Kirjoittaja Aksutar » 09 Joulu 2020, 09:34
Saga Anahita
Aamu alkoi sarastamaan Briarissa, kylän heräillen jälleen arkeensa, kyläläisten kiirehtien töidensä pariin, jotta tämä yhteisö pyörisi ja pysyisi pystyssä jälleen yhden päivän verran. Sitä oli hauska seurailla, katsella kuinka ihmiset ja muut kaksijalkaiset kylässä löysivät paikkansa ja tehtävänsä. Mutta kuukausien saatossa sen seurailu oli alkanut kyllästyttämään. Vai oliko se kenties kateus, jota punasuomuinen serpentti koki? Kaikilla oli paikkansa, tehtävänsä ja hän vain istui katonharjalla, katsellen ja ihmetellen muiden touhuja aamusta iltaan.
Olihan Pumpkin yrittänyt olla avuksikin, siellä sun täällä. Mutta totuus oli, ettei hän oikeastaan ollut hyvä missään ja yleensä aiheutti enemmän vahinkoa, mitä oli avuksi. Joko kokemattomuuttaan tai malttamattomuuttaan – Saga oli yhä samanlainen koheltaja ja turhankin tomera toisinaan, mitä oli ollut jo vuosisatoja. Eikä kaikilla ollut loputtomiin aikaa opastaa häntä tehtävissä ja katsoa hänen peräänsä, minkä Saga kyllä ymmärsi. Lisäksi, jotenkin tässä kylässä tunnuttiin katsovan hölmistyneenä sitä, että lohikäärme halusi tehdä töitä kuten kaksijalkaiset. Briar kun oli tottunut näkemään lohikäärmeet ratsuina, lemmikkeinä, kumppaneina isännän tai emännän rinnalla.
Sekin oli yksi asia, mikä Sagaa oli vaivannut. Kaikilla liskoilla tuntui olevan isäntä, emäntä, omistaja. Joku jolle vastata, joku jolle työskennellä. Hänellä ei ollut ketään. Kitukasvuinen naaras käärme oli toki yrittänyt löytää itselleen jonkun kaksijalkaisen, jonka kanssa samanlaista sidettä olisi voinut alkaa luomaan, mutta ei sellaisen kumppanin löytäminen ollutkaan niin helppoa, miltä se kuulosti. Ja valitettavasti hän oli vielä turhan pieni toimiakseen ratsuna kylän lohikäärmeratsastajille – paitsi keveämmille naisille ja nuorille. Ja turhan innokkuutensa ja energiansa tähden häntä ei voinut edes käyttää ”koulutusratsuna” keskenkasvuisille… Loppupeleissä Sagan kaltainen kapea serpentti ei ollut oikein ihanteellinen ratsunakaan ruumiinrakenteensa kanssa – hän oli niin sanotusti ”vaikea” ratsu, joka sopi vain kokeneemmille jotka kykenivät pitämään tasapainoaan helpommin kiemurtelevasti lentävän serpentin selässä.
Joten hänellä ei ollut muuta, kuin katsella ja ihmetellä. Tämäkin aamu oli alkanut samalla tavalla, valkeaharjaisen naaraan loikoillen erään majatalon katolla kera muutaman muun lohikäärmeen, jotka vielä torkkuivat. Lokenekin tulisi tänään olemaan kiireinen omine tehtävineen kera kyläpäällikön, joten Saga päätti kerrankin olla kiltti eikä häiritä parasta ystäväänsä. Heillä olisi kyllä aikaa riehua ja aiheuttaa kaaosta myöhemminkin.
Mutta, toisin kuin toisina aamuina, tänään majatalonpitäjän täysi-ikäinen tytär oli tuntenut suurempaa myötätuntoa jokseenkin masentuneenoloista serpenttiä kohtaan ja käveli nyt ulos majatalosta, huhuillen Pumpkinia sitten luokseen. Siitäkös naaras innostui ja lehahti alas kuulemaan mitä neito hänestä halusi. Ja kuulemma tuolla oli hänelle tehtävä! Tytär kertoi, ettei itse ehtisi tänään metsästämään pienriistaa, jotta äiti voisi illasta sitä tarjoilla majatalon vieraille. Joten tyttö ehdotti, että Pumpkin kävisi katsomassa hänen ansojaan, kenties lohikäärme voisi myös yrittää metsästää jotain itse, mikäli ansat olisivat tyhjinä. Siitäkös Saga innostui, tietäen syvällä sisällään että tytär yritti vain olla ystävällinen ja keksiä hänelle tekemistä, mitä muka itse ei ehtisi tekemään. Mutta ei se mitään, Saga olisi enemmän kuin mielellään avuksi!
