsun kokoon ja koko tohinaan nähden.
Sarvipäinen otti kuitenkin lentääkseen terävän potkaisun myötä kauemmas, kaatuen turvalleen kuivalle maalle pölypilven keskelle puolestaan verta valuen käsivarresta, sekä vuolaammin selästään.
Noelin luopuessa merkittävistä voimistaan, katosi aavemainen utu miehen ympäriltä, ja vanhan, luotettavan ratsunsa hyvästellen vain katoamaan takaisin sinne minne se kuului, otti kenraali taas osansa tästä maailmasta. Exxacus lyötiin tottuneesti takaisin läpi omasta rinnasta irvistellen, arpinaaman vajotessa Lilyn vierelle polvillensa.
//Älä sido Jaakkoa, se alkaa vielä sylkeä päin. Jaakko tarttee oman sylkykupin <: Jaakko ei taitais ees kestää ESää, sit se oikeesti lähtis kiipeemään linnan sisäseiniä pitkin ja hyppimään sängyillä. Ei ole vierashuoneet enää turvassa, sorkan jäljet jää vaan perään kun Jaakko kipittää menemään. PURJOKAKKUA. Purjoja jokaselle, paitsi Jaakolle. Jaakolle sieniä//