Kirjoittaja Mori » 20 Heinä 2016, 19:35
Chloros & Un
Kirkasta valoa ainut näkevä silmä aisti läpi runnotun sekä tikatun silmäluomien. Toinen, musta silmä tuijotti paikallaan näkemättä mitään. Se kuitenkin välillä värähteli ikään kuin kohdentaakseen katsettaan, muttei siltikään katsonut. Se silmä oli kuollut aikoja sitten. Lämmin kesä ilma puhalsi ali rääsyn näköisen ja revityn kaavun. Vihreat hiukset leijailivat hiukan tuulessa, mutta se ei tuntunut kiinnostavan mieleltään hallitsematonta olentoa. Chloros nojasi puun runkoon ja haisteli ilmaa mustan, luumaskinsa alta. Hän ei tiennyt todellakaan mikä keiju oli. Miltä sen pitäisi näyttää taikka haista. Black oli sanonut, että ne tuoksuivat 'hyvälle', 'luonnolle' sekä 'kukille'. Luuliko velho tosiaan, että puolisokea, joka oli asunut elämänsä suurimpia osia häkissä, tiesi miltä sellaiset haisivat? Kaikkea kuitenkin oppi ja sitä paitsi velho tekisi hänestä reikäjuustoa, jos hän irti sanoutuisi sopimuksesta. Chloros veti vielä kerran lämmintä ilmaa keuhkoihinsa ja hänen musta silmänsä tuntui kääntyilevän ties minne, kunnes se pysähtyi paikoilleen tuijottamaan eteen. Ihmissyöjä otti ensimmäisen askeleensa kohti keijua, jota hänet oli hoputettu hakemaan. Vikkelästi, hoikka ja vetreä mies lähti kulkemaan.
Un pyöri vajassa. Hän teroitti puukkoa, jotta voisi taas näpertää jotakin mukavaa rakkaalleen. Hän kuuli ulkoa huhuilua ja siirsi puukon pöydälle. Kaksimetrinen mies työnsi päänsä ulos vajasta ja katsoi punaisilla silmillään kohti yhtä punaista silmää. "Täällähän minä", hän ilmoitti ja virnisti levesästi. Aarnikotka tuli ulos vajasta ja tallusteli leijonan valkeilla jaloillaan perhosnaamaa kohti. Hän laski katseensa toisen kasvoilta tuon käsissä olevaan seppeleeseen. "Mihin tuo on?" hän kysyi ja katseli keltaisia kukkia seppeleessä. Ne olivat nättejä, oikein kirkkaita ja rakkaitta. Leijonan häntä vispasi maassa rauhallisen innokaasti ja hän ei malttanut kuin kiehnätä toisen poskea vasten. Hän suuteli sitä ja hieroi omaa poskeaan toisen poskea vasten. "Ihana ilma, vai mitä?" hän totesi lopulta ja katseli naistaan.
Chloros oli lähestymässä kohdettaan. Se ei ehkä ihan haissut sille, millä Black oli sitä kuvaillut. Pikemminkin sellaiselta ötökältä, jonka liiskasi ja siihen oli sekoittunut ihmisen verta. Hyttynen kai se oli. Toisaalta ilmassa myös leijui toinen haju, jota Chloros ei aivan tunnistanut. Hän tiesi ainoastaan, että se oli eläin. Hän ei voinut syödä sitä, mikä harmitti hieman. Hän olisi tahtonut hieman aterioida pikalähetyksensä edessä. Kauhua oli hyvää ruokamusiikkia ja viihdettä. Huudot, oih, nuo suloiset soinnut. Viherpää hykersi pienesti ja hyppäsi puun oksalle nuuskimaan ilmaa.