Joten, majatalonpitäjien tytär kertoi hänelle, minne päin hän oli vienyt ansojaan, kehottaen serpenttiä tuomaan ansat takaisin mielellään ehjinä. Sen näkisi sitten, säilyisivätkö ne ehjinä Sagan käsittelyssä, mutta serpentti lupasi tehdä parhaansa. Matkaansa hän sai suurehkon kangassäkin, mihin sulloa ansat ja mahdolliset saaliit.
Ja sen myötä Pumpkin lähti matkaan, suunnaten koilliseen Briarista, tomerana ja innokkaana, päättäen jo nyt, ettei aikoisi tyhjin käsin palata! Hän viettäisi vaikka koko päivän kaivaen rusakoita kuopistaan, jos oli pakko!
Lohikäärme taittoi matkaa lentäen korkealla. Hänen kokoista ja mallista lohikäärmettä oli vaikeahko hahmottaa niin korkealta, mikä oli vain hyvä. Viimeinen asia mitä hän halusi, oli joutua ihmisten hyökkäyksen kohteeksi, jos mokomat päättivät yrittää ampua hänet alas taivaalta. Ei sillä, että ihmiset olisivat jousineen ja ballistoineen näin korkealle edes yltäneet…
Perille päästyään Saga alkoi etsimään ansoja. Vasta nyt muistaen, ettei hän varsinaisesti tiennyt, miltä ne ansat näyttivät. Mutta se lieni vain sivuseikka! Serpentti lennähteli sinne tänne arojen ja metsänreunan tuntumassa, ottaen kaiken irti tästä pienestä retkestä. Pitäen hauskaa liitäessään lähellä maanpintaa ja nousten korkeuksiin kukkulan laelta, vain syöksähtäen takaisin maantuntumaan. Pelästyttäen siinä samalla muutaman pikkuriistan liikkeelle kun liian läheltä niiden piilopaikkoja lennähti – ja sehän tarkoitti, että jahti oli käynnissä. Nopeasti liitävä ja taidokkaasti mutkitteleva serpentti syöksähti yhden rusakon perään, pitkäkorvaisen pinkoen pakoon minkä kintuistaan pääsi, tehden väistöliikkeitä ja mutkitellen kuin riivattu. Ja Saga pysyi tuon perässä, jotenkuten, lohikäärmeen sähisten ja ähisten, pitäen petomaisia ääniään kun se yritti saaliin saada kitaansa tai kynsiinsä, mutta peijakas oli niin kovin ketterä.
Henkensä edestä pinkova rusakko johdatti Sagan pian puron varteen, jonka viertä he jatkoivat ajojahtia vielä pienen tovin, kunnes lohikäärme yllättäen pysähtyi, huomatessaan edessään muutamien metrien päässä purosta juovan ihmisen. Tai ihmiseltä tuo näytti, näin äkkiseltään. Ja normaalisti Saga olisi joko lennähtänyt vain pois tai mennyt uteliaisuuttaan katsomaan lähempää, mutta nyt se pysähtyi paikoilleen, serpentin iskien jalkansa maahan ja nostaen pitkän kaulansa pystyyn. Sen kullankeltaiset silmät tuijottivat tätä muukalaista pitkään ja hartaasti… Mutta eihän kyseessä ollut muukalainen.
Saga ei uskonut aaveisiin, eikä tietääkseen ollut niin sekaisin, että olisi näkyjä nähnyt. Mutta juuri nyt hän näki edessään miehen, jonka oli menettänyt vuosia sitten. Kumppanin, joka oli jättänyt naaraan sydämeen tyhjyyden tunteen. Menetys, josta hän ei vielä tähänkään päivään asti ollut kunnolla toipunut. Hänen kaltaiset serpentit kun pariutuivat elämäkseen, ikikumppanin menettäminen oli niille aina raskas isku. Oli kai sinällään jopa ihme, ettei Saga ollut vain kuihtunut pois menetyksen myötä. Siitä lieni kai kiittäminen naaraan suhteellisen nuorta ikää.
Mutta nyt se ei tiennyt, mitä tehdä. Saga näki edessään kumppaninsa, jonka luuli kuolleen. Tämän piti olla harhakuva, se oli ainoa selitys asialle. Mutta mikä moisia harhoja aiheutti, ei hän tähän mennessä ollut nähnyt visioita edesmenneestä rakkaastaan.
Se hetki tuntui ikuisuudelta, Sagan vain tuijottaen miestä jota ei uskonut todeksi. Ääni päässä käski pakenemaan, tämä selvästi oli jonkinlainen ansa. Mutta toinen ääni käski mennä lähemmäs. Ja juuri nyt Saga ei tiennyt, kumpaa ääntä olisi pitänyt kuunnella.
Lopulta naaras raotti kitaansa, antaen jokseenkin värisevän äänensä kummuta syvältä sisältään, toistaen sen tosinimen, jota ei ikinä ollut unohtanutkaan:
”Ambrosios”
//Vuodatan sydämeni tähän vastaukseen ja sit muistan sun offgame viestin ja haluun vaan lyödä suo //