Kirjoittaja Aksutar » 03 Marras 2015, 13:04
Edna, Ardashir
"Aivan, aivan...", Edna myötäili Eravorin sanoja, miehen kertoessa ettei ollut niin yliylpeä otus mitä suurin osa kentaureista, jotka eivät mielellään ketään selässään kantaneet. Kyllä tyttö ymmärsi myös heidän kantansa, se että oli ruumiiltaan puoliksi ratsueläin ei tarkoittanut, että he ratsuja olisivat... Mutta toisaalta, jos matka taittui nopeammin näin toista kantaen, niin ihan hyvin sitä saattoi jonkun selkäänsäkin ottaa, eikö? Sikäli mikäli selkään pyrkijä ei ollut kovin kärkäs ja vaatinut sitä, kukapa sitä nyt röyhkeää henkilöä halusi auttaa...
Siinä missä kentauri ei keskittynyt katsomaan eteensä, ei Ednakaan käynyt huomaamaan tuota eteen lähes tyhjästä ilmestynyttä kulkijaa. Pieni, tukahdutettu kiljahdus karkasi naisen suusta Eravorin tehdessä äkkijarrutuksen. Hyvä ettei selästä lentänyt, naisen parhaansa mukaan tasapainotellen ja varoen, ettei lentäisi päin miehen hartioita - varmasti hän olisikin tipahtanut, ellei kentauri itse olisi reagoinut nopeasti ja tarrannut kiinni noidan käsistä.
"Kyllä, mitä nyt säikähdin... HEI!", Kuului vastaus Eravorille, ennen kuin noita kiinnitti huomionsa muukalaiseen, ääntään korottaen, "Etkö osaa yhtään katsoa et-- Leto?".
Ardashir oli tapansa mukaan lähtenyt vaeltelemaan miten sattuu, kun yksin oli jäänyt. Aamulla hän oli saanut kuulla Ednan lähteneen vierailemaan "hevostohtorin" luona, joten tietenkin enkeli oli kiinnostunut tästä tapauksesta ja halusi mennä mukaan - tai ainakin vastaan, ei varmasti ollut kiva yksin kävellä takaisin. Jahka oli udellut mahdollisen suunnan Ednan äidiltä, oli yhä mykkää esittävä enkeli lähtenyt matkaan. Päivä oli tosin jo pitkällä, kun hän oli lähtenyt, joten todennäköisesti Edna olisi jo palaamassa päin kera Apollon, ellei sitten yötään ollut jäänyt viettämään jonnekin.
Kuullessaan laukka-askelia oli Ardashir jo ehättänyt epäillä Ednan tulevan Apollon kera vastaan, mutta se arvaus oli mennyt vain puoliksi oikein. Yllättäen eteen pamahti puolihevonen, joka oli vähällä jyrätä hujopin alleen. Totta kai enkeli kavahti askeleen jos toisenkin kauemmas, kompuroiden, puolittain jopa kaatuen. Äkkiä mies kuitenkin oli ylhäällä, varautuneena, valmiina hyppimään heti kauemmas jos tuo outo olento päälle pyrkisi - ei hän ollut koskaan ennen nähnyt kentauria, hyvä jos oli edes kuullutkaan!
Mutta, nähdessään Ednan tuon olennon selässä, rauhoittui myös Ardashir. Ottaen rennomman asennon, nostaen samalla tutun hymyn huulilleen kuullessaan noidan toistavan valenimeään, tytön käydessä tunnistamaan vastaan tulleen miehen.
"Mitä ihmettä sinä täällä teet", Edna lähinnä totesi ääneen, tietäen kyllä ettei Leto puhunut - jostain kumman syystä, ehkä tuo oli vain mykkä.
"Eravor tässä on Leto", Mustalainen kävi esittelemään ystävänsä nyökäten pitkän miehen puoleen, joka kumarsi pienesti tervehdykseksi uudelle tuttavuudelle. Äkkiseltään Letoa ja Ednaa olisi voinut luulla sisaruksiksi - tai kenties isäksi ja tyttäreksi - sillä he näyttivät yllättävänkin paljon toisiltaan. Tummempi iho, tummat hiukset, erikoisenväriset silmät. Olihan heitä jo luultu muutamaan otteeseen sisaruksiksi ja jos totta puhuttiin, Ednan puolesta kyselijät saivat myös niin uskoa - eipä siitä haittaakaan ollut, eikä sitä tarvinnut sen pahemmin alkaa selittelemään heidän kahden välejään sitten.
"Leto, tässä on Eravor... Vein Apollon hänen talleilleen hoitoon ja hän oli tuomassa minua takaisin kotiin", Noita esitteli nyt kentaurin mykälle ystävälleen, joka näytti kovinkin tiiviisti tutkivan tätä uutta olentoa edessään.
// KATSO SAIN KIRJOTETTUA SEN //