Deanoic oli muuttunut takaisin ihmismuotoonsa jo hetki sitten, muttei jaksanut nousta ylös. Hänellä ei myöskään ollut aavistustakaan, kuinka kaukana aroista oli. Sen hän kuitenkin tiesi, että täytyisi pian nousta ylös ja lähteä etsimään aroja, koska missä arot, siellä myös hänen vaatteensa. Itsekseen hän kirosi ja oli aikeissa nousta ylös, jottei paikalle eksyisi kukaan, jota hän ei alastomana tahtoisi tavata. Ja mihin hän oli Lounatuulen jättänyt? Oliko tämä ollut hänen seurassaan koko yön? Dean muisti vain pieniä pätkiä siitä, mitä oli tapahtunut yön aikana.
Hän kuuli läheltä karjahduksen ja nousi ylös kylkeään pidellen. Siihen sattui ja jos tarkkoja oltiin, siinä näytti olevan haavakin. Ehkä hän oli sutena ollessaan vahingossa raapaissut itseään. Haava ei onneksi ollut kovin syvä.
Deanoic nousi istualleen ja huomasi Lounatuulen parin metrin päässä kivestä, jonka vieressä hän oli.
"Huomenta", hän mutisi ja hieraisi otsaan, johon oli siihenkin tullut uusi, hentoinen haava, "Et tahtoisi hakea vaatteitani? Ne ovat todennäköisesti siellä kukkulalla, kiven luona..." Deanoic kysäisi nolona ja tunsi poskiensa helottavan. Hän tuijotti maata ja varmisti, että vartalonsa arimmat alueet eivät olisi aivan toisen nähtävinä...