Noel, Atrevaux, ShyvanaAika tuntui pysähtyvän hetkeksi. Noel puri hampaitaan yhteen ja irvisti silkasta kivusta, yrittäessään kasailla itseään kaiken äskeisen jäljiltä. Henkimaailma oli viimeinen paikka jonne kenraali halusi ikinä itsensä siirtää, ja vaikka Lily heikossa hapessa sen kaiken olikin näkemässä, ei paladiini oikeastaan välittänyt. Se tuntui oikealta ratkaisulta tähän hätään. Ainoalta keinolta saada tilanne etenemään näinkin pitkälle. Ehkä hän voisi nyt vielä yrittää pelastaa Lilyn, jonka puoleen katseensa siirtäessä rintaa alkoi särkeä. Prinsessa oli kalpea kuin kalkki, ja niin rauhallisena kuin tuo makasikin maassa, ei se saanut Noelin oloa yhtään paremmaksi.
Taas tulisen oranssiksi palaileva katse siirtyi katsomaan hiusten takaa epäröiden siniverisen kättä, Noelin haluamatta kuitenkaan katsoa itse Lilyyn.
”En anna sinun kuolla tänne”, kenraali totesi värisevällä äänellä, kuin tuo olisi ollut valmis jo itkemään, mutta pidätteli kyyneliä silti kaikesta huolimatta sisällään. Lily piti saada täältä pois. Lähimpään kylään. Takaisin kaupunkiin. Ihan minne tahansa, josta apua vain saisi hinnalla millä hyvänsä.
Siinä missä pölyn keskeltä Parebris lähti nostamaan itseään vaivalloisesti ylös maasta, siirsi Noel katseensa tuon sarvipään puoleen. Miehen käsi kaappasi Lilyn kämmenen kevyesti otteeseensa, kenraalin silittäessä peukalollaan punapään kämmenselkää muutamaan otteeseen rauhallisesti.
”Jaksa vielä hetki, älä luovuta”, Noel yritti rauhoitella, tietäen ettei voisi kauaa enää viivytellä vastustajansa kanssa. Kenraali oli valmis kuitenkin puolustamaan siniveristä viimeiseen asti, eikä aikonut luovuttaa, kerta omilla jaloillaan pystyi vielä seisomaan.
Tavallinen miekka vedettiin taas toiseen käteen, eliittikenraalin ottaessa muutaman kömpelönsekaisen askeleen hilparinsa kanssa ihmismiestä kohti, Noelin puolestaan noustessa Lilyn eteen seisomaan.
”
Luovuta hänet, ja saat pitää henkesi”, Atrevaux kirjaimellisesti vaati mustatukkaiselta osapuolelta, joka vain hymähti terävästi vastaukseksi tuolle vastenmieliselle olennolle.
”
Saat hänet vain kuolleen ruumiini ylitse”.
”
Olkoon niin, miten ikinä haluatkaan tämän kaiken päättyvän”, vanha fauni ilmaisi pettymyksensä, lähtien luomaan seuraavaa tulipalloa vapaaseen käteensä, mikä tulisi polttamaan tuon parrakkaan juipin niille sijoilleen.
Juuri kun vaikutti siltä, että muutamalla askeleella lähemmäs pyrkivä sarvipää aikoi aloittaa rähinän alusta, jyrähti jossain korkealla taivaalla, salaman lyödessä samalla hetkellä lähes faunin koipikarvat polttaen vasten maata. Maata vasten purkautunut sähköpurkaus nostatti ilmaan pölyä, saaden molemmat miespuolisen osanottajat perääntymään askeleen verran toisistaan. Sekä Noel, että Atrevaux ihmettelivät mitä juuri oli tapahtunut, sillä salama kirkkaalta taivaalta ei ollut täysin normaali ilmiö, joka vieläpä varsin sopivasti kävi vastustajia erottamaan toisistaan.
Siinä vaiheessa kun Atrevaux erotti pölypilven keskeltä nousevan punaiseen kimonontapaiseen asusteeseen pukeutuneen kalpeaihoisen, laihan, lyhyenlännän naisen, päästi fauni jokseenkin katkerannäreisen naurahduksen suustaan ottaen kunnioittavan askeleen tästä näkymästä kauemmas. Tätä hän oli viimeiseksi enää odottanut paikalle saapuvan…
”Sinähän olet rumaa jälkeä saanut aikaan, Atrevaux”, paikalle yllätyksenä saapunut Taivaanmaalaaja ilmoitti ykskantaan kaikkien varmasti ymmärtämällä kielellä, huultaan hieman huolestuneesti mutristaen kun vilkaisi maassa makaavan nuoren naisen puoleen. Noel ei kyennyt kuin pysymään paikoillaan, valmiina yhä tuikkaamaan ensimmäistä joka lähemmäs astui.
”Minä teen vain työtäni”, sarvipäinen tokaisi yksitoikkoisesti vanhimmalle takaisin.
