Kirjoittaja suskari » 06 Touko 2009, 19:17
Ankoku Yakuta
Se miksei Adan sanat eivät häntä vakuuttaneet... No se johtui siintä, että tuo ei välttämättä olisi kovinkaan hyvä ryhmätyössä, vaikka olisi kuinka taitava muuten. Hänen joukoissaan tarvittiin ryhmä ymmärrystäkin hyvin paljon, sillä jos yksi mokaa kaikki on pilalla ja se joka sen pilaa joutuu nopeasti mollauksen kohteeksi. Eikä hänkään kyllä törppöilijöitä katso hyvällä, ainakaan kovinkaan pitkään. Kyllä hän muutaman kerran voi katsoa sen läpisormien, mutta kun se alkaa käydä ihan jokaisella keikalla ja saman hepun tekemänä.... Hänen on pakko puuttua ja sanoa tuolle muutama valittu sana. Toinen seikka onkin sitten se että hän ei luottanut tuon sanoihin, kuka tahansa voi väittää noin hänelle suoralta kädeltä. On niitäkin nähty ja nämä ovatkin sitten kuolleet muutaman viikon sisällä omaan yli arviointiin. Ai, eikö hän sitten ole itserakas? Oli ehkä, mutta hän tiesi ja tunsi taitonsa eikä mennyt yli arvioimaan niitä turhaan. Hän tiesi kyllä rajansa, kun sellainen vastaan sattui.
Sitten Ada kertoikin hänelle miten ihmis kylässä meni ja naurahti kuivasti kun tuo kertoi jonkin torvin hyökkänneen kuninkaan päälle ja ihan yksin vielä. Ihailtavaa rohkeutta, mutta samalla erittäin tyhmää ottaen huomioon että tuo oli saanut varmasti koko linnan päällensä. Mutta sitäkin mielenkiintoisempi oli uutinen siintä, että naapuri valtakunta aikoisi lähettää tukea. Mitäpä jos vähän sotkisi noiden suunnitelmia? Haltijat ja sitä kautta hänkin hyötyisi siintä. Askeleen lähempänä tavoitetta.
"Enpä tiennyt... Olemme vasta varsin uusia täällä." Yakuta kertoi kun Ada tuumasi etteivät hänen sukulaisensa vielä liikkeellä olleet. Siltikin pitäisi olla varuillaan. Ei sitä koskaan tiedä.
"No ollaampas sitä hätäistä... Saat tietää sen vasta kun olemme perillä." Sitten lohikäärme hiljenikin loppu matkaksi täydelliesti, tämä ei ollut oikea paikka puhumiseen. Puillakin saattoi olla korvat.
Hiljakeen yön pimeydessä Yakuta johti miehensä arojen läpi metsään ilman suurempia ongelmia... ja siinä vielä jonkin matkaa pohjoiseen, kunnes Ankoku pysähtyi keskelle ei mitään- avaten sitten pienellä käden heilautuksella maan auki, josta johti portaat alas. Niin tosiaan he olivat vaihtaneet leiripaikkaa jo monta päivää sitten ja paljon parempaankin paikkaan... Viimekertainen oli ollut vain ensihätäinen, eikä tätä piiloa noin vain löydetäkkään. Eikä sisäänkään päässyt ihan tavallinen pulliainen.
"Tervetuloa matalaan majaamme." Yakuta hymähti ja lähti kävelemään Adan edellä alas valtavaa luolaan, jossa olisi ollut tilaa vaikka kokonaiselle armeejalle ja niin oli tarkoituskin. Heillä olisi aikaa odottaa vaikka satoja vuosia mahdollisuutta tuhota ihmis asutukset- elleivät sitten suippokorvat ehdi ensin ja jos ehtivät hän ehdottaisi että hän saisi linnan raunioista itselleen ja joukoillensa turvapaikan. Ei hassumpi ajatus, mutta jos haltijat eivät suostuisi hän ottaisi sitten väkisin.
Luolan valaistaminen kävikin sitten perinteisesti tulella keppien nokassa. Pimeyden olennot kun eivät täys valaistusta tarvineet. Luolasta löytyi jopa lähdekkin, joka pulppusi kirkasta vettä, mutta se oli vasta luolan perällä. Se ei näkynyt tähän. Niin tosiaan tämä oli luola, jonka suu aukko on kuitenkin romautettu alas, ettei tänne eksyisi ylinmääräisiä.
Kun viimeinenkin mies oli päässyt sisään ja kävelleet omille teillensä Ankoku sulki aukon huikaten Adan seuraamaan itseään. Hiljaisena Yakuta sitten johdatti tuon omaan majaansa... Hän halusi puhua tämän kanssa kahden kesken. Sisään päästyään Ankoku kehotti tuota istumaan jos suinkin halusi ja itse laski valtavan miekkansa nojaamaan seinää vasten omalle paikallensa.
"Näin ensin: Miksi haluat liittyä meihin? Mikä kiinnostamaan?" Lohikäärme kysyi ensinmäisenä istahaten tuolille istumaan ja sytytti silkalla sormen heilautuksella muutaman kynttilän palamaan valaistakseen hieman pimeää kotiaan.