Kirjoittaja Mori » 15 Syys 2015, 19:48
Olet todella erikoinen ilmestys. Eravor totesi ja katsoi hänen kättään yllättyneeltä. Rithkään ei tiennyt tästä kyvystä. Izenik ei ole kokenut sen näyttämistä tarpeelliseksi kuin pakko tilanteissa. Toisaalta hän oli näyttänyt sen juuri tarpeettomasti Eravorille. Izenik ei kuitenkaan välittänyt tuon seuraavista kommenteista. Moni tekisi mitä tahansa saadakseen tällaiset voimat. Hänen kannattaisi siis pitää ne omana tietonaan. Jotenkin sen kuuleminen ei tuonu tyydytystä miehen tuntevalle mielelle eikä sille värittömälle ilmeelle.
Tuon katse kohottautui hitaasti kentauriin. Aivan kuten tuon omin sanoin, tieto toi ikää, mutta ei Izenikille. Hänelle ikä oli vain pelkkä luku ei hänen henkisen tasonsa määritelmä. "Katso tarkkaan kehen luotat?" Izenik totesi ja kääntyi katsomaan kentauria tähti silmillään. Hän ei luottanut ja jos häneltä kysyttiin hän jätti kenet tahansa armotta taakseen. Rith saattoi olla poikkeus, mutta Izenikin siteet poikaan olivat edelleen hieman hajanaiset. Jos kyse olisi kenestä tahansa vaikka tästä kentaurista, hän ei pelastaisi tuota. "En sanoisi, että luotan juurikaan kehenkään... En edes sinuun, enkä välitä juurikaan mitä päästän suustani." Izenik sanoi ja nousi hitaasti pystyyn seisoman.
"Maailma on kiero teille eläville, mutta minulle se on yksi ja sama." hän ilmoitti oman mielipiteensä. Negatiivinen asenne oli yksi Izenikin kauniista puolista. Vaikka Eravor halusikin auttaa vakana isällisenä hahmona, tuo ei tajunnut kenelle yritti puhua järkeä. "Olen kuollut kahdesti ja minut on herätetty erilaisissa osissa eloon. En tiedä kuka olin ja kenelle sieluni kuuluu saatika kehoni." Izenik sanoi kallistaen päätään vasemmalle, jossa hänen kehonsa lohkeamat sijaitsivat. "Tiedän vain sen, että ahneita riittää ja he tavoittelevat kyllä tätä "elämää" tässä, jonka näet silmiesi edessä. En ymmärrä mikä tässä on niin kiehtovaa?" Izenik sanoi ja huokaisi, vaikkei hengittänyt. Hän kyllä saattoi vetää ilmaa sisään ja puhaltaa ulos, mutta keuhkoja hän ei omannut.
"Kuten päivällä. Minulla ei ole sydän ääniä eikä hengitystä. Minä en omaa elimiä saatika verta. Minut luotiin mullasta, luista ja tuhkasta, Minä vähät välitän miten suhtaudut asiaan, mutta kerroimpa, kerta uskot tarvetta piilotella." hän oli elänyt kauan tai ollut vain liian kauan olemassa. Miksi hänen pitäisi piilotella itseään ja jatkaa tätä tylsäksi käynyttä kierrettään. Ainut kiinnostavuutta nostattanut asia ollut Rith, joka oli hänen vastakohtansa. Elämän hakuinen poika, joka halusi hänet maantomun mukaansa. Se sai Izenikin tuntemaan itsesä tärkeäksi, tarvituksi ja ennen kaikkea eläväksi. Hän ei halunnut vain horrostaa ja katsella, kuinka maisemat muuttuivat hänen ympärillään. Hän halusi olla osa sitä kaikkea, eikä pelkkää maata olentojen jalkojen alla.
Toisaalta hän oli itse valinnut tämän tavan viettää elämäänsä, mutta juuri siksi Rith oli hänen valkoinen pelastajansa. Hänen elämän haluisuutensa, vaikkei se näkynytkään hänen kasvoillaan. Ulkokuori kun oli niin sekaisin niistä kaikista tunteista, että halusi vain olla eikä tuntea. "En tiedä teistä." Izenik sanoi ja katsoi nyt vakavana kentauria. "Mutta olen ollut tässä maailmassa jo viisisataa vuotta ilman minkäänlaista yhteyttä maailmaan... Ei minua haittaa, jos saan muutaman nuoremman rääpäleen perääni." Izenik sanoi ja vähäksyi niitä, jotka tavoittelivat hänen päätään. Hän ei pitänyt elämää tai kuolemaa minkäänlaisena asiana. Elämä vain oli rangaistus niille, jotka jätettiin suremaan kuolleita.