”Mutta et selvästikään näyttänyt miettiväsi tekojesi seurauksia pidemmälle”, Shyvana lähes keskeytti sanoillaan sarvipäisen, lähestyen eliittikenraalia tyynesti, ”Emmehän me haluaisi että tämä kaikki päättyy kurjasti, emmehän?”, laahukselliseen, punaiseen mekkoonsa sonnustautunut punapää hymisi, kasvoillaan viekas virne, kun sirompi tapaus lähti kääntämään suurikokoista faunia ympäri toiseen suuntaan siniverisestä ja tuon vartijasta. Atrevaux näytti juuri siltä, että olisi voinut vain työntää tämän punapäisen naisen pois tieltään ja jatkaa siitä mihin oli jäänyt, mutta hyvästä syystä ei sitä tehnyt. Kyseessä oli Mardukin naaras, yksi kolmesta vanhimmasta. Käärme jonka fauni oli tavannut myös hieman huonoissa merkeissä aikaisemmin, mutta jonka kanssa ei ollut valmis rikkomaan välejään. Mitä tuolle nyt sitten muka sanoisi vastaan?!
”En tainnut vielä kuulla vastaustasi”, Pandemona lähti utelemaan malttamattomana.
”Etkä tule kuulemaan”, fauni ärähti, vilkuillen jo sillä silmällä takaisin taakse, että Shyvana tajusi yrittää työntää köntystä eteenpäin varsin löyhästi illuusionsa surkeilla voimilla.
”Lähtisit, ennen kuin suutun oike---”, Taivaanmaalaaja ehti todeta, kun Atrevaux tönäisi röyhkeästi vanhimman irti itsestään ja pyrki nopeasti lähestymään taas siniveristä. Shyvana kuitenkin ehti väliin, pientä tuulahdusta hyödyntäen, ja ilmestyi tyhjästä taas osapuolten väliin. Siitä pienestä tuulahdus kuitenkin muodostui terävä pyörre, joka vetäisi faunin matkaansa ja heitti kovin raskaanoloisesti kauemmas. Atrevaux oli muutenkin väsynyt tästä kaikesta, joten sarvipää jäi käsiensä varaan maahan tuijottaen ärisemään kauemmas, keräilemään taas itseään.
”Minähän varoitin”, totisenterävä huomautus kurtistuneiden kulmien kera suotiin karvakoipiselle, joka hiustensa takaa nosti katseensa vanhimpaan lähes murhaavasti, ”Ja nyt ole niin hyvä ja lähde”.
Punapäisen huomautuksen myötä, fauni kävi kuitenkin muuttamaan taas muotoaan nuoreksi haltiaksi. Nuoren keho kesti enemmän kipua kuin vanha. Siinä oli enemmän sisua kuin faunissa itsessään, joka ei kamalasti nojatuolistaan enää mielellään noussut ja nautti kuumien kylpyjen suomasta helpotuksesta kaikkiin niihin särkyihin, joita ikä toi mukanaan. Lucavin keho oli kuin varta vasten luotu tilanteista pakenemiseen, vaikka verenhukkaa sekään ei liiemmin sitten kestänyt, josta eliittikenraali muistutti selkään lyöty haava, joka värjäsi kuninkaallisen viestinviejän valkean selkämyksen ja toisen hihan punaiseksi.
Koska Atrevaux ei halunnut ottaa vanhimman kanssa yhteen monestakin syystä, kapusi nulikka itseään ylös maasta Pandemonan polttavan katseen alla, samalla kutsuen itselleen ratsun samasta ulottuvuudesta kuin aikaisemman kissapedon oli vetänyt. Nelijalkainen, etäisesti Grimalkinia muistuttava sinisellä, liekehtivällä harjalla varustettu demoninkaltainen otus ilmestyi toteuttamaan kutsujansa toiveet, avittaen kevyen viestinviejän selkäänsä ja sen jälkeen saattaen pois paikalta…
Kun palavasilmäinen vanhin sai varmistettua Aranin eliittikenraalin poistuvan paikalta, kääntyi tuo puolestaan prinsessa Lilyn ja tummatukkaisen miehen puoleen. Kyllä Taivaanmaalaaja hoviin kuuluvat tunnisti, ja tiesikin, ulkonäön perusteella kaiken vahtailunsa jälkeen, mutta näin likelle pääsemiseen naaraalla harvoin oli mahdollisuus.
Nähtyään mitä tämä kummallinen, punatukkainen nainen oli saanut jo aikaiseksi, Noel ei tiennyt pitikö tuota nyt pitää uhkana vai jonkinlaisena pelastuksena.
”Haluaisin puhutella suojattianne, jos se suinkaan sopii, arvon kenraali”, Taivaanmaalaaja uteli rauhallisella äänensävyllä arpinaamaiselta, joka yhä miekallaan osoitti naarasta kohti epäröiden. Noel ei kuitenkaan kehdannut sanoa mitään, vaan loi kysyvän katsauksen maassa makaavan Lilyn puoleen, toivoen yhä että nuori nainen jaksaisi pitää puolensa verenhukasta huolimatta..
//Kaikki vaan sylkee. Jaakko tarvis semmosen laamamaisen otsatukan sit että se soveltuis paremmin laamojen kanssa samoihin piireihin.
Jaakko ei kyllä tykkäis otsatukasta. Jaakko arestiin jos kiipeää tuolia tai pöytää ylemmäs <: KATSO OTA TÄSTÄ TAAS HIRVEE LÄJÄ KAIKKEE SEKASIN! Vielä sä kiroot kun ilmotit ettei pitkät tekstit haittaa nii//