Kirjoittaja Aksutar » 02 Touko 2020, 08:19
Theodluin
Talvi teki tuloaan, metsän ollen jo vaipunut uneen pakkasten tieltä. Ensimmäiset lumet olivat jo laskeutuneet Cryptiin viime yön aikana ja näytti siltä, etteivät hiljakseltaan putoilevat, harvat lumihiutaleet aikoneet lopettaa tuloaan vielä päivänkään aikana. Se ei kuitenkaan ollut Theodluinille syy jäädä sisään nyhjöttämään, vaikka kenties sitä takkatulen lämpöä alkoi kaipaamaan parin tunnin ulkoilun jälkeen.
Puoliverinen oli lopen turhautunut vain odottamaan ja ihmettelemään kaupungissa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Tuntui, etteivät asiat edenneet suuntaan taikka toiseen, hän vietti suurimman osan päivistään kykkimällä N’drayerin kotona tai Kuiskauksen tuvilla, tekemättä varsinaisesti mitään fiksua. Hän ei saanut lähteä yksin minnekään, koska oli nyt Winder ja piti kuulemma pitää matalaa profiilia, mutta samalla pysyä lähettyvillä. Theo oli jo harkinnut muutamaan otteeseen vain ”katoavansa” ja palaavansa Elwoodiin, mutta ei hän kehdannut. Ei hän kehdannut vain lähteä mitään sanomatta ja hävitä löytämiensä sukulaistensa elämästä — Jos ei muuten, niin Delian tähden. Sitä paitsi enkelinpentu ei ollut vielä valmis palaamaan Elwoodiin ja kohtaamaan totuutta siitä, että äitinsä todellakin oli poissa.
Tänään hän oli kuitenkin viimein saanut jotain vaihtelua arkeensa. Velethuil, yksi Kuiskauksen vanhemmista sotilaista oli suostunut lähtemään Theodluinin kanssa metsään, koska puoliverinen kuulemma halusi käydä kaivelemassa vielä taikajuuria rohtoihinsa, ennen kuin maa olisi liian jäässä. Kaksikko oli pukeutunut lämpimästi ja ottanut mukaan tarvittavan, ennen kuin he poistuivat kaupungista aroille. Velehtuil oli varustautunut asein, liikkuen ratsain, toimittaen nyt jonkinlaista henkivartijan virkaa esimiehensä veljenpojalle. He olivat ottaneet mukaan myös Kánon, eliittikenraalin lemmikkikoiran, joka lähti mielellään matkaan seikkailemaan.
Theodluin olikin ottanut itselleen koiranmuotonsa, nyt Kánon kanssa leikkien ja juosten kepeässä hangessa, kun he matkasivat arojen halki lähimmälle metsänreunalle ja katosivat metsän siimekseen. Hevosella ratsastavan Velethuilin oli jokseenkin vaikea pysyä nopeajalkaisten ja ketterien koirien matkassa, haltiasotilaan muistutellen Theolle ettei tuo nyt turhan kauas hänestä eksyisi. Theo taas puolestaan muistutteli, ettei hän ollut täysi idiootti ja oli hän vuosikymmenet metsässä samoillut ilman taustatukeakin. Turhauttihan se, kun vanhemmat henkilöt pitivät sinua tyhmänä, uusavuttomana tai puolustuskyvyttömänä, vaikka e mitään noista ollut. Tai no, ehkä toisinaan Theo oli hieman typerä.
Muutama tunti siinä oli kulunut, ennen kuin he alkoivat suunnata takaisin päin. Theo ja Káno ottivat jälleen juoksukilpailua keskenään, pujotellen ja syöksyen metsässä puiden ja pensaiden lomasta, jonka johdosta Velethuil jäi jälleen jälkeen, tyytyen seurailemaan koirakaksikon jälkiä kevyessä hangessa. Pistäen myös merkille suhteellisen tuoreet jäljet maassa, jotka eivät kuuluneet eläimelle…
Theo oli keskittynyt liian paljon pitämään hauskaa Kánon kanssa, ettei pistänyt merkille ympäristöä saatikka sitä mihin he olivat juoksemassa. Ja ennen kuin hän ehtikään tajuta, olivat he juosseet ihmisen ohi. Tai ei varsinaisesti ohi, sillä samalla hetkellä kun koirakaksikko huomasi maassa nyhjöttävän, kovinkin surkeannäköisen miehen, heidän leikkinsä tyssäsi siihen. Theo, kermankeltaisessa koiramuodossaan jäätyi sijoilleen vain tuijottamaan miestä muutaman metrin päästä, siinä missä Káno läähätyksensä ohesta alkoi murisemaan miehelle. Se ei pitänyt tästä tuntemattomasta tahosta, lienikö syy sitten se, että mies tosiaan oli tuntematon, vaiko se että tuo oli ihminen… Tosin, Theodluin aisti, ettei mies ihan tavallinen ihminen ollut… Jotain outoa hänessä oli.
Korvat luimussa kultakuvioinen koira katseli vielä hetken tuntematonta, kunnes Theodluin muutti muotonsa takaisin humanoidiksi. Mustaan, lämpimään asukokonaisuuteen ja ylisuureen valkeaan kaulaliinaan pukeutunut puolihaltia arvioi tilannetta hetken sijoiltaan, ennen kuin uskaltautui ottaa pari askelta lähemmäs tuntematonta.
”Hei…”, tummatukkainen haltia aloitti varovaisesti, puhuen yleiskieltä varmuuden vuoksi, ”Satutko tarvitsemaan apua?”.
”… Sinulla mahtaa olla kylmä, vaikutat hieman… alipukeutuneelta lämpötilaan nähden”, Theodluin jatkoi, jokseenkin hermostuneen oloisena pidellen kaksin käsin kiinni olkalaukkunsa remmistä. Samalla nuori puoliverinen hyssytteli nopeasti Kánoa, valtavan koiran nyt ollen pysähtynyt Theodluinin vierelle murisemaan kuin mikäkin suuri vartija. Theodluin ei niinkään pelännyt ihmisiä, saatikka vihannut heitä, mutta hän osasi pitää varansa näiden seurassa. Kovin moni ihminen kun ei pitänyt hänestä, tai tarkemmin sanottuna haltioista, friikeistä, puoliverisistä. Theolla toki oli oma aseensa ja magiansa, jota käyttää, jos tuntematon alkaisikin aggressiiviseksi, mutta juuri nyt puoliverinen kenties kaipasi Velethulia paikalle, mutta haltiasotilasta ei tällä hetkellä näkynyt missään.